HELVETTI VAI TAIVAS

Novelli on ensiksi julkaistu lehdessä Portti, nro 3 vuonna 1984, nimellä Infero aú chielo. Lisäksi tämä on ilmestynyt kokoomateoksessa Ensimmäinen yhteys, 1988, esperantoksi lehdessä Literatura Foiro ja italiaksi novellikokoelmassa La lingua fantastica.
Novelli tuli neljänneksi Atorox-kisassa 1984, silloin minun Perinne-novellini voitti.

*************'

- Kaksikymmentäneljä tuntia  sitten lähettämämme sukkula lakkasi toimimasta ollessaan kilometrin korkeudella planeetan pinnasta, sanoi kapteeni meille ja me menimme mietteliään näköisiksi. Kysyimme, kuinka lentäjille kävi.
     - He pelastuivat heittoistuimineen, ja käyttivät reaktiomoottoreita päästäkseen pinnalle. He kököttävät nyt keskellä omituista ympyrää, eikä heillä ole keinoa päästä pois. Heidän sukkulansa tuhoutui täydellisesti sadassa metrissä. Totta puhuen se räjähti olemattomiin.
     - Onko lentäjiin radioyhteyttä?
     - On. He käsittävät asian niin, että planeetan pintaa peittää eräänlainen robottikerros. Se pystyy lamauttamaan avaruusaluksen kilometrin korkeudelta ja tuhoaa vielä jätteetkin sadassa metrissä.
     - Mikseivät he itse hävinneet olemattomiin sadassa metrissä, eivätkö he olleet jätteitä? minä kysyin.
     - He otaksuvat, että pinta tuhoaa ainoastaan metallia ja kiveä. Eli tuhovimma on tarkoitettu puolustuskeinoksi meteoriitteja vastaan. Heidän heittoistuimensa rakettimoottoreineen ovat kevyttä muovia, siitä syystä he selvisivät hengissä. Onneksi muovista pystytään nykyään valmistamaan melkein mitä vain.
     - No mikä siinä, minä sanoin. - Otetaan  muovialus ja mennään pelastamaan heidät.
     - Meillä ei ole, sanoi kapteeni. - Ei muuta pelkästä muovista tehtyä liikuntavälinettä kuin nuo heittoistuimet. Joka sukkulassa on metallia liiankin kanssa. Ja heittoistuimet eivät kykene nousemaan ylöspäin planeetan vetovoimassa.
     - Mitä me sitten teemme? kysyi Mary Lou, joka oli Tomin ystävä. Ja Tom istui ihmeellisellä planeetalla keskellä outoa ympyrää ja oli kuolemassa kahdentoista tunnin kuluttua. Silloin loppuisi happi hänen puvustaan. Kuten kahden muunkin haaksirikkoisen puvusta.
     Päätimme tietenkin järjestää pelastusretkikunnan. Kuten tavallista, tällaiseen tehtävään valittiin vapaaehtoisia, ja kuten tavallista, työnsin itseni mukaan.
     Lisäkseni mukaan halusivat pesunkestävä romani Sandor, sekä Mary Lou. Koetin estellä naista lähtemästä.
     - Et ole sopiva mukaan. Hössötät Tomin puolesta ja teet typeryyksiä.
     - Älä höpise. Olen huolissani, mutta en ole tyhmä.
     Otin heidät molemmat mukaan pelastusmatkalle.  Minut kapteeni nimittäin käski ryhmän johtajaksi, koska suomalaisilla on avaruudessa hyvä maine. Kovia työntekijöitä ja vaaratilanteessa luotettavia. Ja maksavat velkansa. Ryyppäämisestä ja sisusta ei enää puhuttu mitään, koska meillä kaikilla oli viinanjuonnin estävä kapseli piilotettuna jonnekin elimistöön, ja siinä sivussa lie hävinnyt sisukin.
     Nousimme sukkulaan ja aloitimme matkan kohti omalaatuista planeettaa. Se oli liki maapallon kokoinen, eikä keskusaurinkokaan kovin paljon poikennut omastamme. K-tyypin tähti pääsarjavaiheessaan. Myös planeetan etäisyys vastasi suhteessa meidän sijaintiamme  omassa aurinkokunnassamme, keskellä ekokehää. Planeetan olisi siis pitänyt edes jollain lailla muistuttaa maapalloa. Mutta ei - se oli aivan tasainen eikä sillä ollut kaasukehää eikä tippaakaan vettä.
     Ja sillä oli jotain, joka tuhosi liian lähelle pyrkivän avaruusaluksen.

     Lähestyimme pintaa. Arvelimme olevamme turvassa yli kilometrin  korkeudella, joten pysähdyimme leijumaan puoleentoista kilometriin. Katselimme alas liian tasaista pintaa ja pudotimme tutkimuspallon. Kilometrissä menetimme yhteyden siihen, ja sadassa metrissä se räjähti olemattomiin. Pallon tuhonnut energiapurkaus lähti juuri pallon alapuolelta,
     Tarkastelimme pintaa. Se näytti olevan yhtenäisen metallikerroksen peittämä. Kaukoputki osoitti, että se oli palasina kuin koottu palapeli.
     - Hitto vie, se on todella jakautunut yksilöihin, sanoi romani.
     - Mitä järkeä tuollaisissa roboteissa on? kysyi Mary Lou.
     Minä en tiennyt, eikä Sandorkaan, mutta hän tarjosi toista selitystä:
     - Ehkä ne ovat biorobotteja. Jokaisen sisällä on hermokudosta.
     - Mahdotonta, arveli Mary Lou. - Planeetalla ei ole kaasuja eikä vettä. Ei siellä elä mikään.
     - Älä yritä, sanoin minä. - Nuo ovat suljettuja järjestelmiä. Sitä paitsi evoluutio kykenee kyllä kehittämään tyhjiössä eläviä olentoja. Vain elämän syntyyn tarvitaan vettä ja kaasuja.
     Lähdimme liitelemään pitkin planeetan pintaa. Himmeä metalli peitti miltei kaiken tilan. Aina parinsadan kilometrin välein metallipinnassa oli kilometrin läpimittainen ehdottoman pyöreä aukko.
     Ja erään sellaisen aukon keskellä seisoivat ystävämme, emmekä me päässeet heidän luokseen.
     Kun saavuimme heidän ympyränsä yläpuolelle, saimme heihin radioyhteyden.
     - Seisomme eräänlaisella tiheällä ristikolla, sanoi Tom. - Nuo romut eivät näytä lähenevän, mutta ajattelimme mennä niiden luokse ja roikottaa koko ajan jotain edessämme turvaviirinä.
     - Tehkää niin, minä yllytin, ja he lähtivät kävelemään.
     Kymmenen minuutin kuluttua he seisoivat ehjinä seinämän vieressä.
     - Ne ovat puolentoista metrin  korkuisia. Niitä yhdistävät jonkinlaiset tikut yksilöstä toiseen. Ne eivät liiku mitenkään. Niillä ei ole jalkoja, ne ovat pelkkiä möhkäleitä. Ei silmiä, ei korvia, sanoi Tom.
     - Ei häntää laisinkaan, lisäsi Mary Lou.
     Juuri silloin emäalus otti yhteyttä.
     - Toisella puolen planeettaa on noin tuhannen neliökilometrin laajuinen joutomaapläntti, joka eroaa muusta planeetasta. Siellä ei näy metallikerrosta, ja hiekassa tai kalliossa on jopa kraatterikuoppia. Siellä taitaa päästä pinnalle metallisukkulalla.
     Otimme suuntimat ja lähdimme matkaan. Emme tosin tienneet, miten pystyisimme pelastamaan pulassa olevat ystävämme planeetan toiselta puolelta käsin. Mutta jotain meidän oli yritettävä. Matkaan kului sen verran, ettei pelastusaikaa liiemmälti  jäänyt. Me emme ehtisi paikalle, mutta ehkä emäalus, joka pysytteli heidän yläpuolellaan, saisi jotain aikaiseksi, mikäli me keksisimme keinon.
     Laskeuduimme hietikolle parin kilometrin päähän seinämästä. Menomatkalla ehdotimme jo emäalukseen, että eristetyille laskettaisiin muoviköysi, ja sillä vedettäisiin heidät ylös kuin kalat siiman päässä. Emäalus lupasi miettiä asiaa.
     Kävelimme seinämän luo kalliota pitkin. Noin sata metriä ennen seinämää alkoi ristikkotasanne, joka tuntui kiertävän seinämän vierustaa. Ja ennen ritilän alkua, kilometrin välein, seisoi eräänlainen tiedotustaulu.
     Ja siinä taulussa oli selvitys tämän planeetan olemuksesta. Se luki galaksin kolmella eri murteella, värikielellä, korkeusmerkintäkielellä ja vielä tyhjästä tilasta päätellen jollain kielellä, joka pelasi meidän aistiemme aallonpituusalueen ulkopuolella.

