KAHDEN TSASOUNAN AARTEET

  
Antikvariaattitarinoiden toisessa osassa   Kahden tsasounan aarteet ilmestynyt niminovelli. WHH 145 vuodelta 2007

*************

Hiljaisuus kuulosti omituiselta. Mies, Jaakko nimeltään, kohotti päätään, lumi oli sulanut hänen poskensa alla. Kädet tuntuivat toimivan, samoin jalat. Verta ei näkynyt. Tämänkin kerran kuolema oli kiertänyt hänet. Mies siirsi kiväärin vierelleen, altaan kylkeä painamasta. Jostain läheltä erottui tuskainen ääni, joku huusi apua.
     Mies ryömi matalana juoksuhautaa vasemmalle. Mutkan takana oli hänen maanmiehensä, sotatuttava, verisen lumen keskellä. Toinen käsi oli irronnut kyynärpäästä. Jaakko konttasi loppumatkan ja sitoi käteen kiristyssiteen. Ei  hän tätä miestä sen kummemmin tuntenut, samaan korsuun vain olivat osuneet.
     - Minä kuolen, puolikätinen mies sanoi.
     - Sinnittele, kohta tulee apu.
     - Kuule, ota minun rintataskustani kirjekuori. Kuolen minä. Mahassakin on jotain, liekö suolet sylissä.
     Mies käänsi varovaisesti toista. Mahan seutu näytti veriseltä mössöltä.
     - Pahalta näyttää, mutta on pahemmastakin selvitty. Kestä.
     - Ota se kuori.
     Mies avasi rintataskun, otti esille kuoren, jonka toinen reuna oli vereentynyt.
     - Toimitanko tämän kotiisi?
     - Ei... pidä sinä se. Kotona et kerro kenellekään. Isä ja äiti eivät kestäisi sitä...  riittää että minä kuolen. Pitäkööt sankarina...  Pane hyvään talteen.
     - Minä pistän raamatun väliin ja lähetän omaan kotiini.
     - Se on oikein ja viisasta.
     Jaakko avasi kuoren.  - Täällä on jonkinlainen kartta...
     - Niin pitääkin. Minä ryöstin, kahden muun kanssa... hyökkäysvaiheen aikana kaksi tsasounaa, jotka sitten poltettiinkin. Ne toiset ryöstäjät ovat jo kaatuneet. Kartan rastin kohdalla on saalis haudattuna. Pojat hautasivat kotilomallaan, minne lie, en minä ollut paikalla. Sain kartasta kopion. Palauta... Siinä laatikossa on paljon...
     Mitä siinä paljon oli, ei selvinnyt, sillä mies muljautti silmiään, kait kuoli.

     Illalla korsussa Jaakko otti raamattunsa, avasi sen summassa, näytti olevan Saarnaajan paikka, pisti kartan kahden sivun väliin ja liimasi sivujen reunat toisiinsa perunalla. Mistä lie sattunut perunoita rintamalle löytymään. Raamatun hän lähetti kenttäpostissa kotiin puulippaassa, jonka oli askarrellut asemasodan aikana. Mukaan hän pisti kirjelipun: Säilyttäkää tämä raamattu minulle, ehdottomasti. Vanhemmat eivät olleet uskossa, tokko lukisivat pyhää kirjaa vaan kartta säilyisi hänelle, paremmin kuin täällä hullunmyllyssä, jossa henki ja omaisuus saattoivat liiskaantua millä hetkellä hyvänsä. Ei pikkusiskokaan ollut sanasta kiinnostunut.
     Eikä kulunut kuin viikko, kun Jaakon korsuun osui pommi, eikä Jaakkoa enää ollut.

     Ismo Torkkeli availi laatikoita, jotka Kauko Ylissali oli raahannut sisälle. Yleensä Kauko teki tämän homman, aukoi, hinnoitteli, mutta nyt Kauko oli häipynyt jo aamusta, vedonnut henkilökohtaisiin asioihinsa. Laatikot olivat maalta, jostain pienehköstä talosta, jonka vanha naisasukas oli muuttanut palvelutaloon. Kirjat olivat melko mitäänsanomattomia, eivät kuitenkaan aivan kelvottominta tavaraa. Mukana oli yksi raamattu vuodelta 1932. Arvoton. Etulehdellä omistajan nimi: Jaakko Kosunen. Löytyi toinenkin raamattu, vihkiraamattu kait, koska etulehdellä olivat nimet Niilo Kosunen ja Aino, os. Liimatainen. Alla lapset Jaakko, * 1924  + 1943 ja Marjatta * 1927.
     Marjatta oli kait nyt palvelutaloon asettunut.

     Kuukautta myöhemmin antikvariaatin ovi aukeni. Sisälle tuli mies, vanha, lienee yli 80 ikävuoden. - Päivää, sanoi ovella, ja tuli peremmälle.
     - Päivää, vastasi Into ja vastoin tapojaan kättä tyrkytti.
     - Minulla on tämä puukäsi, mies hymähti ja puristi Inton kättä vasemmallaan.
     - Mitä teille saisi olla? Into kysyi.
     - Pitkä juttu, mies sanoi.
     - Kertokaa pois, ei tässä isompia kiireitä.
     - Olin sodassa, niin kuin muutkin, jatkosodassa. Haavoituin. Pahasti. Toinen käsi meni, silti jäin henkiin kun aseveli sitoi kiristyssiteen kädentynkään. Lääkintämiehet tulivat ja vetivät ahkiolla hoitoon. Mahakin oli auki. Meni toistakymmentä vuotta, ennen kuin jaloille tokenin. Siitä lähtien olen yrittänyt löytää sitä miestä, joka minut pelasti. En muistanut muuta kuin etunimen, ja senkin väärin. Kaiken maailman luetteloita tutkin, enkä saanut mieleeni, kuka tämä hyväntekijä oli. En tuntenut ennestään, mitä nyt korsussa olin vähän jutellut. Tuntui tolkun mieheltä. Mutta pääkin meni sekaisin minulta, ja muisti. Edelleen käyn kuntoutuksessa...
     - En minä ole kyllin vanha... Torkkeli yritti.
     - Sitten tapahtui ihme, tapasin kuukausi sitten Kaunialassa miehen, joka muisti minut, kun nimen kuuli, oli ollut meidän porukassamme kersanttina. Kerroin hänelle tuosta kaverista, ja hän muisti nimen. Niin rupesin nimellä etsimään, ja lopulta tärppäsi. Mutta hän oli kuollut sodassa, joten aloin etsiä kotiväkeä. Löytyi kotitalo, mutta siellä olivat uudet asukkaat. Miehen sisko oli lähtenyt hoitokotiin. Menin siskon luokse, nainen oli järjissään, juteltiin niitä näitä. Siskolta kuulin, että hän on kirjat myynyt tähän antikvariaattiin. Niin että tunnesyistä ajattelin nyt ostaa niitä kirjoja takaisin.
      - Täällä siis ovat? Into varmisti.
     - Jaakko Kosunen lukee etusivulla. Etenkin etsin vanhaa raamattua. Sitä Jaakon kanssa rintamalla silmäilimme. Siksi se olisi minulle niin rakas.
     Into alkoi muistella, muistikin tapauksen. Hän nousi, meni hyllylle jossa oli raamatuita. Viisi kappaletta, Into nosti ne pöydälle.
     - Valikoikaa noista.
     Mies meni nopeasti kirjat läpi. - Ei ole näissä.
     Intokin katsoi kirjat. ei ollut sitä raamattua, ei toistakaan, vihkiraamattua.
     - Lienenkö myynyt, en muistaakseni. Mutta täällä on pari muutakin töissä, kyselen heiltä. Tulkaa takaisin parin päivän kuluttua. Kyllä se kirja on täällä ollut.

     Seuraavana päivänä Paul Forss ja Kauko Ylissali saapuivat samalla ovenavauksella. Into muisti raamattumiehen ja tiedusteli asiasta.
     - En ole yhtään raamattua myynyt, Paul sanoi.
     - Enkä minä, Kauko säesti.
     - Mutta entäs laatikko? Paul huomasi. - Siihen on pantu 50 centin kirjoja...
     Menivät ulos katsomaan, ja siellähän ne olivat, siististi muiden halpa-arvoisten teosten joukossa, niin pyhiä kirjoja kuin olivatkin.
     - Lieneekö näissä mitään ihmeellistä, kun mies niin pitkän ajan on etsinyt, Into ihmetteli ja selasi vihkiraamattua. Ei mitään. Entä toisessa?
     Kaksi sivua oli liimaantunut kiinni, ja tarkasti tunnustellen Into huomasi, että niiden välissä oli jotain. Paul etsi käteensä paperiveitsen ja Into nitkutti sen varovaisesti sivujen väliin, aukoi liimauksen, joka oli tarttunut niin tiukasti, että sivut paremmin repeytyivät auki kuin olisivat siististi toisistaan irronneet.
     - Kartta tämä on, Into sanoi saatuaan paperin esille. - Kosmoskynällä piirretty kartta. Ei lue, mikä paikkakunta. Mutta Aurajoki on nimetty, menee noin, mutka tuossa, ja sitten kirkko. Tuossa lukee...  joku tie...
     - Minä taidan tietää, luulen että olen asunut lähellä, Kauko sanoi. - Tuon täytyy olla Lieto ja Pyhän Pietarin kirkko. Ja tuossa, sakastin nurkalla, on rasti.
     - Sinne ja sassiin, Paul ehdotti.
     - Ei ennen kuin tulee pimeä, Kauko sanoi.
     - Ei ollenkaan, Into kielsi. Hän otti liimatuubin, pisti kartan entiselle paikalleen ja liimasi sivut umpeen. - Ja sillä siisti. Tämä myydään sille herralle. Viidelläkympillä.

     Kuu paistoi koreasti.
     - Pitävät meitä varkaina tai kirkonpolttajina, Paul kuistasi Kaukolle, kun he piileksivät hautojen välissä tarkkailemassa.
     - Emme koske mihinkään, etteivät hälytyslaitteet laukea. Jos sellaisia on. Minä muistan ihan tarkalleen, missä se rasti sijaitsi. Siitä kaivelemme.
     Sopivalla hetkellä antikvariaattimiehet livahtivat oikealle paikalle. Paul otti esille pitkän varrastikun ja alkoi työnnellä sitä syyskohmeaan maahan. Piankin hän tunsi jotain kovaa, ja Kauko alkoi kaivaa lapiolla. Puolen metrin syvyydestä he nostivat nurmelle puisen laatikon, 30 x 20 x 60 cm mitoiltaan.
      - Ei tämä kait lapsen arkku ole? Paul pelästyi.
     Kauko heilautti laatikkoa.  - Eivät luut kalise, hän sanoi.
     He peittivät kuopan, laittoivat päällimmäiseksi kääntämänsä nurmenpalat ja tallasivat paikan siistiksi. Laatikon he kantoivat Kaukon autoon.
     - Mutta huomenna vasta avaamme, he varmistivat toisilleen.

     Into Torkkeli katseli likaista laatikkoa antikvaarin takahuoneen pöydällä joka puolelta ja murahteli.
     - Näinkös oli puhe? hän torui ja oli salaa mielissään.
     - Emme avanneet, toimme tänne, Kauko kehaisi.
     Into otti esille vasaran ja pienen sorkkaraudan, naputti raudan kannen alle ja väänsi. Narahdus oli melkoinen. Kansi aukeni vähitellen joka puolelta ja sisällä näkyi valkoista kangasta, joka oli sidottu paketiksi. Into nosti paketin pöydälle ja katkaisi narut. Pöydälle vieri kaikenlaista kullanväristä tavaraa.
     Antikvariaatin puolella kilahti ovitiuku.
     Into keskeytti puuhansa, meni kurkistamaan myymälään. Paul ja Kauko seurasivat.
     Eilispäiväinen mies siellä seisoi, ovensuussa. Vasemmassa kädessä hänellä oli pistooli.
     - Tulin jo ennen kuin oli puhe. Olen nimittäin varma, että olette löytäneet kartan ja käyneet paikalla. Minä nimittäin kurkin äsken takaikkunasta. Joten antakaapa saalis tänne.
     - Mistä te puhutte? Into kysyi.
     - Niistä ryssänkirkon kultaesineistä tietenkin.
     - Sinä puhut täyttä kirkkoslaavia, sanoi Into ja perääntyi kaksi askelta.
     - Älä liiku, ja te toiset, tuohon vierelle.
     Mies käveli takahuoneen ovelle, kurkisti sisälle.
     - Mitä minä sanoin? hän sanoi. - Kauniisti ovat kaikki pöydällä. Kahden tsasounan kultaiset ehtoollisesineet. Muutakin arvokasta. Jopa minulle vihdoinkin onnellinen loppuelämä koittaa.
     Käsipuoli mies keinotteli taskustaan säkin.
     - Latokaa tuohon kaikki. Ja siististi.
     Paul latoi. Kauko otti säkin ja heitti miehelle. Vanha mies, hitaat refleksit. Pistoolikin putosi, tekokäsi kolahti lattiaan. Paul teki komean syöksyn, nilkkoihin, niin että pitkä palttoo heilahti. Siihen kaatui kirkkorosvo ja saalissäkki kilahti nurkkaan.