"Vieras. Älä tuhoa meitä, vaikka siihen pystyisitkin. Me pelkäsimme kuolemaa liikaa ja teimme itsestämme kuolemattomia. Poistimme planeetaltamme meitä kuluttavat nesteet ja kaasut, järjestimme ristikot eliminoimaan tulevaisuudessakin kaikki meille haitalliset aineet, järjestimme energiahuollon selkäpanssareihimme aurinkokennoilla, opimme tuhoamaan meteoroidit korkealla yläpuolellamme ja sulkeuduimme kuoriemme sisään. Voimme vaihtaa tunteita keskenämme kommunikointipuikkojemme välityksellä. Emme liiku juuri ollenkaan, joten emme kulu. Olemme ikuisia. Olemme onnellisia. Emme kuole koskaan.
     Mutta muukalainen, jos sinulla on joskus meille asiaa, tule ja koputa. Silloin näet, kuinka kommunikointitappi irtoaa toisen kolosta ja väylä aukeaa. Jos olet tarpeeksi korkealla tasolla, voit liittää itsesi meihin. Mutta älä koputa turhaan. Kitka kuluttaa meitä, ja me haluamme elää ikuisesti.
     Ja muista: Alueellemme turhaan tunkeutujat tuhoamme armottomasti, oman turvallisuutemme vuoksi."

Me katselimme ilmoitusta pitkään ja ihmettelimme. Me seisoimme ja luimme tekstiä emmekä ymmärtäneet vaikka saimmekin kaikesta hyvin selvän.
     - Siinä on yksilön itsekkyyden täydellinen lopputulos: Olen kuolematon, en välitä muista. Niiden hermostot on kytketty jatkuvaan onnen tilaan, sanoin.
     - No mutta siinähän niillä on taivas ja nirvana, totesi Sandor.
    Siirryimme näiden ruostumattomien onnilaatikoiden vierelle ja katselimme niitä aikamme.
     - Mitä ne tekevät? kysyi Mary Lou.
     - Samaa kuin mekin, vastasi romani. - Muuttavat auringon energiaa ajatuksiksi.
     - Jos niillä on ajatuksia, epäilin. - Ne elävät ikuisesti, eivät ne voi ajatella. Ne kyllästyisivät perinpohjaisesti jo ensimmäisen vuosituhannen aikana. Ei niillä voi olla tietoisuutta.
     Sandor näytti miettiväiseltä.  Tuntuuko niistä, että niillä on harput ja huilut.
     - Ja valkeat vaatteet ja kruunut, Mary Lou jatkoi.
     Minä tunsin voivani pahoin.  - Siinä on ikuista elämää.
     - Ne voivat olla yhteydessä pinnan alle kätkettyyn keskusälyyn, ja silloin tuossa ovat kaikki vanhan legendan ainekset  samassa kasassa, laski Sandor.
     - Mutta ei tuo elämä siltikään ole ikuista, minä sanoin. - Kun niiden aurinko kuolee, niillä ei ole enää energialähdettä. Ne tuhoutuvat, sillä ne eivät pysty kehittämään itselleen uusia elämistapoja.
     - Tuolla tähdellä on ikää pääsarjassa vielä viisi miljardia vuotta. Mikä on sinulle ikuisuus?
     - Ikuisuuskin on suhteellista. Tajuttu sadan vuoden elämä vastaa taatusti viittä miljardia tajutonta vuotta. Loppu tulee kummastakin. Ei noilla ole yksilöllisyyttä. Ne eivät tajua olevansa kuolemattomia, koska ne muutoin kyllästyisivät kuoliaiksi.

     Minua puistatti. Tässä oli rappion viimeinen vaihe. Kukaan ei kuollut eikä lapsia syntynyt. Ei kuolema voi olla noin pelottavaa. Enemmän minä pelkään tuhatvuotista valtakuntaa.
     Mutta kaikesta huolimatta meidän oli keksittävä keino, miten pelastaa ystävämme ahdingosta. Emäalus otti yhteyden meihin. Muoviköysipelastus ei auttaisi. Köyttä ei ollut tarpeeksi. Joten siinä se keino.
     Viestitimme heille tiedoston sisällön  ja annoimme ohjeet, kuinka pelastaminen saattaisi onnistua. Kokeilimme ensin lukemaamme: koputimme lähimmän pöntön kylkeen kolme kertaa, voimakkaasti ja tasaisesti. Ja kun olimme hetken odottaneet, tappi todella liikahti ja nousi hitaasti, hankausta varoen, kolosta esiin. Sen pää oli kuroutunut umpeen tyhjiötä vastaan ja yhteys oli katkennut.
     - Käskekää Tomia ottamaan muovisähköjohdinta, yhdistämään siihen heittoistuimista ja puvuista virran, koputtamaan lähintä purkkia kylkeen, odottamaan, kunnes kommunikointitappi irtoaa, ja tyrkkäämään sitten johdot aukkoon. Kun yhteys palaa tapin ja reiän yhtymäkohtaan, siinä on toivottavasti kontakti hermokeskukseen. Kun ne saavat sähkösokin, se toivottavasti leviää tarpeeksi pian niin laajalle, että pelastussukkula voi laskeutua hakemaan heidät.
     - Selvä on, sanoi kapteeni. - Välitän tiedot.
     Meitä ei enää tarvittu tällä paikalla. Mutta jotenkin emme osanneet lähteä pois. Pulassa olevilla oli happea enää puolta tuntia varten. He olivat kuumeisesti työssä.
     - Tappi on irronnut, selvitti kapteeni radiosta kuulemaansa meille.
     Näin, kuinka Mary Lou valmisti nopeasti akuista ja muovijohtimista  samanlaista ansaa kuin toiset toisella puolen planeettaa. En tiennyt miksi, vaikutus ei koskaan ehtisi perille, jos milloinkaan. Mutta hän taisi tuntea kostonhimoa. Voihan suuttua kiveenkin, johon lyö varpaansa.
     Ystävämme olivat kuolemassa. He olisivat halunneet elää, yhtäkkiä minä ymmärsin näitä teräskasoja. Edes hetken, mutta nopeasti se meni ohi. En haluaisi maata sairaalan vuoteessa letkuihin ja kojeisiin kytkettynä, vailla toivoakaan edes suurin piirtein oikeasta elämästä. En sittenkään, jos toisena vaihtoehtona olisi loppu ja pimeys. En.

     Johdot roikkuivat aukosta ja odotimme tapin työntyvän sisälle odottavaan aukkoon. Kaksikymmentä minuuttia aikaa. Sukkulalta menee paikalle viisitoista minuuttia. Pian on tapahduttava jotain, ja jollei täällä tapahdu mitään, ehkei sielläkään tapahdu.
   Ja sitten kommunikointipuikko lähti liikkeelle ja työntyi reikään. Tietokoneen ohjelmointi oli jossain laskenut aikaa ja todennut, ettei yhteisöön liity kukaan. Yhteys sulkeutui.
     Ja minä pelkäsin. Olimme häirinneet sitä turhaan, kohta tulee tuho ja hävittää kaiken, myös muovin ja lihan. Olin siitä varma, ja kyyristyin, lähdin juoksemaan ja huusin toiset mukaan. Juoksimme kaikin voimin sukkulaa kohti.
     Mutta olkani yli näin, miten koko siniharmaa matto nytkähti,  ne nytkähtivät kaikki niin kauas kuin saatoin nähdä, ja niin minä pysähdyin, ja toiset pysähtyivät myös ja me uskalsimme hengittää normaalisti.
     Ja kuulimme kuulokkeistamme, että toisellakin puolella oli onnistuttu. Sukkula oli matkalla alas, matto oli halvaantunut, metallinen koepallo ei tuhoutunut, aikaa oli kymmenen minuuttia ja yhdeksänkin olisi riittänyt.  Katsoimme väsyneinä toisiimme ja kohautimme olkapäitämme. Työnnyimme sisälle, käynnistimme moottorit ja kohosimme planeetan pinnalta.

     Saavuimme emäalukselle liki samaan aikaan pelastussukkulan kanssa. Apu oli ehtinyt ajoissa. Pian istuimme komentohuoneessa kapteenin ympärillä ja annoimme selvitystä. Hymyilimme kaikki, ja Mary Lou piti Tomia kädestä.
     Ja alapuolellamme metallimatto nytkähti ja sitten taas, ja uudelleen. Kohta se tuntui toimivan kuten ennenkin. Varmistimme asian pudottamalla alas metallisen pallon. Se tuhoutui.
     - Mutta voi olla, että tämän käynnin seurauksena planeetta ei ole ennallaan, minä sanoin. - Ehkä me saimme aikaan lobotomian yhdessä tai useissa kohdissa. Ehkä saimme aikaan sisäisen muutoksen tasapainossa. Ehkä he eivät ole enää onnen tilassa, ehkä heillä on mielessä ikuinen tuska.
     - Helvetti! huudahti Sandor.

     Niin me lähdimme pois. Planeettaa me emme voisi koskaan käyttää omiin tarkoituksiimme, emmekä todennäköisesti  milloinkaan onnistuisi saamaan olentoihin järjellistä yhteyttä. Lisäksi planeetta oli äärimmäisen vaarallinen.  Sen tiedostot olivat todennäköisesti syvällä pinnan alla, emmekä pääsisi niihin käsiksi ilman suurta tuhoa ja väkivaltaa.
     Ja koska me olimme rauhan asialla galaksia kiertämässä, me viittasimme hansikkaalla paikallisille ja suuntasimme matkamme kauas pois. Tähtikarttoihin toki merkitsimme tämän planeetan ja annoimme sille epävarman lisänimen:
     Helvetti vai taivas.

ELÄMÄ PARHAIMMILLAAN

Novelli on ilmestynyt Portin numerossa 2/85. Taitaapa olla melkoisesti Solaris-vaikutetta jutussa. Eroaa kuitenkin tarpeeksi, että novellin olemassaolon voi hyväksyä. Onhan lopussa mukana vielä eräänlainen vieraan kulttuurin hyväksymisteema. Poistin novellin lopusta huutomerkin.  (Onko tässä kuitenkin hieman ylimielisyyttä havaittavissa?)