     Poliisi vei miehen ja muovisen aidonnäköisen leikkiaseen. Katakombimiehet sanoivat, että roisto yritti kassan varastaa. Eikä tämä inttänyt vastaan. Mitä siinä inttämistä.
     Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra kävi kutsuttuna tarkastamassa esineet. Kilkutteli, koputteli. Haki leimoja, haistoi, ehkä maistoikin.
     - Taitavat olla kuparia tai messinkiä, hän arveli. - Mistäpä kullat ja timantit köyhiin karjalaistsasounoihin olisivat tulleet. Mutta tunnearvo on suuri. Joku pieni karjalaiskylä saattaa näitä kaiholla muistella. Toimitamme nämä eteenpäin tutkittaviksi, ja mahdollisesti alkukylille toimitettaviksi. Kiitokset teille.
     Arkkipiispan kiitoskirjehän siitä postitse tuli. Into kaivoi vanhoista kehyksistä sotapäällikön kuvan pois ja pisti kirjeen lasin alle, ripusti seinälle. Näin syksy eteni hiljalleen kohti talvea, kirjamiehet jatkoivat liiketoimiaan, ja tuntui aivan siltä, että ehkä hieman siunatuimpina kuin ennen.





    

    

LOMAMATKA

Kertomus julkaistu teoksessa Elävien ja kuolleitten Talvio, vuonna 1995. Lopun muutin sellaiseksi, kuin toimittaja HH 18 vuotta sitten toivoi. Herkät ja insinöörit hypätkööt yli kursivoidun kohdan...
Paikat ovat todellisia, kaksi kertaa olen Kreetalla käynyt. Kaupunki on Hania.

*****************

1.

Meri keinui levottomana, ikään kuin jotenkin toistaitoisena, kun Peter käveli pitkin rantakatua. Aallot tyrskyivät kauempana valaannäköistä kalliota vasten, valkea vaahto kohosi edestä kuin valas olisi uinut kohti kaupungin vanhaa keskustaa. Muutama auringonvarjon rääpäle seisoi hietikolla, niiden vierellä ruostui lepotuoleja. Vaikka ne olisivat olleet ehjiä, Peter ei olisi suostunut istumaan niillä. Peter käveli rantaravintolaan, ei kuitenkaan ensimmäiseen eikä edes toiseen, vaan vasta kolmanteen.
     Koska oli vielä ensimmäinen matkapäivä, Peter joi olutta. Tarjoilija toi pullon pöytään, avasi sen, sai maksun, kumarsi ja lähti pois. Peter maistoi lasistaan, odotti, minkälaisia mielikuvia maku toisi, mutta tulos oli laiha.
     Hän oli yksin, fyysisesti yksin, omassa hotellihuoneessaan, matkaseurueesta hän ei tuntenut ketään, ei edes huonetoveriaan, eikä halunnut tutustua. Hyvä näin, yksin myös henkisesti.
     Edessä velloi eräänlainen suojasatama, sen takana aallonmurtaja päättyi majakan torniin. Aallonmurtajaa pitkin käveli ihmisiä. Takana rapistuivat tiiliset ikivanhat rakennukset.
     Rauniot, raunioituneet kaupungit, ennalleen rakentamattomat, tällaiset, joiden kivet liki hyppivät silmille. Mikä näissä raunioissa viehätti? Tämä oli toisenlaista seutua kuin jokin nuorempi paikkakunta, jokin, jossa lasi ja betoni loivat talojen ulkomuodon, tai joskus punaiseksi maalattu valkonurkkainen puu. Peter nojautui taaksepäin, katseli ympärilleen, antoi ajan ja oluen kulua rauhallisesti.
     Hän pelkäsi humalan tuloa, parempi olisi mennä parvekkeelle ja juoda ilta siellä, olisi ainakin lähempänä vuodettaan silloin, kun uni tulisi, eikä esimerkiksi neljänkymmenen kilometrin päässä kävelemässä ilman rahaa ja tavaroita, niin kuin hän kerran nuorempana oli ollut. Kaksikymmentä kilometriä hän oli kävellyt, ja sitten noussut taksiin, selittänyt tälle, että rahat olivat hotellihuoneessa, ja kuljettaja oli kuljettanut hänet hotellille ja odottanut ulkona, kun Peter haki rahat ja maksoi, hyvän juomarahan kera.
     Naisia kulki ohitse tasaisena virtana. Päivä ei ollut niin kuuma, että nuo olennot olisivat olleet kevytmielisesti pukeutuneita, lisäksi tuuli niin paljon, ettei juuri kukaan pitänyt hametta, jonka helmat olisivat voineet lähteä purjeena nousemaan. Peter nosti olutlasia, joi, tunsi kuplivan kaasun nousevan nenäänsä ja pyyhkäisi kädensyrjällään nenänvartta. Olut loppui. Naiset kulkivat ohi. Hän oli viidenkymmenen, epäsiisti vaikkakin puhdas, ei häntä kukaan katsonut, kenenkään silmät eivät pysähtyneet häneen, eivät isommalti koskaan olleetkaan.
     Enää hän ei luullut olevansa mitään. Hänet täytti synkkä rauha. Kunnianhimo oli kaikonnut, seksuaalinen kiinnostus laimentunut kliiniselle asteelle, hellyys ja sääli ankkuroituneet kiinni omaan perheeseen. Ei niitäkään tunteita enää ulkopuolelle riittänyt. Viisi vuotta sitten hän oli lopettanut Unicefin avustamisen, koska oli yhtäkkiä ollut tajuavinaan, että nekin rahat menivät kansainväliseen asekauppaan, kukoistavimpaan elinkeinoon, jonka maailma tarjosi. Sillä sotijoiden ei tarvinnut ajatella siviilejään, vaan nuo ostivat järeämpiä tappokaluja ja ajattelivat, että hölmöt hyväsydämiset humanistit pitivät kyllä huolen heitteille jätetystä kotiväestä.
     Kyynikko, se hän oli, myönsi olevansa, ja oli jopa mielestään oikeassa. Hän nousi, heilautti kättään kiitokseksi tarjoilijalle ja lähti kävelemään hotellilleen.

2.

Kun Eine katseli, kuinka Marjatta purki tavaroitaan kaappiin, hänen teki mieli usein puuttua asiaan, ja pari kertaa hän niin tekikin.
     - Älä laita hameita noin, ne rypistyvät. Ja jos pistät pikkuhousut puseroiden alle, niin sinun pitää sotkea puseropino aina, kun otat housut.
     Marjatta oli tottunut, tietenkin, sisarensa huolenpitoon, eikä hän kummemmin siitä edes piitannut. Mutta Eine teki parhaansa. Hänelle varattuihin kaappeihin ja laatikoihin hän järjesteli vaatekappaleet, hygienianhoitotarvikkeet sekä muun vastaavan moitteettomaan järjestykseen. Kesken järjestelyn Marjatta otti laukustaan mesimarjalikööripullon ja sanoi, että eiköhän oteta ryypyt välillä, johon Eine hieman paheksuvallakin äänellä totesi, ettei hän ainakaan ota mitään, ennen kuin tavarat ovat järjestyksessä. Marjatta naurahti, mokomakin, otti baarikeittiön kaapista itselleen pienen lasin, avasi korkin ja kaatoi punaista likööriä. Se kädessään hän kulki Einen ohitse parvekkeelle, ulos tuuleen.
     - Merellä on melkoiset laineet, hän sanoi Einelle, joka ei vastannut vaan työnsi tyhjää laukkua ylähyllylle pois silmistä. Viereiselle parvekkeelle tuli vanhemmanpuoleinen mies, lasi kädessä hänelläkin. Mies sanoi päivää ja kohotti ryyppyään, Marjatta vastasi ja kohotti myös, ja vaihdettiin siinä muutama yhdentekevä huomautuskin. Eine tuli Marjatan takaa parvekkeelle, tervehti hänkin.
     - Anna minä otan siitä sinun lasista, Eine sanoi.
     - On siellä sinulle enemmänkin, Marjatta sanoi.
     - Riittää minulle, kun saan kerran hörpätä, Eine sanoi ja otti suullisen, ja kuten tavallista, hänen piti irvistää, vaikka ei juuri irvistyttänytkään.
     - Kun on saatu paikat kuntoon, lähdetään rannalle kävelemään, Eine sanoi. - Pannaan vähän kevyempää päälle, ja aurinkorasvaa ja hatut.
     - Ja evääksi pullo kassiin, Marjatta sanoi, ja päätti, että kyllä hän todella ottaisi. Kyllä Einekin muutaman ryypyn nauttii, kunhan alkuun pääsee.
     Eine nosti Marjatan tyhjän laukun oman laukkunsa vierelle ylähyllylle, ja sitten he vaihtoivat ylleen shortsit ja t-paidat, kevyet sukat ja urheilukengät. Marjatta jätti rintaliivit sängyn päälle, Eine piti omansa, vaikka ei niinkään olisi niitä tarvinnut. Rappusilla heitä vastaan iski ensin tuuli ja sitten lämpö, sellainen, jonka Suomessa tapaa vain muutamana harvana päivänä, ja silloinkin jäkäläkallion kupeella auringon lämmitettyä kiveä jo monta päivää. - Kuule, Eine, nyt meillä on kesä uudestaan, Marjatta sanoi, eikä Eine pistänyt vastaan.
     Hietikolla he olivat kävelleet vain muutaman askelen, kun kengät olivat jo täynnä hiekkaa. He pysähtyivät riisumaan kenkänsä ja sukkansa, pistivät ne Einen tarkoitusta varten mukaan ottamiin muovipusseihin, ja kävivät pistämässä jalkansa nilkkoja myöten veteen. Seuraava laine kävi jo polvissa asti, ja he näkivät parhaimmaksi palata kuivalle maalle, aaltojen ulottumattomiin.
     - Kävellään tuonne hiekan yli, Marjatta sanoi ja juoksi vähän. Eine tuli perässä, nopein askelin, kiikutti muovikassiaan puolelta toiselle. Hietikon takana oli pieni kallio. Marjatta kiipesi kivelle, aukaisi laukkunsa ja kaatoi kertakäyttömukiin likööriä, tarjosi sitä Einelle.
     - Otan minä, ettet sinä juo liikaa, Eine sanoi ja otti. Marjatta tyhjensi lasin, kehui laveasanaisesti makua ja näytti tyytyväiseltä. Eine istui kivellä ja levitti aurinkovoidetta kasvoilleen, hartioilleen, käsivarsilleen ja jaloilleen, antoi voideputkilon Marjatalle ja käsi tämänkin voidella itsensä. Marjatta teki niin, Eine korjasi muutaman laikkupaikan Marjatan naamalla, ja sitten he vain istuivat hetken ja juorusivat naisesta, joka oli töissä samalla työpaikalla kuin Eine, ja jonka miehen Marjatta tunsi. Hyvä heidän oli siinä istua aikansa, ja sitten Eine sanoi:
     - Jos jonkun miehen taas isket, niin käytät kanssa ehkäisyvälinettä.
     - Joo joo, samat sanat.
     - Minä en aio ruveta miesten kanssa tekemisiin, tiedä mitä tauteja niissä on.
     - No ei ulkomaalaisten, vaan olisi pari suomalaista ukonturjaketta, voisi niitten kanssa seuraa pitää, vaikka vain jutella ja käydä syömässä.
     Eine hymyili, viittasi kädellään väheksyvästi ja suostui ottamaan vielä suullisen likööriä.

3.

Meri nosti laineita kerta kerran jälkeen lähemmäs pyyhettä, jolla Seppo makasi, makasi lähinnä sen takia että oli Etelässä, ja Etelässä pitää maata hietikolla pyyheliinan päällä. Sitä paitsi hän oli saanut kotoaan tietynlaiset evästykset, mitä sopi tehdä ja mitä ei. Makailet rannalla etkä ryyppää etkä sekaannu naisiin. Vaikka Sepolla ei ollut aikomustakaan pitemmän päälle noudattaa näitä ohjeita, hän kuitenkin nyt makasi tässä, eikä hänen laukussaan ollut edes eväspulloa.
     Huonekaverissa ei ollut kehumista, taisi olla melkoinen örvelö, heti pullo esille kun huoneeseen tuli, vaikka ei kyseessä ollutkaan mikään ouzoa kummempi. Oma mukikin sillä oli ollut, valkea muovimuki, siihen se oli hakenut vettä vessasta ja kaatanut valkeaksi muuttavaa ouzoa sekaan. Hänellekin oli tarjonnut, hän oli hakenut vessasta lasin ja ottanut ryypyn, sitten vielä pudottanut lasin lattialle, vaikkei ollut minkäänlaisessa humalassa. Hän siivosi jälkensä ja haki toisen lasin. Kun ryypyt oli juotu, hän oli pyytänyt kohteliaasti miestä - Peter nimeltään - rannalle, mutta tämä oli kieltäytynyt sanoen, ettei koskaan makaile hietikolla. Seppo oli jopa sanonut, että rannalta saattaisi löytää naiset, mutta siihen tuo oli sanonut, ettei hänellä ollut tapana harrastaa naisseikkailuja etelänmatkoillaan. Lisäksi Seppoa oli inhottanut miehen savolaismainen tokaisu, jonka tämä oli päästänyt suustaan jo kolmekin kertaa:
     - Haetanneeko tuo mittään...
     Kun seuraava laine kasteli Sepon varpaat, hän nosti pyyhkeensä, pudisteli siitä hiekat ja siirtyi lähimpään rantabaariin juomaan oluet. Vieressä puhuttiin suomea, nainen oli jo melkoisessa humalassa. Mies oli selvempi, mutta ei millään lailla puuttunut vaimonsa temppuihin, tämä roikkui tarjoilijapojan kaulassa ja höpötti pojalle muutamaa osaamansa kreikan sanaa, joista kalimera oli ainoa, jonka Seppo oli ennen kuullut. Seppo puhui englantia tarjoilijalle ja oli iloinen, etteivät suomalaiset tunnistaneet häntä, vaikka asuivat samassa hotellissa. Seppo muisti heidät tuloaulasta, eivätkä he sielläkään olleet selvin päin olleet.
     Juotuaan kaksi olutta Seppo lähti hotellille, hänestä vaikutti siltä, ettei tästä matkasta kovin kaksinen tulisi. Hänen pitäisi lähteä illalla discoon ja yrittää sieltä naista itselleen. Parasta olisi, kun löytäisi rouvashenkilön, joka viettäisi viikon täällä, kotimaalla ei ollut niin väliä, kunhan olisi terve ja suostuisi intiimielämään. Hotellilla heidän huoneensa avain oli poissa lokerostaan, joten Peter oli sisällä. Aikoiko tämä istua koko lomansa parvekkeella ryyppäämässä? Saisiko tuolta edes yöllä nukuttua, vai heiluisiko tuo ympärillä höpöttämässä, oksentelemassa, ties vaikka viereen pyrkimässä, kun ei kerran naisseuraa kaivannut. Sillä ei muuten ollut sormusta, Seppo muisti, vaikka ei hänkään ollut enää sormusta pitänyt kymmeneen vuoteen.
     Seppo koputti ovelle, vähän ajan kuluttua ovi raottui, Peter laski hänet sisälle. Seppo ehdotti, että he lähtisivät käymään vanhassa kaupungissa, kahden kilometrin päässä. Peter lupasi. hän oli suurin piirtein selvin päin. Peter pyysi kuitenkin Seppoa ensin parvekkeelle, he joisivat oluet ja lähtisivät sitten. Seppo otti oluen, aukaisi sen ja istahti kapeahkon parvekkeen toiseen tuoliin. He joivat toisenkin oluen ja keskustelivat kirjasta, jota Peter oli ollut lukemassa. Seppo ei kovinkaan paljon kirjoja lukenut, joten  hän vaihtoi keskustelunaihetta. Muutamin sanoin he kuvasivat tähänastisia matkojaan Kreikkaan ja Espanjaan. Seppo oli matkustellut paljon laajemminkin, vaikka etupäässä työasioissa. Peter kysyi Sepolta, miksi tämä vietti lomansa matkustamalla, eikö tämä saanut tarpeekseen työmatkoista. Seppo selitti, kuinka kyseessä on täysin toisenlainen elämäntapa, kun voi olla vapaasti pienessä humalassa eikä koko ajan valppaana asiakkaiden takia.
     He lähtivät kävelemään vierekkäin katua, Peter jo toisen kerran samana päivänä. Vanhassa kaupungissa he istahtivat rantaravintolan pehmustetuille tuoleille ja tilasivat oluet. Piankin he keskustelivat naisista, naisista yleensä ja erityisesti niistä, jotka kävelivät ohitse. Seppo sanoi lähtevänsä illalla katsomaan yöelämää johon Peter, paremmin ohjelmaan tutustuneena, kehotti tätä menemään matkatoimiston järjestämään kreetalaiseen iltaan, josta Seppo voisi hyvinkin iskeä itselleen puhdashenkisen ja terveen suomalaisen kotirouvan. Seppo innostui asiasta ja kehotti monisanaisesti Peteriä tulemaan myöskin, mutta Peter ei luvannut. Hän arveli olevansa näin ensimmäisenä iltana piankin niin humalassa, ettei hänestä olisi tulijaksi, eikä hän muutenkaan halunnut ottaa osaa yhteisretkiin ja tilaisuuksiin hössöttävien suomalaisten kanssa.
     - Voidaan mennä pienemmällä porukalla vaikka taksilla Knossokseen joskus myöhemmin.
     Kun Seppo ei tiennyt, mikä Knossos oli, Peter selitti asian hänelle, samoin sen, että hänen vaimonsa oli suorastaan käskenyt häntä käymään mainitussa paikassa.
     - Otamme kaksi naista taksiin maksamaan puolet kuluista, Seppo sanoi ja nosti kättään pojalle, jolla oli mustat housut ja valkoinen paita. Oli tällä tummat silmätkin, mutta niitä kumpikaan miehistä ei katsellut. He tilasivat ouzot ja huomasivat yllättäen, että viihtyivät yhdessä, jutut kevenivät, he huomasivat nauravansa pian vähästäkin, ja ouzon jälkeen he kävelivät muutaman korttelin verran sisemmäs vanhaan kaupunkiin, istahtivat ruokapaikan näköisen ravintolan pöytään ja söivät stifadot. Ruoan kanssa he joivat olutta ja jälkiruoaksi irish coffeet, ja olikin jo aika lähteä hotellihuoneelle, josta Seppo myöhemmin jatkaisi remuamaan ja Peter lukisi kirjaansa ja joisi ouzoa täydestä pullosta, jonka hän hankkisi lähikaupasta itselleen.

4.

Hotellille pystyi kävelemään vanhasta kaupungista suoraankin, ilman rantakierrosta. Seppo lähti ensimmäisenä, mennessään Seppo kertoi, että hänellä oli niin hyvä suuntavaisto, ettei hän koskaan eksynyt. Vanhan kaupungin kadut pienenivät, ja koska kello ei ollut vielä kovin paljon, he työntyivät sokkeloiselle kujalle, joka lähti nousemaan ylöspäin. Kujan varrella oli pari ravintolaa ja muutama pieni kauppa. Kun kuja kääntyi jyrkästi oikealle, jatkui polku eteenpäin ylös kukkulalle. Miehet jatkoivat polkua pitkin. Molemmin puolin oli pieniä laatikkomaisia rakennuksia, joissa tuntui asuvan ihmisiä. Jossain pihassa oli polkupyörä, jossain puutarhakalusto, ei sellainen kuin Suomessa vaan pari huteraa tuolia ja laho pöytä. Kun he tulivat huipulle, tie tuntui loppuvan pienen rapatun hökkelin pihaan. Vasemmalta johti silti tallattu polku mökin ympäri, ja kun he olivat kiertäneet mökin, he seisoivat kukkulalla ja katselivat alas satamaan, yli majakan kauas merelle, ja toisella puolella yli vanhan kaupungin. Tuuli heilutti heidän hiuksiaan, aurinko räjähti hetkiseksi paistamaan, ja samalla takana vuorilla musta pilvi iski salaman ja jyrinä tuli vyöryen rinnettä alas. Maassa kasvoi kurkunnäköisiä vihanneksia, villeinä, pienet vihreät hedelmät valmistautuivat sormenpään kokoisina keräämään itseensä lisää elinvoimaa. Kurkkujen takana kasvoi marjapensas, ja sen takana kyyhötti puinen vaja, liekö ollut joskus eläinsuoja, sikala tai kanala. Rikkaruohot tukkivat suojan, aikoihin siinä ei ollut eläintä pidetty.
     Seppo otti muutaman valokuvan sekä merestä että kaupungista. He lähtivät pois samaa tietä, koska joka suuntaan muualle oli melkoinen, jopa hengenvaarallinen jyrkänne. Kun he tulivat hökkelin pihan eteen, rakennuksesta tuli ulos ensin kissa ja sitten iättömän vanha nainen. Seppo pysähtyi, kysyi saako kuvata. Nainen viittasi kädellään, ei hän ymmärtänyt, kasvoille levisi kuitenkin hymy, hammas näkyi, musta hame silisi, huivi kiertyi tiukemmalle. Seppo otti kuvan, työnsi käden taskuun ja kaivoi esille rahan, ojensi sen naiselle. Tämä tuli portille vastaan, otti rahan, kumarsi ja viittoi miehiä sisään. Katsahdettuaan toisiinsa Seppo ja Peter astuivat portista, nainen sulki sen heidän takanaan ja viittoili heitä ovesta rakennukseen.
     Sisällä oli hämärää, valo tuli ovesta ja naapurihuoneen erittäin pienestä ikkunasta. Ovihuoneessa oli kaksi tuolia ja pöytä, viereisessä näkyi sänky ja eräänlainen kaappi. Nainen viittasi miehet istumaan, haki toisen huoneen kaapista kaksi lasia ja pullon. Peter otti lasin käteensä, varovasti katsoi sitä valoa vasten. Lasi oli silmittömän puhdas, nainen kaatoi laseihin ainetta joka oli kuultavan ruskeaa, pihkan haju sekaantui sisätilan maanhajuun. Peter oli tottuneempi juomaan retsinaa kuin Seppo, ja koska juomaan oli sekoitettu todella reilusti pihkaa, Seppo piti pitemmän hengähdystauon ennen toista ryyppyä kuin Peter. Nainen istahti kyykylleen lattialle oviaukkoon ja katseli heitä. Kun lasit olivat tyhjät, nainen halusi kaataa lisää, mutta Peter kieltäytyi, ei niinkään haluttomuudesta vaan siksi, että halusi säästää naisen viiniä. Seppo kieltäytyi myös, ja Peter antoi vuorostaan setelin naiselle. Tämä hyväksyi sen, kumarsi arvokkaasti, sanoi muutaman sanan, josta kumpikaan miehistä ei ymmärtänyt mitään, sitten otti seinältä almanakan ja painoi sormensa seuraavan päivän kohdalle.
     - Se haluaa, että me tulemme tänne huomenna taas, Seppo sanoi. Aikomattakaan palata paikalle miehet nyökyttelivät, sanoivat ovella muutaman suomenkielisen kohteliaan sanan ja lähtivät palaamaan alas kaupungille, ja kaupungin halki hotelliin suurempia kierroksia tekemättä.

5.

Linja-auto tuli hakemaan Sepon ja puolenkymmentä muuta hotellin edustalta, bussissa istui jo tusina suomalaista, ja parista muusta hotellista haettiin lisää. Lopulta heitä oli kolmisenkymmentä matkalla kreetalaiseen iltaan. Seppo istui itsekseen melko takana ja katseli auton naisia, miltei kaikki olivat jonkun miehentapaisen kanssa. Pari naisparia näytti hiuksista päätellen mukana olevan, ja Seppo kirosi huonoa onneaan, kun huonetoveri ei ollut oikea mies, joka olisi lähtenyt hänen kanssaan etsimään naisseuraa. Puolivälissä istui kaksi naista, toisella tumma tukka, toisella vaalea. Äkkiä Seppo muisti tumman, joka oli hymyillyt hänelle lentoasemalla, kun he olivat odottaneet laukkujaan hihnalta. Nainen oli ihan mukavan näköinen, siinä neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä. Sen näköinen, että antaisi, jos sille osaisi esittää asian oikein.

     Edellisellä matkallaan, joka oli ollut työmatka, Seppo oli eksynyt paikallisen naisen kanssa tekemisiin, se väitti, ettei ollut huora vaan rehellinen venäläinen nainen joka ei edes rahastanut, tietysti ei kieltänyt, jos mies ovipöydälle vähän jotain jätti. Seppo oli tavannut naisen Tallinnassa, hotelli Olympiassa, alhaalla baarissa vai mikä lie yökerho ollut. He olivat jutelleet puolisen tuntia, Seppo oli tarjonnut oluet, lopulta nainen oli kysynyt suomen kielellä, oudosti painottaen:
     - Mitä sinä haluat?
     - Sinut, Seppo oli vastannut. Sepon tiedusteluun, voisivatko he mennä hänen huoneeseensa yläkertaan tyttö sanoi, ettei heillä ollut lupa mennä vieraitten huoneisiin, ja niin he olivat lähteneet, menneet ulos sateeseen, ottaneet taksin ja ajaneet kauan, iät ja ajat, jonnekin harmaaseen, pimeään ja kuraiseen asumalähiöön. Sisällä Seppo oli mennyt ensimmäiseksi vessaan oksentamaan, sillä aikaa nainen oli laittanut voileipiä ja avannut pari olutpulloa.  Kun he olivat syöneet - Seppokin ihan hyvällä ruokahalulla - he olivat käyneet kylpyhuoneessa suihkussa. Tyttö oli riisuuntunut luontevasti, hätiköimättä, vetänyt hameensa päänsä yli, irrottanut rintaliivit, pyörittänyt pikkuhousut nilkkoihin ja potkaissut ne Sepon vaatteiden päälle. Tyttö oli antanut Sepolle suuvettä ja Seppo oli huuhdellut oksennuksen maun suustaan, ennen kuin alkoi suudella naista suihkun alla. Nainen oli pessyt miehen taitavin käsin, ellei Seppo olisi ollut niin humalassa, sänkyyn ei olisi tarvinnut mennä, mutta nyt hän kesti, kestipä vuoteessakin melkoisen laukan ja uskoi tytönkin saaneen itselleen jotain huvia. Taksilla Seppo oli palannut hotellilleen, pyörinyt loppuyön valveilla ja nukkunut seuraavan päivän neuvotteluissa, jotka kaikesta huolimatta olivat sujuneet loistavasti.