************

Sen täytyi olla jonkinlainen eläin.
     Seisoimme kalliolla ja katselimme sitä, jonka kauempaa olimme luokitelleet mereksi. Ei se ollut vettä. Se oli hyytelömäistä massaa, jonkinlaisiksi soluiksi järjestäytyneenä. Yksittäiset osat olivat ehkä neliömetrin suuruisia. Ne olivat lähekkäin, mutta pystyivät kaikesta päätellen elämään ainakin hetken itsekseen. Osittain niitä peitti ohut hohtava verkosto.
     Kun saavuimme tämän planeetan yläpuolelle, olimme varmoja, että löytäisimme jotain elämään vivahtavaa. Kaasukehässä oli happea ja vesihöyryä, emmekä tarvinneet minkäänlaista suojapukua. Mutta kasveja emme nähneet. Paljaat kalliot peittivät planeettaa, ja mannerten välissä, niin me ajattelimme, velloi meri.
     Olisiko tämän solukon alla sitten vettä, sitä emme tienneet. Osaset liikkuivat itsekseen ilman tuulen tai muun havaittavan ulkoisen voiman apua.
     Olimme löytäneet elämää. Emmekä osanneet edes kuvitella, miten alkaisimme tutkia sitä. Ja oliko meillä oikeus tehdä tutkimuksia. Meille oli annettu tarkkaan ohjeet, miten suhtautua maanulkoiseen elämään. Meidän ei pitänyt puuttua mihinkään. Mutta ohjeet olivat tietenkin ristiriitaisia. Kaikesta huolimatta meidän piti tutustua elämänmuotoihin mahdollisimman perusteellisesti. Tehdä täydellinen raportti, eikö lie verikokeineen kaikkineen.
     Mittaa nyt noilta verenpaine.
     Oliko niillä aistinelimiä? Kumarruimme tutkimaan niitä tarkemmin, vaikka tietenkin pelkäsimme. Ne voisivat ruiskuttaa happoa meidän silmillemme, tai työntää esiin imukupin ja kiskaista meidät ruoansulatuskammioonsa.
    Eivät ne mitään sellaista tehneet. Niitä peitti tasainen pinta, tarkalleen saman harmaanvihreän sävyisenä, ja niistä lähti satunnaisiin suuntiin ohuita liikkuvia rihmoja.
       - Suotta me niitä pelkäämme, ne eivät edes tiedä, että me olemme täällä, minä arvelin.
       - Ovatko ne yksilöitä? epäili Marika, hyvä, ettei sylkäissyt.
       - Täytyy niiden jonkinlaisia yksilöitä olla, Leila sanoi.  - Ne liikkuvat omavaltaisesti ja voivat olla erossa toisistaan. Katsokaa tuotakin, se ei tällä hetkellä kosketa muita ollenkaan, ei edes rihmoillaan.
     Ja silloin me näimme meren, sillä vettä se oli. Oliot kelluivat meren päällä ja peittivät koko pinnan. Koska planeetalla ei ollut kuuta, vuorovesi oli niin vähäinen, ettei se haitannut niiden elämää. Ja tuulet kulkivat niiden ylitse eivätkä päässeet nostamaan aaltoja.
     - Niiden täytyy silti olla jonkinlaisessa yhteydessä toisiinsa, minä selvitin. - Joskus ne säpsähtävät yhtä aikaa kaikki, tai paremminkin säpsähtely alkaa jostakin ja leviää kuin laine ympäristöön.
     -  Minä huomasin jo saman, sanoi Leila. - Ja senkin, että säpsähdys alkaa aina samoista yksilöistä. Tuosta tuolla vasemmalla, ja tästä joka on suoraan meistä eteenpäin, kymmenen metrin päässä.
     - Ne taitavat olla porukan neropatteja, Marika ehdotti.
     - Tai niillä on työnjako, minä sanoin.
     Ojensin käteni ja kosketin lähintä olentoa varovaisesti. Se tuntui sileältä ja viileältä. Vältin sen rihmoja, silitin sitä. Odotin, että se alkaa kehrätä ja nuolaisee minun kättäni.
     Se ei tehnyt kumpaakaan. Mutta jokin siinä pisti minua. Pisara vertani putosi sen päälle ja katosi heti näkyvistä. Vedin käteni pois, ravistelin sitä. Otin askelen taaksepäin.
     Katselin massaa, se näytti aivan samalta kuin aikaisemminkin. Päättelin, että minun pistämiseni oli vahinko eikä mikään suunniteltu väkivallanteko. Rupesin miettimään niiden käyttämää kommunikointikeinoa.
     - Ne tajuavat vain sähkömagneettisia aaltoja, minä arvelin, vaikkei niillä tuntunut olevaan ainakaan silmiä.
     - Ehkä ne keskustelevat keskenään radioaalloilla, ehdotti Marika.
     Pyysin käsiradiollani aluksen tietokonetta peilaamaan kaikki aallonpituusalueet radiopuolelta. Ei mitään. Ehkä niillä oli sisäinen puhelin.
     - Ultraviolettia,  infrapunaa? Väripuhetta, gammakeskustelua? kyseli Marika. Mutta Leilalla oli toinen ehdotus.
     - Ne ovat yleensä yhteydessä noilla langoilla toisiinsa. Ne ovat kehittyneet alun perin tuohon muotoon vähitellen, miljoonien vuosien aikana. Ne eivät ole kokeneet kehitystä siinä muodossa kuin me. Täällä ei ole koskaan liikkunut hirmuliskoja.
     - Ihme se olisikin, sanoin.  - Ei kehitys kulje eri paikoissa samanlaisia teitä.
   - Joten, jatkoi Marika, - nämä keskustelevat vähän niin kuin ihmisruumiin eri osaset. Ne heittelevät toisilleen hormoneja tuota hentoa verkostoa pitkin. Ne venyttävät pitkän johtimen, jos niillä on kauemmas asiaa. Vaikka yleensä viestit kulkevat yksilöltä toiselle.
     - Tuo tuntuu oikealta ajatukselta, minä sanoin ja heitin mielestäni toivon keskustella olioiden kanssa.
     Mutta sitten tapahtui se, mitä olimme aluksi pelänneet, ne rupesivat aktiivisiksi ja ryhtyivät toimiin meidän suhteemme.  Yhtäkkiä Marika meni sanattomaksi, jäykistyi paikoilleen hetkiseksi ja lähti sitten kulkemaan kohti meren reunaa. Auringon loisteessa näimme eräänlaisen hämähäkinverkon, se oli kietoutunut hänen ympärilleen ja veti häntä varovaisesti merta kohti.
     Emmekä me ehtineet tehdä yhtään mitään.
     Marika kohosi kalliolta korkealle elävän massan yläpuolelle, kääntyi selälleen ja levitti raajansa. Ja se jokin, se joka eli ja odotti, piti häntä lempeästi ylhäällä, helli ja keinutti, poisti näkymättömästi hänen vaatteensa yhden kerrallaan ja laski sitten hänet kahden yksilön väliin, varovaisesti ja keveästi, ja pehmeät elimet kohosivat lähimpien olioiden kyljistä ja tunkeutuivat häneen kiinni, ja hänen kasvoilleen levisi hymy.
     Ja hetkessä hän alkoi muuttua, yksilölliset piirteet katosivat, kalvo levisi hänen ylleen, rinnat laskeutuivat, kasvot tasoittuivat. Vain minuutin kuluttua hän ei enää erottunut toisista, ja meri ja massa keinuivat hiljaa eikä hän enää ollut yksi meistä.
     Me seisoimme ja tuijotimme hämmästyneinä aikamme, sitten me käännyimme ja lähdimme poispäin, kovaa vauhtia, sillä nyt me pelkäsimme sitä, tai niitä, miten vain. Juoksimme kohti alusta ja aluksen vierellä vielä käännyimme katsomaan taaksepäin.
     - Näitkö hänen kasvojaan? Leila kysyi.  - Hän nautti suunnattomasti, vähän ennen kuin ne ottivat hänet yhteyteensä.
     - Ehkä hän nauttii vieläkin, ehkä ei.
     - Ehkä hän on kuollut.
     Ne ottivat hänet, minä ajattelin. Ne solmivat häneen sellaisen suhteen, että pystyvät kommunikoimaan hänen kanssaan. Koska ne eivät ymmärtäneet meidän puhettamme, ne tekivät hänestä kaltaisensa. Ne eivät tarvinneet tulkkeja eivätkä käännöskoneita.
     Kun sitten rupesin nousemaan alukseen, huomasin Leilan kävelevän kohti merta.
     - Leila! huusin, mutta eihän hän kuullut. Kauhu kiersi sydäntäni ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
     - Leila! minä huusin ja juoksin, - et voi jättää minua tänne yksin, meillä on pitkä matka, minä tarvitsen sinua, Leila!
     Eikä minun kauan tarvinnut juosta. Sain hänet kiinni ja kierryin hänen sivulleen ja katselin häntä. Eteen en voinut mennä, sillä mereltä yltävä kultainen verkko peitti tien.
     - Marika puhui minulle, hän sanoi. - Minä menen sinne. Minä kytken itseni heihin, eikä minulla koskaan enää ole paha olla.
     Tartuin häntä käsivarteen.
     - Laske minut, hän pyysi.
     - En laske, minä itkin hänelle. Käänsin hänet väkisin, olin vahvempi kuin hän, eivätkä hennot säikeet estäneet minua. Aloin kuljettaa häntä kohti alusta, ja säikeet venyivät perässämme.
     - Nopeasti, minä yllytin itseäni, - nopeasti, kohta ne tarttuvat minuunkin ja kutsuvat minua. Ja voinko minä sanoa niille ei, ja haluanko minä niin tehdä?
     Tarkistin, onko aseeni mukana. Ennen niin, minä päätin. Jos minua kutsutaan, minä ammun itseni. Heti paikalla.
     Niin me tulimme aluksen luo ja tartuin säätimiin ja avasin oven. Juuri, kun olin nousemassa rappusia, tunsin, kuinka seitti hipaisi kasvojani ja tarttui kiinni.
     Aivoihini levisi houkutus, se nousi kuin himo, kutitti hermoratoja, veti suuta hymyyn ja sai penikseni kohoamaan. Mutta puolet minuudestani oli vielä tallella, enkä hirvennyt kohottaa asettani. Yritin suotta pyyhkäistä säikeet kasvoiltani, työnnyin ovesta sisään ja vedin Leilan perässäni. Paiskasin oven kiinni ja painoin lukituksen nappia. Tunsin kuinka kasvoistani kiinnikkeet irtosivat. Ovi oli katkaissut ne, ja ne heijuivat hiljalleen lattialle.
     Löin yhteyden tietokoneeseen auki kädelläni.
     - Nousu, ja nopeasti, komensin, ja tietokone käsitti vaaran ja moottorit sirahtivat käyntiin. Pelkäsin vielä jälkivaikutusta. Pelkäsin, että se jollain keinolla saisi minut perumaan päätökseni ja palaamaan.
     Mutta me kohosimme, planeetan pinta etääntyi ja himmeni ja me makasimme eteistilan lattialla ja olimme elossa ja olimme yksilöitä.
     Mutta planeetan taika vaikutti yhä. Meren eliöstö oli tutkinut minun vertani ja oppinut meidän sisäisen hormonikielemme, ja se oli käyttänyt sitä. Olimme äärimmilleen kiihottuneita kumpikin, ja siksi käännyimme toistemme puoleen. Me riisuimme vaatteemme ja vakuutimme niin itsellemme kuin toinen toisellemmekin, että elämä ihmisenä on ihmiselle soveliainta. Ja juuri näin, omine hormoneinemme, me halusimme kommunikoida keskenämme. Ja kun molemmat olimme lauenneet, makasimme vierekkäin lattialla ja kuuntelimme etenemisen ääntä.