Bussi pysähtyi syrjäkaupungille ravintolan eteen. Sepolla ei ollut aavistustakaan, missä päin hän maantieteellisesti oli. Ovi avautui ja turistit poistuivat järjestyksessä ulos. Seppo järjesti tönimällä itsensä mustatukkaisen naisen taakse ja työntyi ravintolassa tämän ja tämän vaaleamman ystävättären kanssa samaan pöytään. Neljän hengen pöytään ei muita tullut, joten Seppo arveli asian hoituvan mukavasti, helposti ja kunniallisesti. Alkuillan he juttelivat ystävällisen kohteliaasti, söivät, joivat jonkin verran, eivät suuria määriä kuitenkaan. - Älä enää ota sitä viiniä, sanoi vaalea tummemmalle.
     - Anna toisen ottaa sen verran kuin haluaa, nyt ollaan lomalla, Suomessa kaduttaa jos täällä rupeaa niuhottamaan, Seppo sanoi, ja vaalea katsoi häntä sen näköisenä, että mitä tämä asia ylipäätään tälle kuului, No eipä niin mitään, Seppo arveli itsekseen ja sitten, että tietenkin olisi parempikin, ettei nainen tulisi niin juovuksiin, ettei tästä olisi mitään iloa. Naiset olivat Eine ja Marjatta, Seppo esitteli itsensä, vaikka jätti sukunimensä sanomatta, niin kuin naisetkin. Mitäpä niistä, sukunimistä, molemmat naiset kuuluivat olevan naimisissa, siskoksia olivat, asuivat melkoisen maalla ja kävivät töissä palvelulaitoksissa, eivät osanneet vieraita kieliä ja tuntuivat tyytyväisiltä, kun pöytään oli saatu kieli- ja herrasmies.
     Jossain vaiheessa laulettiin karaokea.  Marjattakin kävi laulamassa eikä huonosti laulanutkaan. Eine ei lähtenyt, ja Marjatan laulun aikana hän katseli kärsivän näköisenä ikkunasta ulos, kuin ei olisi tuntenutkaan tuota naista.
     Poislähdön hetkellä Seppo kysyi, voisiko hän tulla tyttöjen huoneeseen yöksi, eikä lupa ollut monenkaan sanan takana. Eine tosin ehti huomauttaa, että jos teillä on minkäänlaisia sukupuolisia aikomuksia, niin vain turvaseksiä saa harjoittaa. Seppo ihmetteli, että Eine ylipäätään alkoi seksistä puhua, ja vielä niin positiiviseen sävyyn, että sitä voisi tietyin ehdoin tehdä. Mutta Marjatta tarttui Sepon käsivarteen ja supisi tämän korvaan, että tämä oli todella tervetullut, ja vaikka minkälaiseen seksiin, kunhan ei rupeaisi väkivaltaiseksi, mikä häntä ei kiinnostanut tippaakaan, eikä peräseksi myöskään, niinkin hän sanoi, ja Seppo lupasi pysyttäytyä normaalipanon puitteissa ja mahdollisimman hellänä ja hyväilevänä, ja niin hän pysyikin, ja aamulla vasta lähdettiin kolmisin kohti Sepon hotellia.

6.

Peter istui aikansa pimenevällä parvekkeella, joi ouzoa johon haki vettä vessan hanasta, luki kirjaa parvekkeen himmeän pyöreäkuuppaisen lampun alla, tekipä ristikkolehdestä ristikonkin, sellaisen helpommasta päästä, jossa ei ollut juuri muuta kuin kirjoittamisen vaiva. Häntä alkoi pitkästyttää, hetken hän ajatteli, että olisi pitänyt kuitenkin lähteä kreetalaiseen iltaan, vaan ei siitä olisi kuitenkaan hänelle huvia ollut sen enempää kuin tästä parvekkeella istuskelusta. Mutta alhaalla on baari, hän muisti, pieni baari, jota hotellin päivystäjä hoiti.
     Peter pisti kengät jalkaansa, heitti olkalaukun hihnan päänsä yli, otti avaimen laukkuunsa ja laskeutui portaat alas. Baarissa oli kaksi ihmistä, suomalaisia, mies ja nainen. Nainen oli humalassa, mieskin jonkinlaisessa. Nainen alkoi heti hössöttää, kun Peter tuli paikalle, nousi tuolista, kävi kädestä hakemassa Peterin pöytään, alkoi selittää tälle, miten alkeellista hotellissa oli, ja koko maassa, ettei tulisi tänne enää ikinä, ja oikeastaan melko terävän näköinen mies myötäili naista lähinnä joo joo ja ei ei-tavalla, naureskeli ja hymyili, tuntui pitävän naistaan erittäin vitsikkäänä ja mainiona. Peter kävi hakemassa itselleen oluen ja palasi pöytään, mies kaivoi kortit taskustaan ja he alkoivat pelata. Peter oli huono pelaamaan, ja siinä vaiheessa, kun nainen ehdotti pokeria rahapanoksilla, Peter nousi ja sanoi lähtevänsä kävelemään.
     Ulkona oli melkoisen pimeää, Peter lähti kulkemaan keskustaa kohti hyvin valaistua katua pitkin, jalkakäytävissä ei kyllä ollut kehumista. Ravintoloita oli tiuhaan. Peter meni erääseen, tilasi ouzon ja sai, joi sen, eikä enää jaksanut ajatella mitään syvällisempiä, yhtäkkiä hänen lävitseen kulki nopea hyvänolon tunne, oikein sellainen värisyttävä, hän oli osannut sitä jo odottaakin. Kun se meni ohitse, hän tiesi, ettei juomisessa olisi enää mitään hauskuutta, siinä siirryttiin ryyppäämisen puolelle.

Aamulla Peter heräsi jo seitsemältä, ensimmäiseksi hän kävi pesemässä hampaat, sitten teki ouzolasin ja meni parvekkeelle juomaan sitä. Hän ei ollut selvinnyt yöllä kokonaan, joten krapulasta ei ollut vielä tietoa. Yhtäkkiä hän tajusi, ettei Seppo ollut ollut yöllä huoneessa nukkumassa. Hänen piti oikein vielä kurkistaa huoneen puolelle ja varmistautua asiasta. Vuode oli tyhjä ja koskematon. Peter ajatteli, että Seppo oli ryöstetty ja tapettu, makasi jossain sivukadulla kurkku aukiviillettynä, ilman rahaa ja ehkä vaatteitakin. Tai ehkä mies oli humalassa jäänyt auton alle tai hukkunut. Tällaisia Peter ajatteli hetken, sitten palautti oman mielenrauhansa ajattelemalla "haitanneeko tuo mitään", mietti kuitenkin vielä sitä harmia, mikä hänelle erilaisten kuulustelujen takia koituisi, erittäinkin ajatteli sitä hetkeä, kun hänen pitäisi kertoa Sepon vaimolle, ettei tiennyt mitään tapahtuneesta, ja vaimo katselisi häntä siihen malliin, että olisit pitänyt sitä vähän silmällä.
     Kahdeksan aikaan Peter meni aamiaishuoneeseen, söi vaaleaa leipää, päällä voita ja hilloa, sekä keitetyn kananmunan, joi lasillisen tuoremehua ja kupillisen kahvia. Syötyään hän palasi huoneeseen, parvekkeelle, teki lasin ja alkoi odottaa Seppoa, eikä kauan kestänyt, kun ovelle koputettiin. Peter meni avaamaan, Seppo tuli ensin ja hänen perässään kaksi naista.
     - Minä toin meille naiset, Seppo sanoi. Peter perääntyi parvekkeelle ja Seppo ja naiset tulivat perässä. Seppo nosti parvekkeelle kaksi jakkaraa sisältä ja kävi tekemässä kolme lasillista kertakäyttömukeihin. Peter nosti omaa lasiaan, sanoi hyvän huomenen, huomasi olevansa jo sen verran humalassa, että suurempikin seura tuntui mukavalta. Seuraavaksi juolahti mieleen ottaa selville, kumman naisen kanssa Seppo pelehti, toinen olisi häntä varten, olisiko nainen innoissaan vai joko katui tuloaan hänet nähtyään, jokin lapsuudenaikainen alemmuudentunto yritti nostaa päätään humalankin alta.  Seppo suuteli tummatukkaista, selvä juttu, tuo vaalea lyhyttukkainen kuivakas naikkonen oli siis mahdollisesti häntä varten. Peter oli kapealla parvekkeella kiikissä ja pyysi Seppoa tekemään itselleen lasin, mikä tuli nopeasti ja ystävällisesti, sitten Peter muutamin sanoin moitti Seppoa siitä, että tämä oli pelästyttänyt hänet yöpoissaolollaan, johon Seppo valitti, ettei tuollainen seikka ollut tullut hänen mieleensäkään, mutta tästä lähtien Peter tietäisi, missä hän olisi, jollei sattuisi yöksi huoneeseen, ja Peter sanoi tietävänsä.

7.

Naisten hotelli oli kauempana keskustasta. Vielä muutama kilometri rantaa pitkin, maantietä matka olisi ollut vielä pitempi. Naiset eivät olleet käyneet keskustassa. Seppo ehdotti, että he lähtisivät heti, kävelisivät vanhaan kaupunkiin, kävisivät majakalla ja söisivät kevyen lounaan jossain viihtyisässä pienessä ravintolassa. Kaikesta päätellen Seppo ja naiset olivat jo aikaisemmin asian sopineet, joten he kääntyivät Peterin puoleen. Peter nosti lasiaan, oli miettivinään, vaikka oli jo päättänyt lähteä mukaan vaikka minne. Vaikka ei tuo nainen hääviltä näyttänytkään, niin ei kyllä hän itsekään. 
     - Yhdet vielä, lähdetään sitten, Peter sanoi. Vaalea aloitti, ettei ota enää, mutta Seppo keräsi jo lasit ja kävi täyttämässä ne, eikä vaalea valitellut lasin saatuaan vaan maistoi siitä heti.
     Peter kysyi, keitä naiset olivat, voi hyvänen aika, ei ole esitelty, nämä innostuivat ja nousivat seisomaan.
     - Istukaa vaan, Peter sanoi ja kertoi nimensä. Vaalea nainen oli Eine, tumma Marjatta. Peter yritti painaa nimet mieleensä, hänellä oli hillittömän huono nimimuisti, ja kasvomuisti vielä huonompi. Onneksi naiset ulkomuodoltaan muistuttivat nimiään, tosin Eine oli hieman liian laiha Eineksi, mutta ei hän näitä ainakaan keskenään sotkisi.
     Keskustelu kävi kevyellä pohjalla. Seppo ja naiset muistelivat edellistä iltaa, joka oli ollut lähinnä tylsä, mutta ihmeen paljon heillä kuitenkin oli siitä kertomista. Kun sanat alkoivat vähetä, he pistivät lasinsa epäjärjestykseen parvekkeen pyöreälle pöydälle ja lähtivät kävelemään.
     Majakalla käytiin, palatessa käännyttiin vanhaan kaupunkiin, istahdettiin sopivan näköisen ravitsemusliikkeen pöytään, katsottiin ruokalistaa, tilattiin ouzot ja ruoaksi otettiin mössöä, jossa oli mustekalarenkaita ja makaronia. Juomaksi he ottivat oluet korkeissa tuopeissa ja jälkiruoaksi irish coffeet. Kun ruskeat vaahtoharjaiset lasit tuotiin pöytään, Peter kumartui Einen puoleen ja pyysi: - Anna pusu. Eine veti henkeä, imaisi vielä kerran pillillä, kumartui Peterin puoleen ja suuteli kuivasti tämän huulia. - Sinä se osaat lirkutella naisille, Seppo sanoi Peterille, ja Marjattaa nauratti, tilanne vaiko sanat, vai nouseva humalatila, ehkä kaikki nämä yhdessä.
     Maksettuaan laskun he lähtivät kävelemään, menivät pienelle kujalle joka oli täynnä nahkakauppoja, ostamaan Sepolle vyötä. Peteriä ei ostelu isommin innostanut, ei ollut koskaan innostanut, mutta kiltisti hän käveli muiden mukana katselemassa vöitä, joita roikkui sadoittain erilaisissa telineissä. Eine yritti väkisin saada Sepon ostamaan yksinkertaisen näköistä nahkasuikaletta, tuntui jopa hiukan loukkaantuvan, kun se ei Sepolle kelvannut. Marjatta repi vöitä esille, näytti niitä Sepolle, kietoi tämän ympärille. Peter käveli muutaman askelen edellä, katseli kaiken maailman kukkaroita, nahkatakkeja, lipokkaita, eikä aikonutkaan ostaa mitään. Kun muita ei alkanut kuulua, hän palasi jälkiään ja löysi Sepon maksamasta, kädessään hänellä oli paperiin kääritty paketti. - Hyvä vyö, Seppo sanoi.
     Kun tultiin toiselle pienelle kadulle, sille, jota Seppo ja Peter eilen kulkivat, Seppo muisti:
     - Meitä odotetaan tuolla ylhäällä, käydään katsomassa. Peter oli sen verran humalassa, että oli heti valmiina. He nousivat mäen neljistään, Seppo edellä, Marjatta hänen perässään, Eine ja Peter jo käsi kädessä viimeisinä. Kuja tuntui yhtä pitkältä kuin viimeksi, yleensä kujat lyhenevät, kun ne tulevat tutuiksi. Vanhan naisen portti oli auki, nainen istui majansa edessä tuolilla ja hänen vierellään maassa leikki kissan kanssa noin viidentoista ikäinen tyttö. Nainen alkoi puhua nopeasti nähdessään lähestyvän väen, tyttö nousi ja tuli portille.
     - Mummo sanoo, että odotti teitä, tyttö sanoi englanniksi. Mummo viittoi kädellään sisätiloihin, Seppo meni jo ja veti Marjatan mukanaan. Peter yritti vetää Einen kanssaan ohi mökin, ylös kukkulalle merta katsomaan, mutta Eine ei antanut, otti tiukemman otteen Peteristä ja kiskoi tämänkin portista pihalle ja pihalta sisään.

8.

Vanha nainen kaatoi heille retsinaa etiketittömästä pullosta yhtä moitteettoman puhtaisiin astioihin kuin edelliselläkin kerralla. Sisätila tuntui ahtaalta, heitä oli kuusi ihmistä. Peter kysyi, voisivatko he mennä ulkopuolelle istumaan, mutta tyttö ei kääntänyt.
     - Mummolla on asiaa, tyttö sanoi. Mummo kaatoi tytön lasiin muunlaista juomaa ja otti sitä myös itselleen. Juotuaan mummo puhui pitkään tytölle, tyttö kuunteli tarkasti, nyökkäisi ja sanoi:
     - Minä varoitan ensin vähän. Mummo on niin vanha, että hän puhuu joskus omituisia. Kuvittelee. Älkää uskoko, jollette halua, monikaan ei uskoisi. Käännän, kun hän kertoo:
     - Täällä ylhäällä oli aikanaan teloituspaikka. Tuossa takaseinän takana. Miehet sidottiin kiinni pylvääseen ja hakattiin kuoliaaksi. Kuollessaan he saivat katsella merelle ja majakalle, myrskysäällä rantatyrskyjä, tyynellä pilvien kuvajaisia maininkien päällä. Raaimmat miehet ruoskivat hitaasti hengen ihmisparoilta, joiden rikos oli hyvyys ja tottelemattomuus. Minä olin mukana, en lyömässä tietenkään, muuta olin tekemässä, ruokaa laittamassa, siivoamassa, joskus autoin ruumiin irrottamisessa ja pois kuljettamisessa.  Päivät tein töitä vallanpitäjille, iltaisin luuhasin kaupungissa huvittelemassa muiden ikäisteni kanssa. Erääseen nuoreen mieheen ihastuin, rakastuin, hänen lähellään pyörin enemmän kuin muiden, hänen kanssaan koin ensimmäiset naiseuteni hetket, hän lupasi minut naida ja viedä mukanaan pois, paljon hän minulle lupasi, ja kaiken uskoin.
     Tietenkin toivat hänet kerran, eräänä tuulisena päivänä, ja sitoivat pylvääseen. Minä juoksin hänen luokseen, itkin ja huusin, mutta sotilaat kävivät minuun kiinni, nauroivat, potkaisivat sivuun ja aloittivat sairaan huvinsa. En voinut sitä katsoa, pakenin sisälle, tuohon huoneeseen, peitin korvani vällyihin ja huusin, huusin tuntikaudet, enkä lähtenyt ruumista irrottamaan, vaikka kävivät ovella käskemässä. Vasta sitten, kun kaikki olivat jo poistuneet, palasin paalulle ja katsoin verta, kuivuvaa, punaista verta, laskeuduin polvilleni ja upotin sormeni vereen, kohotin käteni, nostin ne taivaita kohti ja huusin apuun kaiken sen, mikä meressä asuu, meressä ja tuulessa, ja metsissä ja vuorilla. Veri kuivui käsiini ja niihin syntyi teksti, jonka luin, sillä jo silloin minä tunsin kirjainten mahdin ja kyvyn. Kerran hän palaa, minun käsissäni luki. Siitä lähtien olen odottanut. Kerran hän palaa.
     Vanha tumma nainen katsoi Peteriin, katsoi kauan ja laski silmänsä viimein, sanoi tytölle muutaman sanan.
     - Mummo sanoo, että tuntisi sinut tuhansien joukosta.
     Eine nauroi kuivaa naurua, Marjatta näytti pelästyneeltä, Seppo kohotti lasiaan ja joi sen tyhjäksi, sanoi Peterille:  - Löysit itsellesi uuden vaimon.
     Peter tunsi olonsa omituiseksi, hän nousi ylös, meni ulos, kiersi hökkelin ja jäi seisomaan korkeimmalle kohdalle hiekka allaan. Hän katsoi merelle, ajatteli taakseen pylvään, ajatteli ympärilleen miehet ruoskat käsissään, miehet, jotka pilkkasivat häntä, hakkasivat hänet hitaasti hengiltä.
     Sellaista on tapahtunut, hän ajatteli, kääntyi ja meni takaisin sisälle, jossa vanha nainen parhaillaan kaatoi lisää juotavaa laseihin.
     - Onko hän todella mummosi? Peter kysyi tytöltä.
     - Kai hän on jokin iso-isomummo. Hän on aina asunut täällä.
     - Sairas? Höperö?
     - Vähiten sairas koko saaren väestä, tyttö sanoi. Äitinsä ja isänsä tyttö sanoi kuolleen, kauan sitten.
     Kauan kauan sitten. Peter mietti, kuinka pitkä aika kauan oli tytön käsitysmaailmassa.
     Peter joi lasinsa tyhjäksi, kääntyi ja lähti, sanoi ovella hyvästit, muut seurasivat perässä, vanha nainen jäi istumaan penkilleen, sanoi jotain ja heilautti kättään.
     - Mummo sanoi näkemiin, tyttö käänsi sanotun ja nosti kättään hänkin.

9.

Kolme päivää myöhemmin he lähtivät heti aamusta neljistään taksilla tutustumaan saaren pohjoisrannalla sijaitsevaan Knossoksen rauniokaupunkiin. Kuljettaja osasi sen verran englantia kuin tarvittiin, loppujen lopuksi melko hyvin, ottaen huomioon, että hän oli sanojensa mukaan itse kotona opiskellut. Mennessä Peter istui takana naisten keskellä, Seppo teki edessä kertakäyttömukiin ryyppyjä ja kierrätti mukia.
     Kahden tunnin kuluttua oltiin perillä Knossoksessa. Kuski pysäytti auton, nousi ovesta, keskusteli toisten taksikuskien kanssa ja palasi autolle.
     - Suljettu, hän sanoi. - Siellä on lakko.
     Niinpä he lähtivät syömään, kuski jäi auton luo tupakalle. He söivät keveästi, kreikkalaisen salaatin ja olutta. Paluumatkalla he kävivät katsomassa suurta, tummaa kirkkoa. Peter istui kauan penkillä, Eine vierellään.
     - Olen maailman uskovaisin ateisti, Peter sanoi Einelle. Totta puhuen häntä itketti, humalalla oli osuutta asiaan, mutta jossain syvällä lienevät itäneet myös ikävä ja pelko. Hänen kurkkuaan kuristi, kun Eine lopulta kiskoi hänet ulos.
     Loppumatkalla käytiin kaksi kertaa pensaikossa ja palattiin hotellille. Peter ja Seppo jäivät ensin pois, kättelivät kuljettajan, joka vei naiset näiden hotellille, naiset sanoivat tulevansa illalla taas, sitten lähdettäisiin syömään.
     Miehet kävivät kaupassa, ostivat lisää ouzoa ja muutaman tölkin olutta, menivät huoneeseen. Seppo teki ryypyt.
     - Pitää pysyä humalassa, että jaksaa olla iloinen, hän sanoi, ja kun Peter arveli, että voisi selvitäkin joskus, Seppo arveli, että sitä temppua katuisi myöhemmin.
     Eivät he liian humalassa olleet, kun naiset saapuivat. He menivät syömään, söivät, joivatkin, kävelivät aterian päälle kaupungin vanhoilla ahtailla kaduilla, istahtivat aukeantapaisen reunalle ravintolaan juomaan jälkiruoat, kävelivät siitä taksiasemalle ja ajoivat naisten hotelliin.
     Seppo teki itselleen ja Marjatalle vuoteen lattialle, Peter ja Eine asettuivat sänkyyn, ensimmäistä kertaa vierekkäin. Eine pyysi Peteriä heittämään paidan pois, Peter heitti  housutkin, Eine samoin. He hyväilivät toisiaan, pitkin vedoin yli koko vartalon, Peter yritti innostua, mutta ei saanut kunnolla seisomaan. Ei se häntä haitannut, ei hän aikonutkaan suorittaa yhdyntää. Hän haki sormiinsa Einen klitoriksen ja pyöritti siinä sormiaan, Eine piti ääntä, pientä, rytmikästä, joka saattoi lattialle kuulostaa siltä, kuin he olisivat rakastelleet. Kun Eine oli rauhoittunut, hän nukahti. Peter pyöri valveilla, kävi välillä vessassa, kuunteli lattialla makaavien olemista, kuiskuttelua ja nopean yhdynnän. Monen tunnin kuluttua Eine nousi ja kävi vessassa. Kun Eine palasi sänkyyn, Peter veti hänet viereensä, ja he jatkoivat toistensa hyväilyä. eikä Peter vieläkään saanut itseään kunnolla jäykistymään. Kun Eine tuli hänen päälleen, hän tyrkki puoliveteisellä kalullaan jonnekin Einen sukuelimen seutuville, odotti saavansa sängynsotkevan orgasmin mutta ei saanut, ja piankin Eine laskeutui taas vierelle ja oli hetkessä unessa.
     Aamulla Seppo herätti Peterin, naiset nukkuivat molemmat. He pukeutuivat ja lähtivät aamulenkille, kuten Seppo sanoi, Seppo jätti pöydälle lapun, jossa pyysi naisia tulemaan kylään, kun ehtivät. Miehet menivät rantaan, kävelivät muutaman kilometrin omalle hotellilleen. Vaikka Peteriä nukutti, hän ei mennyt vuoteeseen vaan parvekkeelle. Ennen hotellin aamupalaa he tekivät ouzolasit, aamupalan jälkeen palasivat parvekkeelle, keskustelivat, ottivat lasin silloin, toisen taas kohta, ja Peter kertoi Sepolle elämänsä, kotiolonsa, Seppo samoin Peterille, ehkä kumpikin valehteli, todennäköisesti jopa, mutta sillä ei liene mitään väliä, hehän olivat lomalla Välimerellä, joten he tekivät itselleen uudet lasit ja antoivat tämänkin päivän valua eteenpäin.

10.

Viimeisenä iltana he söivät vasta iltakahdeksalta. Eine sanoi heti pöytään istuutuessaan, että sinä iltana piti mennä heti ruoan jälkeen aikaisin nukkumaan, että aamulla jaksaa herätä. Peter ei kuunnellut mitenkään mielellään, ei sen takia että olisi välttämättä naisen kanssa sänkyyn halunnut, vaan siksi, että sanoista paistoi läpi jokin omituinen niuhotus, kuivuus, kalhous, sellainen, josta Peter olisi mieluummin pysynyt kilometrin päässä. Ruokailun jälkeen Seppo ehdotti irish coffeeta jossain muualla, Eine kielsi heti, sanoi että hän ainakin lähtee nukkumaan. Marjatta sanoi, että kait hänen pitää lähteä samalla taksilla. Seppo sanoi tulevansa mukaan Peterin kanssa, he lähtisivät aamulla aikaisin naisten hotellilta taksilla, koska laukut oli jo pakattu ja huone järjestyksessä. Eine huomautti vielä, että sitten nukutaan, heti ja rauhassa, johon Peter sanoi, ettei hän muuhun suostuisikaan. Liiankin tylysti hän jopa kysyi, luuliko Eine, että hän yhdessä vietetyn yön jälkeen rukoilisi tämän sänkyyn pääsyä. Marjatta arveli, että sänkyyn kyllä pääsee, kunhan antaa toisen nukkua.
     Hotellilla naiset alkoivat heti asetella itseään yöpuulle, tosin Peter oletti, että Marjatta ja Seppo kaikesta huolimatta rakastelisivat yli yön, tietenkin. Tartu hetkeen, nyt se oli. Peter nousi seisomaan ja sanoi, että hän kävelee kuitenkin omalle hotellille. Saa raitista ilmaa. Eine saa nukkua rauhassa. Ja aikoi Peter käydä uimassakin matkan varrella. Eine säkättämään, että siellä tuulee ja on lainetta, muttei kovin tosissaan, hän oli selvästi helpottunut Peterin lähdöstä, liekö omatunto sanellut pahennusta, liekö luonto vain ollut sen tapainen.