     Ja aluksemme irtosi planeetan vetovoimasta ja hankki nopeuden, jolla se pystyi pakenemaan tästä aurinkokunnasta. Näköruudussamme planeetta pieneni ja pieneni. Mutta sinne jäi osa ihmiskuntaa. Koskaan siellä ei unohdettaisi maapalloa eikä sen asukkaita. Ja ehkä sen kasvoton massa nyt sai tietää ensimmäisen kerran elämästä, joka on erilaista kuin sen oma. Ja jos se tajuaisi saamansa aineiston, se ehkä tulisi surulliseksi, tietäessään, kuinka monimuotoista elämä saattoi olla.
     Mutta todennäköisesti se ei ymmärtäisi meidän maailmastamme yhtään mitään. Emme me voi kenellekään määrätä, millaista elämä parhaimmillaan on.
     Sillä tiedämmekö me sitä itsekään.
     

KANAVAT

Novelli on ilmestynyt Portissa 1/1985. Kyseessä oli Kalevala-erikoisnumero. Enpä jaksa muistaa, tilasiko Nikkonen tämän minulta, todennäköisesti. Muutaman varovaisen muutoksen tein. Purontakanen piirsi kuvan, ei aivan sellaista, kuin Schiaparelli aikoinaan. Mutta tarpeeksi lähelle. Ihmettelen novellin positiivista pohjavirettä.


********************

Museon seinällä, aivan näköalaikkunan vierellä, riippui kuva. Seisoimme vierekkäin ja katselimme sitä. Kuvassa oli punaista hiekkaa ja pieniä kiviä. Ja kivien välissä pieni naarmu hiekassa.
     Siinä paikassa ihminen ensimmäisen kerran muutti vieraan planeetan pintaa.
     Katsoimme kuvaa kauan, ja menimme sitten ikkunan luo. Ulkona näimme lasirakennuksen, ja sen sisällä Vikingin jäännökset. Hiekka oli toki jo peittänyt ensimmäisen uran, ja osittain itse laskeutumisaluksenkin.
     Lasirakennuksen yli näimme ihmisen uusimman suurtyön. Valtava kaivinkone oli viiltämässä planeetan pintaan suurta ojaa. Punainen hiekka kohosi kaaressa korkealle, ja laskeutui sitten kauniiksi kinokseksi valmistuvan uran molemmille puolille.
     Ihminen  oli kaivamassa kanavia Marsiin.
     Menimme ulos avaruuspuvuissamme. Ilmakehä ei ollut vielä lähestulkoonkaan valmis, vaikka hyvällä alulla jo oltiin. Napajäätiköiden päälle oli istutettu varta vasten kehitettyä jäkälää tummentamaan ja sulattamaan jäätä. Ja kanavia pitkin näin syntynyt vesi johdettaisiin kaikkialle planeetalle.
      Kasvit valmistaisivat lisää happea. Pian ei tarvittaisi enää sen paremmin kupuja kuin avaruuspukujakaan.
     Sitten ihmiskunta voisi  muuttaa.
     Marsin lämpötila kohotettaisiin samalla tavoin kuin Maapallon ilmasto oli pilattu. Sillä Maa oli muuttumassa nopeasti toiseksi Venukseksi. Kasvihuoneilmiö nosti lämpötilaa. Napajäätiköt sulivat ja menen pinta nousi. Eikä asialle voitu tehdä mitään.
     Sademetsät oli hakattu. Meret kuolivat. Kuumuuttaan huokuva Maapallo tukehtui hapenpuutteeseen. Ja kallioiden sisällä köyristelivät ydinjätteet ja ihmisten mielissä piili viimeinen hulluus.
     Seisoimme kanavan reunalla. Oikealle poistuivat maansiirtokoneet ja vasemmalta saapuivat toiset, jotka kuumentamalla päällystivät rotkon, jottei vesi imeytyisi vääriin paikkoihin. Pöly leijui hitaasti alas ja punasi pukumme. Katsoimme toisiimme ja hymyilimme.
     Nämä olivat viimeisiä kanavia. Viikon päästä kaikki olisi valmista ja vesi laskettaisiin irralleen. Sitten voisimme pian istua rannalla ja liotella jalkojamme. Veteen istutettaisiin kaloja. Kun aurinko laskee voisimme onkia, auringonlaskun aikaan kala syö parhaiten. Näin keskustelimme, vaikka tiesimme muutoksen kestävän vielä ainakin sata vuotta. Eikä meitä olisi enää olemassa, kun Syrtis Majoriksessa kalat loiskisivat renkaita veteen.
     
***

Palasimme museoon. Olin Marsin kanavatyön yli-insinööri, suunnittelin kanavien kulkureitit. Paljon olin joutunut muuttelemaan suuntia työn kestäessä. Kanavaverkosto olisi valmistuttuaan aivan toisen näköinen kuin suunnitteluvaiheessa.
     - Tule katsomaan! huusi Satu museon nurkkahuoneesta. - Verkostosta on täällä jo kartta.
     - Mahdotonta, minä sanoin. - Verkoston viimeiset osat päätettiin vasta eilen.
     - Kuitenkin...  intti Satu.  - Vai mikä tämä sitten on?  Hei...
     Sitten hän meni aivan  hiljaiseksi.
     Menin katsomaan, mikä häntä vaivasi.
     Katselin pitkään hänen vierellään enkä saanut sanaa suustani.  Kartta oli Schiaparellin piirtämä vuodelta 1877. Kaivoin taskustani viimeisen, lopullisen suunnitelman. Vertasin sitä seinällä riippuvaan karttaan enkä sanonut mitään.
     Kuvat olivat identtiset.
     Schiaparelli oli sittenkin nähnyt jotain todellista. Hän oli nähnyt Marsin kanavat juuri sellaisina, kuin ne olisivat viikon kuluttua.
     - Miten selität tämän? Satu kysyi.
     - En mitenkään, minä vastasin.
     Sitten rupesin miettimään.
     - Schiaparellin aikana on Maan ja Marsin välissä tapahtunut jotain, joka on muuttanut aikaa. Vaikkapa siitä on kulkenut pienikokoinen musta aukko.
     - Myös Percival Lowell näki kanavat. Ja monet piirsivät ne muistiin, samannäköisinä, toisistaan riippumatta, muistutti Satu.  - Voi olla, että aikavääristymä säilyi jonkin aikaa.
     Katselimme, ja olimme taas hiljaa. Ulkona kanavat valmistuivat.
  

***

Viikon kuluttua palasimme paikalle. Seisoimme kanavan reunalla ja katselimme vasemmalle. Olin radioyhteydessä toimeenpanoryhmään, he selostivat, kuinka veden kulku etenee.
     - Nyt se tulee, aivan kohta, huomautin. Ojentauduimme reunan yli. Hetken kuluttua vasemmalta alkoi kanavan pohja tummua. Vähitellen vesi kohosi, ja sitten syöksähti uomaan metrin vesikerros. Katselimme auringon välkettä veden pinnalla. Työni oli valmis. Enää minulla ei ollut täällä mitään tehtävää.
     Satu kääntyi minuun päin.  - Tutkitaanko aikavääristymää?
     - Tutkitaan, minä vastasin.  - Asialla on peräti seitsemän henkilön työryhmä. Vielä he eivät ole edes varmoja, ettei kyseessä ole pelkkä sattuma. Joku kuvittelee petosta, väittää minun tietoisesti järjestelleen kanavat vanhan mallin mukaan. Toinen sanoo laaksokohtien erottuneen Schiaparellin silmiin, ja tietenkin vedin kanavat alavista paikoista.
     - Voisiko tuo olla totta?
     Kohautin olkapäitäni.
     - Mutta ehkä aika voi sittenkin käyttäytyä omituisesti. Ehkä samanlaista on tapahtunut ennenkin. Ehkä muutkin kuvitelmat ovat totta, ajatteli Satu ääneen.  - Mars on sodan jumala. Onko suursota nähty etukäteen, jo muinaisina aikoina, pelkin silmin. Kulkiko joskus Maan ja Marsin välistä suurempi musta aukko, tajusivatko Maan ihmiset, mitä täällä tulee joskus tapahtumaan?
     - Ja ihmiskunta tuhoaa taas planeettansa, niinkö?
     - Minne me täältä menemme, jos jäämme henkiin ja Mars saastutetaan ydinsodalla?
     - Jos ihmisiä jää jäljelle, heille on kyllä paikka.
     - Missä?
     - Helisevien lähteiden luona, puitten alla, missä asukkaat syövät hedelmiä ja aurinko paistaa heille, eikä tekniikasta ole tietoakaan.
     - Venus? arvasi ja muisti Satu.
     - Venus, minä vastasin. Ehkä ihminen vielä kerran muuttaa tuon helvetin paratiisiksi.
     - Mutta onhan olemassa toinenkin taru, Satu sanoi hyvin hiljaa ja lämpimästi.  - Sillä on eräs planeetta, jonka Venusta helpommin voimme muuttaa asuttavaksi. Meidän aluksemme saapuu sinne: "Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse..."
     - Se laskeutuu, minä hymähdin.  - Ja kunnostus alkaa:  "Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli..."
     - "Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi."
     - "Nouse ,maa, makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta!"
     - Me palaamme Maahan takaisin, säteili Satu.
     - "Me". Hän oli ymmärtänyt jotain, joka oli tuhatkertaisesti totta.
     - Eikä tämä siihen lopu, minä kerroin vuorostani. - Joskus Aurinkokin kuolee pois. Mutta me emme.
     Satu hymyili, hän meni muistissaan läpi Kalevalan loppurunoa. Ja sieltä se löytyi, ikään kuin jonkin omituisen aikasilmukan jo kauan sitten esiin nostamana: "Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi / venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella / yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin..."

***

Aurinko laski ja taivas muuttui vaaleanpunaisesta tummaksi. Valtava lentolaite saapui uraa pitkin ja tarkasti ilmasta työn laadun. Kun se oli kulkenut ohi, tähdet syttyivät vähitellen taivaalle. Katsoimme niiden yli  äärettömyyksiin. Jonain päivänä me nousisimme tähtiin.

    

HÄIJY HYMY

Julkaistu lehdessä Spin, 2/84. Sopii hyvin silloiseen, ja miksei nykyiseenkin, maailmankuvaani. Ironiaa, niinpä niin.  Aikanaan minua harmitti oikein erityisesti, että viimeisen virkkeen sana "eräänlaisilla" oli toimituksessa jäänyt pois. Nytpä tuo on mukana.