     Peter lähti, käveli suoraan rantaan ja alkoi harppoa pehmeää hiekkaa pitkin. Hän käveli muistinvaraisesti kilometrin verran, oli parikin kertaa vähällä taittaa nilkkansa, onneksi kuu paistoi taivaalla noin puolena, sen valossa hän säästyi tapaturmilta. Päästyään paikkaan, missä lähelle vettä työntyi pensaitten peittämä kallio, hän nousi kallion päälle ja kaivoi esille päivällä tuomansa muovikassin. Seppo oli halunnut käydä rannalla makailemassa, ja sinä aikana Peter oli tuonut tavaransa odottelemaan. Peter riisuutui alastomaksi, puki toiset vaatteet päälleen. Rahapussista hän otti setelit taskuunsa ja viskasi pussin kauas mereen. Pois heittämänsä vaatteet hän asetteli kiville niin, ettei tuuli tai vesi niitä veisi, mietti, pitäisikö hänen tehdä jäljet veteen, mutta ajatteli, että laineet ja nousuvesi ne peittäisivät. Hän poistui paikalta kovaa kalliota myöten, kipusi kadulle ja hotellilleen, jonka kuitenkin kiersi jonkin matkan päästä. Hän valikoi pimeimmät kadut, kulki keskustaan, kääntyi vanhaan kaupunkiin, nousi mäelle ja piankin oli vanhan naisen hökkelin edessä. Portti oli raollaan, pienestä ikkunasta näkyi valo. Peter astui pihaan, käveli kolme metriä ovelle ja nosti käden koputukseen, mutta ovi aukeni ennen kuin rysty kosketti puuta. Kynttilä paloi pöydällä, ja ovella seisoi tyttö yöpaidassaan.  - Mummo on jo nukkumassa, hän sanoi. - Sinulle on peti valmiina. Peter meni sisälle, ajatteli vain kerran, lyhyesti, mistä vanha nainen oli tiennyt hänen tulonsa. Hän riisui päällysvaatteensa ja ryömi puhtaiden, mereltä tuoksuvien lakanoiden väliin. Tyttö käveli pöydän luokse ja puhalsi pimeyden sisään.

11.

Seppo katseli ympärilleen hotellihuoneessa, avain oli ollut alhaalla, joten Peter oli lähtenyt, ehkä aamiaiselle. Peterin tavarat olivat eteisessä, siinä, missä eilenkin, eikä vuoteessa oltu maattu, sillä ei Peter taatusti olisi itse vuodetta sijannut. Seppo kävi kurkistamassa parvekkeelle, pari tyhjää lasia odotti pöydällä, ei muuta.
     Seppo käveli raput alas, kävi aamiaishuoneessa, missä muutama ihminen istui aamupalalla. Seppo otti tuoremehua ja munan, palan leipää ja kahvikupin. Hän alkoi huolestua, syötyään hän meni kysymään portieerilta, tämä sanoi, ettei ollut nähnyt Peteriä koko yönä. Seppo meni ulos, käveli korttelin ympäri, palasi hotellille, haki omat ja Peterin tavarat ja alkoi odottaa matkaopasta.
      Lähtö  myöhästyi, opas soitti poliisille, kysyi, oliko ketään otettu huostaan yöllä, poliisi sanoi huostaan otettuja kyllä olevan, mutta ei sen nimistä. Mutta rannalta oli löydetty vaatteet, joku turisti oli ilmoittanut, joku aamu-uinnilla käynyt. Puolen tunnin kuluttua poliisiauto kääntyi pihaan, sieltä tuotiin vaatteet Sepolle. Seppo tunnisti ne samoiksi, jotka Peterillä oli edellisenä iltana ollut päällään.   Poliisi otti Sepon kertomuksen ylös, naisista Seppo ei puhunut mitään. Seppo kertoi, että Peter oli lähtenyt illalla itsekseen kävelemään, vaikka hän oli estellyt. Seppo näki, ettei häntä uskottu, mieleen nousi pelko, että hän saisi vielä murha- tai heitteillejättösyytteen, ja ajatteli, että naiset pitää ehkä jossain välissä vetää mukaan juttuun, vaikka siinä menisi monta avio-onnea rikki.
     Matkaopas kävi soittamassa esimiehelleen. Siellä käskettiin häntä viemään väki lentokentälle ja koneeseen, ja palaamaan paikalle selvittämään asiaa. Bussi lastattiin, ja Peterin tavarat otettiin mukaan.
     Lentoasemalla odottivat Marjatta ja Eine. Seppo kertoi heille muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Marjatta itki vähän, Eine oli paremminkin paheksuvan näköinen. Puolentoista tunnin kuluttua ihmiset otettiin lentokoneeseen, koko kotimatkan Seppo ajatteli, olisiko Peterin vaimo lentoasemalla vastassa miestään, olivatko virkailijat ehkä jo soittaneet tälle.  Seppo joi itsensä humalaan, vaikka oli ajatellut olla selvin päin koko lennon ajan, hänen vaimonsa ei ollut humalaa ymmärtävä ihminen ja oli tulossa autolla miestään noutamaan. Eine ei ottanut muuta kuin vettä. Marjatta kuuli Einen höpisevän itsekseen: - Minähän sanoin ja ajattelin, olikohan sillä jokin tauti, jos olikin, en minä sitä saanut. Ja Kreetalla matkaopas istui kivellä ja itki. Jotenkin hän tunsi olevansa vastuussa vaikka tajusi täysin, ettei hänellä ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa.
    
     Mutta ainoa tyytyväinen oli Peter itse, joka istui auringonpaisteessa pienen pihapöydän ääressä, joi retsinaa ja söi kanaa yhdessä vanhan naisen ja nuoren neidon kanssa.

    

PUUHIRVIÖ

Kertomus ilmestynyt kokoelmassa Sex noveller - suomalaisia tieteiskertomuksia. WHH-julkaisu, ilman WHH-numeroa. Vuosi oli 1990. Muutin lopun toisenlaiseksi. Pekka Mannisen kuvitus. Novellin tapahtumapaikkana on Kiviharju.

************

Tullessaan metsästä kotiin mies löysi eteisen lattialta oven alitse työnnetyn kirjeen. Hän otti sen käteensä, riisui saappaansa, meni keittiöön, istahti pöydän ääreen ja aukaisi kuoren. Kuoren sisällä oli kertaalleen taitettu siniruutuinen paperilappu. Lapulle oli liimattu siemen, ja viereen oli kirjoitettu kosmoskynällä käsin tekstaamalla: "Istuta tämä siemen suojaiseen, hyvämultaiseen paikkaan."
     Mies irrotti siemenen ja työnsi sen taskuunsa. Hän pyöritteli kuorta ja paperia kädessään saadakseen lisätietoja, mutta turhaan. Hän avasi keittiön hellan luukun ja työnsi paperin valmiiksi ladottujen puiden väliin. Hän ryhtyi ruoanlaittoon. Tuli tarttui siniruutuiseen paperiin ja siitä koivupuun tuoheen. Mies keitti keiton, söi, pesi astiat ja kävi tyhjentämässä likavesiämpärin kompostiin. Kompostin vierellä hän muisti siemenen. Hän kaivoi sen taskustaan, teki edellisvuotiseen kompostiin reiän ja pudotti siemenen siihen. Multa oli mustaa ja vahvaa, ja kantapäällään hän tallasi siemenen näkymättömiin.
     Seuraavana päivänä mies kävi keräämässä korillisen korvasieniä. Hän siivosi ne ja keitti, ja valmisti niistä muhennosta. Söi, pesi astiat ja kävi kompostilla ämpärinsä kanssa. Veden kaadettuaan hän seisoi kauan paikoillaan ja katseli viereisestä kompostista esiin pistävää voimakasta tainta.
     Viikon kuluttua kasvi oli jo noin metrin korkuinen. Sen varsi oli puumaisen kova ja lehdet isot ja tummanvihreät. Mies käänteli lehtiä kädessään, koetti oksien taipuisuutta, koputti kuorta ja ihmetteli, millainen puu taimesta lopulta kasvaisi.
     Mies palasi sisälle, avasi säilykepurkin ja söi. Syötyään hän meni pihalle, veti rankoja sahapukille, sahasi polttopuita ja halkoi ne kirveellä. Valmiit puut hän otti käsivarrelleen, meni saunaan ja pisti tulen kiukaaseen. Odottaessaan puiden palamista hän haki vajasta muoviämpärin, haki sen kaivolta vettä täyteen ja silppusi veden sekaan suuren tukon nokkosia likoamaan. Hän jätti ämpärin kuistin alle, lämmitti saunan loppuun, kylpi, nukkui yönsä ja kävi aamulla kaupalla. Sieltä hän osti muun tavaran ohella luujauhopussin ja valutti siitä annoksen nokkosveteen. Muutaman päivän päästä nokkosvesi oli valmista. Se oli tummaa ja tuoksui lannalle. Mies sekoitti nestettä huolellisesti ja kävi kaatamassa siitä puolet kompostikasvin juurelle. Kasvi heilahti, ja mies tunsi lehden hipaisevan kasvojaan.
     Viikkoa myöhemmin, kasteltuaan tainta silloin tällöin nokkosvedellä, mies meni kompostille laskiämpärinsä kanssa. Kaadettuaan vedet hän kaivoi kalunsa esille ja virtsasi kompostiin. Samalla hän katseli jo puuksi varttunutta kasvia. Vajaan metrin korkeudella hän huomasi rungossa halkeaman. Mitä kauemmin hän katseli rakoa, sitä enemmän se alkoi hänen mielessään muistuttaa naisen sukuelintä. Lopetettuaan virtsaamisen mies huomasi kalunsa jäykistyvän. Hän nousi kompostin päälle, sovitti kalunsa oikealle paikalle ja työnsi. Puu ei tuntunut puulta, kolon sisäpuolet olivat lämpimät ja joustavan pehmeät. Lisäksi puu tuntui vastaavan hänen työntöihinsä.
     Halatessaan puuta orgasmissaan mies päätti hakea kirveen ja kaataa puun, mutta jo napittaessaan housujaan pellon reunalla hän luopui suunnitelmasta. Puu oli sulkenut aukkonsa ja jättänyt jäljelle vain vierekkäiset, huulien muotoiset arvet.
     Kun pari viikkoa oli kulunut, mies palasi kantarellimetsästä. Hän työntyi tontilleen kompostin takaa ja näki puun nurjalta puolelta. Mies seisahtui paikoilleen ja katseli puun runkoa. Se oli kasvattanut itselleen kaksi pahkaa, kuin naisen pakarat. Ylempänä puussa oli levennys, joka muistutti hämärästi hartioita.
     Kaadan kohta kuitenkin puun, mies ajatteli.
     Hän vei kantarellikorin rappusille, haki sisältä veitsen ja astian ja siivosi sienet. Jätteet hän vei kompostille, ja pysähtyi taas katsomaan puuta.
     Puulla oli kasvot.
     Mies palasi pihaan ja haki liiteristä sahan ja kirveen. Saha oikeassa, kirves vasemmassa kädessä hän kiersi navetan nurkan ympäri kompostille ja seisahtui puun eteen. Kirveen hän laski vierelleen ja alkoi sovittaa sahaa puun tyvelle. Hän katsoi vielä kerran puuta - ja hänen liikkeensä pysähtyivät.
     Puu itki. Sen kuorensameat silmät valuttivat mahlakyyneleitä, jotka tipahtelivat miehen ojennetuille käsille. Mies perääntyi sahoineen kauemmas, otti kirveensä, käveli puuta katsellen takaperin pihaan, kääntyi pihassa ja kävi työntämässä työkalut liiteriin. Sen tehtyään hän poistui sisälle, lukitsi oven eikä mennyt ulos koko päivänä. Illalla hän paneutui kamarinsa hetekalle makaamaan, veti täkin ylleen ja nukahti.
     Keskellä yötä mies heräsi, nousi vuoteelleen istumaan ja katseli ympärilleen. Syksy-yö oli pimeä, vain täysinäinen kuu antoi ikkunan läpi valonsa huoneeseen. Mies haparoi vaatteet käsiinsä ja pukeutui.
     Ulko-oven lukko rapsahti hänen kääntäessään vanhanmallista avainta. Ovi aukeni ja mies astui rappusille. Hän seisoi ylätasanteella ja katsoi mustaa pihaa, jossa kuutamo hopeoi kuihtuneiden ruohojen latvat.
     Hän asteli raput alas ja lähti kävelemään pihan poikki, navetan ympäri, kohti kompostia. Jo kaukaa hän näki, että puu oli katkennut vajaan parin metrin korkeudelta. Lähemmäs tullessaan hän erotti puun rungon ihmismäisen hahmon. Alaosa oli haljennut kahtia jaloiksi. Kahdesta oksasta oli kasvanut kädet. Pimeän läpi hehkuivat silmät pieninä kuutamoina.
     Mies nousi kompostin päälle ja katsoi puuhirviötä suoraan silmiin. Hirviön kankeat huulet ratisivat hymyyn ja paljastivat terävät okahampaat. Puu kietoi käsivartensa miehen ympärille ja veti tämän syliinsä. Kun hirviön hampaat upposivat miehen kaulaan, mies huusi pitkään, ja hänen huutoonsa yhtyivät metsän yön eläimet. Hetkessä hirviö oli imenyt miehen tyhjiin, ja tämän hengetön ruumis vajosi hitaasti kompostille.

Seisoessaan aamuauringossa kompostin päällä nainen tunsi valon työntyvän itseensä. Vesi ja hiilidioksidi yhtyivät sokeriksi ja ravitsivat hänen ruumistaan. Nainen seisoi koko päivän suorin rungoin ja imi itseensä voimaa. Illalla hän oli valmis. Hän karisti rungostaan viimeiset lehdet, repäisi mullasta ensin toisen, sitten toisen jalkansa ja astui kömpelösti alas kompostilta. Kun kuu taas valaisi rauhoittuneen tien, hän jätti hyvästit synnyintalolleen ja lähti vertyvin jaloin kävelemään maailmalle.

ENNUSTAJA

Kertomus ilmestyi lehdessä Jäkäl' aarre vuonna 1989. Jutun aihe on Pekka Markkulan, mutta minä sen toteutin. Hieman nyt myös stilisoin. Pekka Markkula luki tämän Kabinettikertomuksiin. Hän teki aikanaan yhden muutoksen tekstiini, muutin sen nyt tähän takaisin. Minusta näin on parempi.

********************************


Korkeat kivitalot reunustivat asvaltoitua takapihaa. Jätesäiliöt levittivät hajua huoneisiin alakerran ikkunoista. Porraskäytävien takaovet johtivat rapautuviin rappukäytäviin. Eksynyt musta kissa kiipesi varovaisesti häntä ojossa mattojen tamppaustelineen ritilälle.
     Pihan perältä laskeutuivat askelmat synkän näköiseen kuiluun. Niiden alapäässä olevassa ovessa oli vanhanaikaisen avaimenreiän yläpuolella musta valurautainen kahva. Matalassa maan tasalla olevassa ikkunassa luki hilseilevillä kirjaimilla ENNUSTAJA.
     Ennustaja istui lohduttoman ränsistyneessä huoneessaan. Lattiaa peitti likainen räsymatto. Jalkalampun puoliksi riekaleinen varjostin repsotti kallellaan. Keittokomeron tiskipöytä pursui pesemättömiä astioita. Nojatuolin verhoilu oli kulunut puhki.
     Pöydällä, pyöreän vihreän verkakangasliinan päällä, nokotti kristallipallo. Ennustaja oli sen aikoinaan värkännyt pyöreästä kultakalamaljasta. Hän oli maalannut sen sisäpinnan hopeavärillä. Maali oli lohkeillut toiselta puolelta palloa. Joskus hän kuvitteli kalan kurkistavan ulos näin syntyneestä aukosta. Asiakkaaseen päin hän pyöräytti aina ehjän puolen.
     Seinän vierellä seisoi tukevilla jaloilla suuri peili. Jalat oli maalattu vihreällä värillä. Peiliä peitti musta paksu vaate. Joskus ennustaja veti kankaan syrjään ja katseli pitkään omaa kuvaansa.

***

Oven avautuessa pieni kello kilahti. Ennustaja kohotti katseensa. Hän viittasi tulijaa astumaan peremmälle.
     - Haluan tietää tulevaisuuteni, sanoi nainen ja istuutui varovaisesti nojatuoliin.
     Ennustaja tuijotti naista hetken silmiin. Hän otti taskustaan tulitikkulaatikon ja sytytti kaksi kynttilää. Kädet hivelivät palloa. Hän tarkisti, että ehjä puoli oli vieraaseen päin. Huoneessa vallitsevan painostavan hiljaisuuden rikkoi vain ulkoa kuuluva vaimea lasten kiljunta.
     - Elät pitkään, ennustaja sanoi vihdoin vilkaisten naista. - Saat kirjeen kaukaa. Siinä kirjeessä on ratkaisu elämäsi ongelmiin. Et ole enää köyhä. Paranet myös sairaudestasi, sillä sairashan sinä olet.
     Ennustaja nosti kätensä. Ehkä hän oli sanonut liikaa. Mutta nainen näytti kovin köyhältä ja riutuneelta.
     - Minä olen sairas, vakavasti sairas, vahvisti nainen. - Ja mieheni on jättänyt minut. Tuleeko hän takaisin?
     Kynttilöiden liekit lepattivat kuvajaisina maalatun kalamaljan pinnalla.
     - Hän haluaisi tulla. Mutta älä ota häntä takaisin. Odota toista. Tulee parempi, tumma mies.
     Ennustaja vaikeni. Nainen odotti hetken, kiitti sitten lähes kuulumattomalla äänellä ja lähti. Mennessään hän pudotti pari pientä seteliä eteispöydälle. Ovikello kilahti.

***

Nainen seisoi kauan ovella ja tarkasteli ennustajaa. Tämä oli vaiti. Tuoli odotti.
     - Sisareni suositteli teitä, nainen sanoi. - Ennustitte hänelle viikko sitten kaikenlaista.
     Ennustajan oli helppo muistaa. Muita asiakkaita ei ollut sen jälkeen käynyt.
     - Kirje meren takaa? Rahaa. Terveyttä. Tumma mies, niinhän minä ennustin.
     - Hän sai sen kirjeen jo seuraavana päivänä. Päivää myöhemmin lääkäri ihmetteli hänen parantumistaan. Ja tumma mies tuli eilen.
     Ennustaja sytytti kynttilät.  - Istukaa, olkaa hyvä.
     Valo leikki lasipinnalla. Ennustaja katseli naista. Tämä tarvitsi rahaa. Joku - hänen miehensä? - oli lyönyt hänen poskensa mustelmille.
     - Eräs lähipiiristänne kuolee pian, ennustaja sanoi. - Peritte hänet.
     - Minulla ei ole muita läheisiä kuin mieheni. Hän on karkottanut luotani kaikki muut. Ei sukulaisiakaan ole elossa. Eikä miehelläni ole penniäkään, hän on juonut kaikki rahat.
     - Rahaa löytyy, ennustaja sanoi hiljaa mutta painokkaasti.  - Paljon rahaa.
     Naisen ilme kirkastui. Ennustaja jatkoi, hän puhui vielä monta minuuttia, koetti joskus oppimillaan latteuksilla lohduttaa naista. Eikä nainen kuunnellut sanaakaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat tulevissa leskenajan rikkauksissa.
     - Maksan nyt tämän verran, nainen sanoi keskeyttäen ennustajan muminan. Hän ojensi miehelle setelin. - Mutta jos olette oikeassa, tuon lisää.
     Ennustaja nyökkäsi kohti oven luona olevaa pöytää. Nainen nousi ja laski mennessään setelin kuluneelle, nuhruiselle pitsiliinalle. Ovi aukeni. Tuuli heitti sisälle muutaman sadepisaran.

***

Kaksi päivää myöhemmin nainen palasi. Hänen musta suruasunsa vaikutti pikemmin morsiuspuvulta. Hatun harso välkehti.
     - Toin teille lisää rahaa. Toin kuten lupasin. Hän putosi työmaalla telineeltä. Kahdeksannesta kerroksesta. Hänellä oli henkivakuutus. En tiennyt siitä. En ymmärrä, miksi hän oli ottanut vakuutuksen. Ei hän eläessään osoittanut mitään tarvetta pitää huolta minusta. Mutta nyt saan paljon rahaa. Kiitos teille.
     Naisen lähdettyä ennustaja istui pitkään tuolissaan tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena naisen jättämää setelitukkoa.  - Mitä minä olen tehnyt? Olenko tappanut ihmisen? Olenko ottanut hänelle henkivakuutuksen? hän ajatteli.

***

Jälleen uusi nainen. Yhtä huolimattoman, elämän murjoman ja lohduttoman näköinen kuin edellisetkin. Hän seisoi ovella ja väänteli käsilaukkua sormissaan. Hänellä oli päässään pienet pyöreäsankaiset silmälasit.
     - Sinä haluat jotain, ennustaja sanoi. - Haluat rahaa.
     - Niin haluankin, nainen kivahti, kuin olisi jäänyt kiinni jostain luvattomasta puuhasta ja yrittäisi puolustella itseään. Hän ryntäsi ennustajan luo, tarttui kaksin käsin nojatuolin selkänojaan ja puristi sitä rystyset valkeina.
     - Kuulin teistä. Ennustakaa minulle rahaa, hän sanoi kiihtyneesti  - Ennustakaa minulle paljon rahaa, niin saatte kaiken, mitä minulla nyt on.
     Nainen aukaisi käsilaukkunsa ja kumosi pöydälle muutaman setelin ja joitain kolikoita. Ennustaja huokaisi ja kokosi rahat kauhtuneen takkinsa taskuun.
     - Te saatte rahanne, hän sanoi ärtyneen väsyneesti. - Mutta eivät ne teille onnea tuo, hän lisäsi. Eikä hän viitsinyt edes sytyttää kynttilöitään.
     Nainen viivytteli ovella. - Minulta varastettiin viime yönä satula polkupyörästä, hän sanoi epäröiden.
     - Ostakaa niillä rahoillanne uusi pyörä, ennustaja tiuskaisi huitoen kädellään oven suuntaan.
     Nainen lähti.

***

Viikkoa myöhemmin ennustajan tyttären lapset tulivat ja metelöivät kuten aina tullessaan. Ennustaja katseli heitä tutkistellen, eikä pystynyt näkemään heissä omaa kuvaansa. He olivat vieraita, muukalaisia.
     - Käytiin äidin haudalla, he kiljuivat ja sotkivat paikkoja. Nuorin pomppi kengät jalassa nojatuolissa. Päällinen repesi lisää. Ennustaja kiiruhti kieltämään.
     - Osta uudet huonekalut, vanhin ilkkui. - Nää on kaikki pelkkää paskaromua.
     - Miks toi peili on tossa pöydän vieressä? kysyi keskimmäinen kurkkien mustan paksun vaatteen alle.
     - Katselen siitä joskus omaa kuvaani, ennustaja vastasi toivoen, että lapset jo lähtisivät.
     Ikkunaan koputettiin. Miehen käsi viittilöi vaativaan sävyyn.
     - Isi!
     Lapset syöksyivät ovelle ja ulos taakseen katsomatta, sanomatta sanaakaan.
     He olivat jättäneet pöydälle tuomisia. Luetun iltapäivälehden. Ennustaja otti sen käteensä ja tuijotti etusivua. Kuvassa olevalla naisella oli pienet pyöreät silmälasit. Otsikko kirkui suurin kirjaimin: KOHTALON IVAA - LOTTOVOITTAJA HALVAANTUI KAULASTA ALASPÄIN.

***


Nainen veti aseen käsilaukustaan.
     - Ellet heti ennusta minulle rahaa, kuten ystävättärelleni, minä ammun sinut, hän uhkasi kireällä äänellä.
     - Ystävättärellesi kävi huonosti.
     - On hänellä edes rahaa. Minun käy taatusti paremmin.
     Ennustaja levitti kätensä.  - Hyvä on, istukaa tuohon.
     Kynttilät sytytettiin. Ennustaja katsoi naista silmiin. Pistoolin piippu värähti hieman.
     - Saat rahaa. Todella.
     - Ja onnea, nainen vaati tiukkaan sävyyn.
     -  Pian olet onnellinen. Yhtä onnellinen kuin minun tyttäreni. Sairaudet eivät koskaan enää vaivaa sinua, mielenrauhaasi ei enää mikään häiritse.
     - Mitä sinä tuolla tarkoitat? nainen kysyi. - Onko sinun tyttäresi todella onnellinen ja eloonsa tyytyväinen?
     - On. Miksei olisi...
     Hän vaikeni hetken ja sanoi sitten, kuin itsekseen:
     - Hän on kaikki, mitä minulla on koskaan ollut.
     - Hyvä sitten, nainen sanoi ja perääntyi selkä edellä kohti ovea. Hän laski pöydälle setelin, kääntyi ja lähti.
     Ennustaja istui aloillaan, kuunteli ja odotti. Jossain lähellä auton jarrut vaikeroivat  ja pehmeä tömähdys kuului sisälle saakka. Autojen ovet paukkuivat. Ambulanssi saapui ulvoen ja poistui sireeni sammutettuna.
     - Korvaukset perikunnalle, mies ajatteli.

***

Aamulla ennustaja nousi, huuhteli kasvonsa tiskialtaassa ja meni aukaisemaan verhot.
     Pihalla seisoi sata naista jonossa. Jono alkoi kellarin rappusilta, kiemurteli pihalla ja jatkui portille asti. Jokaisella naisella oli musta hattu, muodoton pitkä takki ja käsilaukku. Siinä he seisoivat hievahtamatta, ilmeettöminä ja ääneti, ja odottivat vuoroaan.
     Ennustaja veti verhon takaisin ikkunan eteen. Hän haparoi hämärässä peilin luo, siirsi sen pöydän viereen  ja nykäisi peitteen syrjään. Hän istahti asiakkaan tuoliin ja sytytti kynttilät molemmin puolin hopeanväristä palloa. Vähitellen hän pystyi erottamaan oman kuvansa peilistä. Hän tuijotti itseään silmiin, ja silmistä kuvastui pohjaton suru.
     - Sinä kuolet, hän kuiskasi kuvajaiselleen. - Ennustan, että sinä kuolet hyvin pian, nopeasti ja tuskattomasti. Ja pääset tyttäresi luo.
     Hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja huulet lakkasivat liikkumasta. Veto sammutti kynttilät. Ennustajan pää valahti pöytää vasten ja töytäisi kultakalamaljan vierimään pöydältä lattialle. Malja rikkoutui vasta törmätessään harmaaseen, lukittuun oveen.