********************

Yö oli tähtikirkas, kun he saapuivat. Aution metsäseudun ylle välkähti kirkas valo, synkät kuuset seisoivat paljastuneina häpeissään metsäaukion reunamilla. Alus laskeutui äänettömästi, heilahti kerran jaloillaan ja pimeni.
     Vähään aikaan ei sisältä kuulunut tai näkynyt mitään. Avaruusaluksen miehistö silmäili ympärilleen, odotti, tulisiko paikalle joku, joka voisi pilata koko suunnitelman. He saattaisivat kokea suurta vastarintaa, elleivät onnistuisi saamaan aikeitaan hyvälle alulle salaa.
     Vihdoin ovi aukeni ja jotain outoa laskeutui näkyville. Parhaalla halullakaan häntä ei voinut sanoa kauniiksi, ja ihmisen silmissä hän olisi taatusti inhottava näky. Hänen vartalonsa koostui mädäntyneen lihan näköisestä ja jopa hajuisestakin massasta, sormet ja kynnet olivat koukkuiset, ja hampaat, jotka törröttivät suun näköisestä lovesta, kimaltelivat tähtien valossa.
     Toinen samanlainen vääntäytyi aluksesta ulos nurmelle. Kukat lakosivat heidän allaan ja kuolivat.
     He tiesivät, missä päin oli tie, ja sitä kohti he lähtivät kulkemaan. Ja taivaalla syksyinen tähtinäytelmä vaaleni hiljalleen. Kun he saapuivat tielle, he jäivät kiven taakse odottamaan.
     Ja aivan samoin, sadassakolmessakymmenessäyhdeksässä muussakin pisteessä Maapallolla, samanlaiset kaksitoistasormiset muukalaiset odottivat ihmisen saapumista. Osa odotti päivänvalossa, kasviston suojassa, osa vaani iltahämärissä ja muutamat taas yön pimeydessä.
     Nämä yli sata kohdetta oli valittu erittäin tarkasti. Jos hyökkäys onnistuisi jokaisessa paikassa, koko Maapallo saastuisi muutamassa kuukaudessa.
     Hetken kuluttua kiven takana piileskelevä pari sai havaintokenttäänsä saaliin, joka pahaa aavistamatta saapui paikalle polkupyörällä. Pyöräilijä oli nuorukainen, tulossa pitkäksi venähtäneeltä vierailultaan erään tyttölapsen makuuaittaan. Hänen mielensä oli auvoinen (vaikka pyörän polkeminen tuottikin hieman hankaluuksia) ja hän suunnitteli jo seuraavaa iltaa.
     Kun hän polkaisi mäen harjalle, häntä odotti näky, joka ei suinkaan ollut yhtä suloinen kuin hänen ajatuksensa. Molemmat avaruuden matkaajat syöksyivät yhtä aikaa häntä kohti, ja ulkomuodon ja hajun yhteisvaikutus nujersi nuorukaisen hetkessä. Hän pyörtyi, mutta ei loukannut itseään kaatuessaan, sillä kierot kourat ottivat hänet vastaan ja laskivat hänet tienvieren sammaleille.
     Kun poika pari tuntia myöhemmin heräsi pyöränsä viereltä, hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Hän silmäili pelokkaana ympärilleen jo melko kirkkaassa aamussa, ja häntä palelti. Mutta vieraista oli jäljellä enää hiukan hajua, sekä omituinen kipu oikeassa etusormessa.
     Poika katseli sormeaan ja tutki vaatteensa ja ympäristön saadakseen selville hajun alkuperän. Mutta vaatteet olivat siistit, ja niinpä hän nousi pyörälleen ja lähti pyörtymistään ihmetellen  polkemaan kohti terveyskeskusta.
     - Päivää, hän sanoi päivystävälle lääkärille ja paiskasi kättä.
     - Päivää, sanoi päivystävä lääkäri ja rupesi pitelemään oikeaa etusormeaan.
     Ja kun mitään vikaa ei löytynyt käsikopelolla, lääkäri määräsi sekä itsensä että nuorukaisen tarpeettomaan röntgenkuvaan. Sitten he poistuivat kumpikin tahoilleen tervehtimään ja taputtelemaan. Lääkäriltä loppui yövuoro ja poika suuntasi pyöränsä kotiin. Matkalla kipu lakkasi, mutta sormi jäykistyi omituisen suoraksi.
     Seuraavana iltana poika palasi tyttöystävänsä luokse ja koputti aitan oveen. Tyttö aukaisi, saranat narahtivat. Kun poika oli astunut sisälle hämärään, tyttö heittäytyi hänen kaulaansa. Poika silitti tytön paljasta olkaa ja he suutelivat. Tytön sormea alkoi särkeä.
     - Omituista, sanoi poika.  - Minunkin sormeni tuli viime yönä kipeäksi, kun kaaduin pyörällä.
     - Se tarttui, kujersi tyttö. Hän veti poikaa perässään peremmälle, ja pian peiton alla kipu unohtui.
     Ja niin meidän maassamme, kuten muuallakin maailmassa, sormet jäykistyivät. Autot kuljettivat ihmisiä kaupungista toiseen, lentokoneet veivät väkeä ristiin rastiin, ja tartunta levisi moottoripyörillä, mopedeilla, koiravaljakoilla, helikoptereilla, veneillä, laivoilla ja jalkapatikassa, eikä sitä voitu estää. Hämmästyttävää oli leviämisen vauhti, ennen kuin edes television uutistenlukija ehti sormi ojossa kertoa omituisesta maapalloa kohdanneesta epidemiasta.
     Ja lopulta taudin todellinen luonne kävi suomalaisille ilmi. Ensin se selvisi eduskunnassa, missä täysin luonnottomat istunnot alkoivat herättää sekä huvittuneisuutta että kiusaantumista. Vielä pahemmin kävi kuitenkin armeijassa. Pian ilmeni, että koko maanpuolustus oli hunningolla. Heti perään rappeutui poliisilaitos, sen jälkeen seurakunnat ja koulumaailma, eikä kuukauden kuluttua maassa ollut enää juuri mikään ennallaan.
     Samanlaisia uutisia kantautui myös muualta maailmasta. Armeijat lakkautettiin, ravinto tasattiin, luonnonsuojelu jylläsi ja esperantosta tuli maapallon eniten käytetty vieras kieli, toinen kieli jokaiselle.  Ja tauti levisi.
     Tällaisesta pitää tehdä loppu, ajattelivat ne harvat, jotka eivät vielä olleet saastuneet.  Mutta miten?
     Kaikkialla maapallolla järjestettiin salaisia kokouksia. Tarkoin vartioiduissa paikoissa terveet henkilöt istuivat pöytien ympärillä miettimässä pelastusta katastrofaaliseen tilanteeseen. Sillä jollei pian keksittäisi pelastusta, koko planeetta olisi tuhon oma.
     Helsingissä  kokoontui vastarintaryhmä  erään vanhan talon mudalta haisevaan kellarihuoneeseen. Vaikka jokainen osanottaja vakuuttikin olevansa puhdas, fyysinen koskettelu oli ehdottomasti kiellettyä, samoin yskiminen ja aivastelu. Jokaisella oli lisäksi pisarasuoja kasvoillaan ja pistooli kädessään siltä varalta, että joku innostuisi sylkemään tai syöksymään kohti.
     - Olemme isänmaan viimeinen turva, sanoi majuri Hasselberg. - Jollemme onnistu tehtävässämme, maamme menettää itsenäisyytensä ja vapautensa.
     - Ja isiemme uskon, lisäsi pastori Happonen.
     - Onko ehdotuksia? tiedusteli majuri.
     - Mikä on tämän hetken saastumisaste? Onko edes yksi kymmenestä suomalaisesta tahraton? kysäisi sairaanhoitajatar Muuruma.
     - Ei ole, vastasi tilastointipäällikkö Suominen. - Viimeisten tilastojen mukaan asukkaista on turmeltunut yli yhdeksänkymmentäviisi prosenttia. Terveintä väestö on luonnollisesti syrjäseuduilla.
     - Voisimmeko perustaa päämajamme jonnekin Itä-Suomeen tai Lappiin? ehdotti opettaja Rekula.
     - Uskallammeko lähteä täältä ulos? Joku voisi oitis tuikata meille kadulla kättä, pelkäsi poliitikko Harrila.
     - Minulla on auto oven edessä, tankki täynnä dieseliä. Lähdetään sillä, ehdotti linja-autonkuljettaja Mönkkönen.
     Ja näin myös tehtiin. Matkalla avattiin radio ja kuunneltiin tyrmistyttäviä uutisia: Sota Lähi-Idässä oli loppunut. Mafia olisi antautunut poliisille, jos järjestäytynyt poliisikunta olisi ollut vielä toiminnassa. Al-Qaida purki järjestönsä. Kirkkoja oli myynnissä. Joku saarnamies pyyteli anteeksi tulisia järviä ja viimeisiä tuomioita.
     - Voi hyvä luoja, miten tämä kaikki päättyy, siunailivat majuri Hasselberg ja pastori Happonen.
     - Rajavartijat ja tullimiehet ovat poistuneet työpaikoiltaan, sanoi uutistenlukija.
     - Lähdetään toverit kaikki Venäjälle, ehdotti luottamusnainen Lepikko.  Ehdotus ei saanut kannatusta.
     - Lopultakin maapallon kehitysmaaongelma on ratkaistu, iloitsi uutistenlukija. - Pääomia siirrellään parhaillaan alikehittyneille seuduille ja komitea istuu miettimässä tehokkaimpia mahdollisia ratkaisuja. Heimosodat ovat loppuneet. Sotavälineistä muokataan maanviljelyskaluja. Lääkärit siirtyvät joukoittain maksutta auttamaan kärsiviä lähimmäisiämme.
     - Tämäkin vielä, huudahti kirurgi Simpura ja otti lääkespriitä.
     - Tämä on kaiken loppu. Maailmantalouden täydellinen romahtaminen on edessä, valitti pankinjohtaja Taavila.
     - Saastuttaminen  lopetetaan ja autoilu rajoitetaan minimiin, ilmoitti uutismies ääni ekstaasissa.
     - No johan on perrrrkele, kirosi bussikuski, ja ajoi ojaan.
     Onneksi kukaan ei kuollut. Paikalle saapui ambulanssi, ja auttavat kädet nostivat ja silittivät ja taputtivat ja kuskasivat onnettomuuden uhrit terveyskeskukseen.
     Näin kariutui viimeinen suomalainen vastarinnan yritys. Ja huonosti kävi muuallakin maailmassa, ja loppujen lopuksi ihmiskunnan piti kohottaa kätensä ylös ja antautua hyvyydelle.

     Avaruusalus poistui maapallolta vähin äänin. Tehtävä oli suoritettu ja uudet ongelmat maailmankaikkeudessa odottivat. Moottorit sysäsivät heidät valtavaan vauhtiin, eikä kestäisi kauan, ennen kuin he olisivat uuden auringon luona.  Mutta vielä loitotessaankin avaruuden lähettiläät seurasivat maan ja sen auringon pienenemistä, ja eräänlaisilla huulillaan heillä oli häijy hymy.

SADATTUHANNET VUODET

 

 

 Jostain syystä tämä novelli on aina ollut minulle se kaikkein läheisin. Kuitenkaan minua ei ole koulussa kiusattu, en ole koskaan jäänyt yksin (ennen tahallista erakoitumistani), ja isästäni minulla on ainoastaan kauniita muistoja. Vieläkään en usko, että Taivasten Valtakunta on jokin paikka. Jos sellainen jostain löytyy, sen täytyy olla ihmisen sisällä. Novelli on ilmestynyt lehdessä Aikakone, numerossa 3/84. Perinne (seuraava tässä blogissa) ilmestyi tuossa samassa numerossa, kuten myös asia-artikkelini Galaktinen yhteiskieli. Minun haastattelunikin oli  kuvan kanssa mukana. Jukka Murtosaari teki kuvan haastatteluun Rauta-Grillissä  Helsingissä. Pistän sen jutun perään. Novelli on lisäksi ilmestynyt esperantoksi antologiassa Sferoj 4.

*********************

Minkälainen on sitten ihminen, joka lähtee matkalle? Yhden asian hänestä ainakin voi sanoa. Hän ei ole rakastunut. Varmaan häntä eivät kuljeta muutkaan tunnevirrat - hän on viileä henkilö. Mutta tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö hän olisi kiinnostunut ihmiskunnasta. Juuri ihmiskunnasta hän onkin kiinnostunut, eikä hän välitä kenestäkään erikseen. Ehkä jonkin verran itsestään, sillä ilman edes tällaista yhteyttä yksilöön ei tämä matka onnistuisi.
     Siis siitä tässä on kysymys. Siksi hän nousee avaruusalukseen, hän tekee sen yksin eikä edes halua muita mukaansa. Siksi hänen tietokoneensa ei vastaa hänelle ääneen. Eikä hän suinkaan kuuntele Maan radiolähetyksiä niin pitkälle kuin mahdollista. Edes ensimmäisinä päivinä hän ei tee niin. Hän käy väistämättömät keskustelut maa-aseman kanssa, ei muuta.
     Ja näin hän on elänyt itsekseen jo ennen matkalle lähtöä. Kouluaikana hän on seissyt välitunnit pihan nurkassa, tunneilla peittänyt itsensä älyn ja arkuuden suojaan. Ja ennen kuin hän lähti kouluun, hän oli se, jota ei otettu leikkiin, ja jota isä ei koskaan ottanut syliin.
     Mitä hän tekee avaruusaluksessaan sen ajan, jolloin hän ei ole joko unessa tai suorita lentoon liittyviä tehtäviä? Hän kuvittelee. Hän ei ajattele sitä, miksi hän on matkalla, eikä sitä, mitä edessä olevalla planeetalla tulee tapahtumaan. Hän ajattelee itseään. Hän ajattelee sitä hetkeä, kun hän palaa kotikyläänsä ja menee ravintolaan, ja joku huutaa hänelle toiselta puolen salia, ja sitten kaikki tuntevat hänet ja tulevat seisomaan hänen ympärilleen.
     Ja tästä jo huomaa, miksi hän on ollut pienenä yksin. Hän tietää sen nyt itsekin, ja siksi hän on matkalla. On turha pelätä, että juuri hän tulisi avaruussairaaksi tai romahtaisi. Ei, hän on lujaa tekoa, ja eräänä päivänä hän on perillä täysissä voimissaan. Siksikö Maan päällä etsitäänkin juuri tällaisia, siksikö tutkijat ottavat selvää matkustavien lapsuudesta?
     Eräänä päivänä hän saapuu sinne, minne hän on matkalla. Hän lentää oudon planeetan yläpuolella ja katselee alaspäin. Hänellä ei ole juurikaan tehtävää. Hän pitää käsiään rennosti sivuilla, mutta hänen silmänsä ovat terävät. Ja juuri sillä hetkellä, kun ratkaisun paikka tulee ja sukkula irtoaa ja kuljettaa avaruusmatkailijaa alas, juuri silloin käy selvimmin selville, miksi juuri hänet on tälle matkalle valittu. Sillä nyt automaattilaitteet antavat ohjauksen ihmisen käsille ja aivoille. Ja nyt, kun hänen käsissään ovat vaara ja vastuu, hän ei pelkää eikä pakene. Hän puristaa sauvoja ja laskee jalkansa polkimille, hänen silmänsä terävöityvät vielä ja aivot yltävät ylimpiin ponnistuksiin. Hän on nopea ja luottaa omiin mahdollisuuksiinsa, ja kun hän sukeltaa pilviin, hän ei pelkää, mitä hän niiden alta tulee löytämään.
     Entä mitä hän sitten löytää? Sillä ei enää ole merkitystä, ei sen jälkeen, kun ihminen oppi tietämään, mitä planeettojen pinnalla yleensä on. Mutta siitä hän ei ole huolissaan. Hän laskeutuu perille ja poistuu aluksestaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia ennakkopaineita. Hän ei odota löytävänsä mitään, eikä hän pety, ellei hän mitään löydä. Miksi hän hyppisi ja huutaisi, ei se ole hänen tehtävänsä. Hän ei ole iloinen, eihän kukaan Maapallolla ole enää koskaan iloinen. Hän kävelee ja tarkastelee ympäristöään, mutta hän ei ota siihen kantaa. Hän luetteloi ja kokoaa, hän säilöö tietoa ja omaksuu sitä.
     Hän kerää viisautta ihmiskunnalle, jotta hän joskus, palattuaan Maapallolle, voisi sanoa saaneensa jotain aikaan. Hän ei suinkaan ole kuolematon, mutta vielä häntäkin herkempiä kuolemalle ovat Maa ja sen asukkaat. Hän kiertää aikaa ja tilaa ja tajuaa sisimmässään, ettei hänen työllään ole mitään merkitystä. Itsensä takia hän tätä tekee, ja siksi hänet on j oskus lähetetty matkaan.
     Ja nyt minun on kerrottava, että valehtelin jo monta kertaa. Ei hän ollut yksin yksinään pienenä, eikä häntä jätetty itsekseen koulun pihalla. Eihän kukaan edes leiki, eikä kouluja ole.
     Entä miksi sanoin, että hän menisi ravintolaan, ja siellä häntä ei tunnettaisi? Ei ravintoloita ole enää olemassakaan. Ihmiset syövät putkista seinällä ja ravinto tulee heille valmiina eikä heillä ole mitään halua tunkeutua katselemaan toisten ruokailua ahtaisiin yhteisiin tiloihin.
     Mutta hän palaa sukkulalleen ja kulkee monta kierrosta uuden maailman ympäri. Hän kartoittaa sen pinnan, tutkii sen mineraalit, mittaa veden, vertaa elämän. Ja onko hän sitten tehtävänsä suorittanut? Ei suinkaan, ja mikä hänen tehtävänsä mahtoi olla? Hakiko hän ihmiselle elintilaa, vai raaka-ainetta, etsikö hän galaktista yhteyttä, vai Taivasten Valtakuntaa.
     Ei toki. Ei ihminen elintilaa tarvitse, eikä raaka-aineesta ole pulaa. Galaktinen yhteys hänellä on, eikä Taivasten Valtakuntaa ole olemassakaan. Jokin muu syy hänellä siis oli oltava. Miksi sanon oli, eikä hänellä enää ole syytä?
     Ei, minä uskon, ettei hänellä todellakaan sitä ole.
     En usko, että hän edes tietää, miksi hän on joskus lähtenyt. Enkä usko, että kukaan muukaan sitä tietää, koska vieläkin valehtelin. Sillä niin monet sadattuhannet vuodet ovat jo kuluneet, että ne, jotka hänet lähettivät, eivät muista häntä edes rotumuistinsa avulla.
     Eikä ihmiskuntaa ole enää, se on jo tuhonnut itsensä. Heitä ei ole enää eikä heidän sukuaan, eikä totta puhuen koko Maapalloa. Senkin he tuhosivat, ja paljon muuta. Mutta kuinka paljon?
     Se on toki aivan itsestään selvää. He tuhosivat tämän meidän matkalaisemmekin, jo ennen lähtöä he hänet hävittivät, eikä häntä ole koskaan ollutkaan. Kiitävänä väläyksenä he hänet mitätöivät, punaisella terävällä liekillään.
     Mutta valehtelenhan minä vielä. Eivät he itseään tuhonneet. He istuvat meren rannalla, uittavat jalkojaan ja syövät hedelmiä, eivätkä he tarvitse mitään. Heillä on kaikki, ja he osaavat olla tyytyväisiä, vaikka joskus heillä on omituinen olo. Ja silloin, varsinkin jos on täysikuu ja merenpinta on tyyni, he nostavat silmänsä kohti kuuta ja ajattelevat häntä, joka on matkalla jossain kaukana, häntä, joka joskus seisoi pihalla halkopinon luona, eikä kukaan ottanut häntä leikkiin.

***********