    

    

ISO-LIIMATAISEN JUHANNUS

Novelli julkaistu lehdessä Rikospalat, 2/1988. Lehti lopetettiin pian tämän jälkeen, tokko minun takiani. Joni Skiftesvik toimitti lehteä, pari kertaa olin puhelinyhteydessä hänen kanssaan. Tämä on ainoa novellini muissa kuin tieteislehdissä. En tosin ole tarjonnutkaan.

***********

 Juhannusjuhlien tasapaino on rikkoutunut. Soitto on tauonnut. Kokko seisoo rumana mustanruskeana kasana rannassa. Sitä ei sytytetä tänä yönä.
     On tapahtunut rikos, Väki pyörii ympäriinsä paikalla ja sotkee jälkiä. Poliisi on jo soitettu paikalle.
     Vainaja makaa pienessä metsikössä pihlajan alla. Häntä on ammuttu selkään, ja pari sairaanhoitajiksi opiskelevaa neitosta on tarkistanut, että hän on todella kuollut. Ehkä siksi kenellekään ei ole tullut mieleen kutsua lääkäriä. Tämä saapuu kyllä myöhemmin paikalle.
     Murhaaja seisoo taka-alalla. Aseen hän on jo heittänyt kauas järveen. Se löydetään huomenna, mutta murhaaja tietää, ettei mikään siinä viittaa häneen. Hän on ostanut sen kiertelevältä kauppiaalta.
     Asiaan liittyy myös nainen. Tämä nojaa ulkohuoneen seinään ja oksentaa. Hän on humalassa, mutta tilastaan huolimatta täysin tietoinen siitä, mitä on tapahtunut. Hän tietää myös, kuka murhatyön on tehnyt, ja syyn siihen.
     Nimismies saapuu Saabilla paikalle. Hän on rauhallinen, viisikymppinen poliisi, eikä hän huudata sireeniä. Sininen vilkkuvalo sentään palaa katolla myönnytyksenä tilanteelle. Hän nousee autosta, kävelee kuolleen luokse ja kääntelee tätä. Sitten hän ojentautuu ja katselee ympärilleen. Kokemuksesta hän tietää, että piankin paikalle vilahtaa vikkelä pieni mies, kansakoulunopettajan mallinen, ja selostaa hänelle kaiken tapahtuneen.
     Ja tuleehan se mies, käsivarressaan järjestysmiehen nauha. Mies on erittäin huolestunut, sillä hänen olisi omasta mielestään pitänyt pystyä estämään tämä surmatyö. Hänen vastuulleen oli langetettu liki koko tämä ilonpito. Nuorisoseuran maine on mennyttä. Tokkopa tansseihin saisi enää lupaa, eikä hänestä ainakaan tehtäisi järjestysmiestä. Ja missä se toinen käsivarsinauhainen piileksi? Tietenkin aristeli nimismiestä, sillä se oli selvästikin ottanut pari ryyppyä ulkohuoneen nurkalla. Paraskin vahti.
     Mies selvittää asian. Eikä siihen mene kauan, sillä kukaan ei tiedä juuri mitään. Paitsi murhaaja ja tuo nainen, joka nyt istuu ulkorakennuksen rappusilla ja hieroo silmiään.
     - Yhtäkkiä kuului illassa laukaus, tämä ruskeasilmäinen opettaja kertoo. - Me juoksimme kaikki paikalle, ja Liimatainen makasi tuossa ihan hengiltä. Kukaan ei nähnyt ampumista.
     Nimismies katselee ympärilleen. Paikalla kasvaa matalaa pensaikkoa, eikä lavalle näe hyvin. Hänen mieleensä tulee, että pensaikko on jätetty siihen tahallaan, ryyppyjenottopaikaksi.
     - Kuka tuli ensimmäisenä vainajan luo? nimismies kysyy ja huokaisee. Tanssilavalla pyörii viisisataa ihmistä. Jokainen, jolla on jotain omallatunnollaan, on voinut jo poistua. Tai ehkä ei kuitenkaan - joku mukana ollut rupeaisi kaipaamaan äkkiä poistunutta, ehkä epäilemäänkin jotain hämärää. Murhaaja on ajatellut näin, ja seisoo edelleen tuolla väkijoukossa.
     Pitää ottaa kaikkien henkilötiedot, nimismies ajattelee. Ja kysyä, keitä toisia kukin oli nähnyt ja missä. Koko yön työ.
     Mutta silloin pyörähtävät kaupungin poliisit paikalle. Autosta nousee neljä miestä. Onneksi, ajattelee nimismies. Kuulustelu sujuu mukavammin.
     - Kukaan ei saa poistua, ennen kuin on antanut henkilötietonsa ja saa luvan, hän huutaa. Vähän myöhään, mutta hyvä kuitenkin, että ennen kuin kaupungin miehet ehtivät kohdalle. Kaupungin ylikonstaapeli ottaa asiat hoitoonsa. Nimismies on siitä tyytyväinen. Tanssilavalle järjestetään viisi kyselypistettä. Kuulustelu alkaa. Nimi, osoite, näittekö jotain? Kenet näitte laukauksen kuullessanne? Keitä oli paikalla, kun saavuitte vainajan luo?
     Selviää, että laukaus oli ammuttu tästä ryyppymetsiköstä puoli yhdeksän aikaan. Liki joka suunnasta on juostu paikalle. Murhaaja on kait ollut ensimmäisten joukossa.
     Kymmenen ensimmäistä kerätään suurin piirtein kokoon, sen  mukaan, miten paikalle tulleet muistavat muita ympäriltään. Eikä murhatyön tekijä suinkaan seiso heidän joukossaan, sillä hän siirtyi vähitellen paikalta pois tekonsa tehtyään. Poliisi kysyykin tätä näiltä kymmeneltä, kun heillä kaikilla on tapahtumahetkelle alibi. Siis, näkivätkö kenenkään poistuvan paikalta.
     Miehet katselevat ympärilleen, toinen toisiaan, ja yrittävät muistella. He ymmärtävät olevansa alibeistaan huolimatta epäiltyjä, joten heille on tärkeää, että oikea henkilö saadaan kiinni.
     - Tuli sieltä se, muistaa joku, ja joku toinen jonkun ihan muun. Mutta lopulta kolme kymmenestä sanoo saman nimen.
     Liimatainen.
     - Onko surmatun veli? kyselee ylikonstaapeli. Ja miehet myöntelevät, oli surmatun veli. Kaksi vuotta vanhempi. Iso-Liimatainen.
     - Oliko vihaa? ylikonstaapeli kysyy. Ja miehet kertovat, miten Iso-Liimatainen oli nainut kaupungista kauniin naisen, ja miten Pikku-Liimatainen oli sitä vähitellen vokotellut itselleen.
     - Tämähän alkaa olla selvä juttu, sanoo ylikonstaapeli tyytyväisenä itseensä. Hän pyytää miehiä hakemaan paikalle Iso-Liimataisen ja tämän kaupungista tulleen naisen. Nämä raahataankin paikalle, ikään kuin väkisin, vaikkei kumpikaan pane vastaan.
     Nimismies katselee heitä. Murhaajaa ja murhan syytä. Iso-Liimataisen vaimo ei katsele miestään. Heidän välillä ei ole enää muuta kuin tympeyttä. Vaimo sanoo, ettei hän ymmärrä, miten mies on voinut ampua oman veljensä.
     Sinänsä vaimo viis välittää miehen veljen kuolemasta. Jo kauan sitten vaimo on päättänyt jättää molemmat torailevat, pahalle haisevat miehet. Nyt hän taitaa heistä päästä. Toinen makaa hengiltä tuossa puun juurella pressun alla, toista katselee ylikonstaapeli sillä silmällä, että edessä on kaksitoista vuotta vankilaa.
     Eipä juuri nyt arvaa naisraukka, sen kummemmin kuin ylikonstaapelikaan, ettei asia ole alkuunkaan selvä. Iso-Liimatainen ei nimittäin tunnusta. Entä miksei hän tunnusta? Ehkä tärkein syy on se, ettei hän todellakaan ole ampunut veljeään. Ei hänellä ole koskaan ollut asetta. Eikä hän edes vihannut veljeään, vaikka tämä oli ruvennut pyrkimään vaimon hameen alle, ja olipa sinne melko helpolla päässytkin.
     Ja jotta asia mutkistuisi tarpeeksi, löytyy todistaja. Ryyppykaveri. Siinä metsikössä oli heillä ollut kiven kolossa pullo, ja he olivat olleet kyykyssä ryypyllä juuri surman tapahtuessa. Laukaus oli räsähtänyt läheltä. Ei, eivät he olleet mitään nähneet, mutta olivat salajuomisestaan hermostuneina luikkineet pois viinapaikaltaan. Siinä venkailussa Iso-Liimatainen oli tullut nähtyä, ja myöhemmin tämä ammutun veli oli muistunut muille mieleen.
     Ylikonstaapeli kovistelee ryyppykaveria, mutta tämä tuntuu tyhmänrehelliseltä mieheltä eikä suostu muuttamaan tippaakaan sanojaan. Nimismies hymyilee vierellä liki tyytyväisen näköisenä.  Ylikonstaapeli oli vaikuttanut jo melkein liian leveältä.
     Nyt ylikonstaapeli huokaisee raskaasti ja pyyhkii hikeä otsaltaan. Poliisit tulevat pensaikosta ja tuovat paperinenäliinassa hylsyn ja käytetyn kortongin. Ylikonstaapeli viskaa kortongin menemään epätodennäköisenä todistuskappaleena ja pistää hylsyn muovipussiin ja taskuunsa jatkotutkimuksia varten. Poliisit, ja tanssiväki myös, ryhtyvät etsimään asetta, vaikka järvi välkkyykin sen näköisenä, että huomenna sukeltaja sieltä aseen löytää.
     Ylikonstaapeli tarttuu viimeiseen helppoon ratkaisuun. Hän kohdistaa silmänsä Liimataisen vaimoon ja kysyy, missä tämä on ollut murhan tapahtuessa. Eikö tämä vain jo halunnut päästä eroon nuoremmasta veljestä ja tämän lähentelystä?
     Mutta ei, tämäkään reitti ei johda minnekään. Naisen ovat monet nähneet ulkohuoneen luona juuri tuohon aikaan. Häntä oli paheksuttu, sillä hän oli ollut melko juovuksissa. Hän oli istunut betoniportaalla nuokuksissa, ja kun ase oli lauennut, hän oli pompannut pystyyn. Hän oli ollut hyvin  järkyttyneen näköinen, ja oli jopa kaatunutkin hetkeksi toisen polvensa ja käden varaan.
     Niin, tietenkin hän oli ollut järkyttynyt, sillä juuri tämän ampumatapauksen vuoksi hän oli etukäteen humalluttanut itsensä. Hän oli juonut, sillä ei hän loppujen lopuksi halunnut Liimataisille pahaa. Hän halusi vain eroon näistä. Avioeroon ei Iso-Liimatainen suostunut, ja Pikku-Liimatainenkin uhkaili hakevansa naisen esille vaikka hevon takapäästä, jos tämä ottaisi jalat alleen.
     Vaimo siis halusi ihan eri miehen, tämän murhaajan, kanssa samaan petiin jonnekin toiselle puolen maata. Monet suunnitelmat oli kahdestaan hämärässä ladossa kuiskittu, ja tähän oli lopulta päädytty.
     Mutta suunnitelma oli epäonnistunut, sillä Iso-Liimataisella oli ollut alibi. Naisen oli pitänyt juuri siihen aikaan viedä Iso-Liimatainen jonnekin näkymättömiin ja sanoa myöhemmin, ettei mies suinkaan ollut ollut hänen kanssaan, tai ainakin hänen piti olla sen näköinen, että hän tässä suojelee miestään valehtelemalla, tai vaikka sanoa, ettei humalatilan takia muistanut juuri mitään.
     Mutta Iso-Liimatainenpa ei lähtenytkään panemaan naista pusikkoon, vaan jäi mieluummin ryyppäämään retkuystävänsä kanssa. Syytteli vielä vaimoa huoraksi ja löi kämmensyrjällä poskelle.
     Tätä kaikkea rakastaja ei voinut tietää. Nähtyään kellosta sovitun ajan lähestyvän, hän oli käynyt nykimässä Pikku-Liimataisen hihasta mukaansa. He olivat sukeltaneet pöheikköön ryypylle, ja kun ryyppy oli otettu, Pikku-Liimatainen oli lähtenyt pois. Mies oli ampunut häntä selkään, rynnännyt takapakkia rantaan ja heittänyt aseen veteen. Yleisen hämmingin keskellä hän oli lähtenyt kiertämään väkijoukkoa, etsimään Iso-Liimataisen vaimoa edes silmiinsä, saadakseen näin siunauksen teolleen. Nähdessään vaimon levällään rappusilla, hän jo aavisteli suunnitelman kariutuneen ainakin vaimon osalta.
     Mutta poliiseilla ei ole murhantekijästä aavistustakaan. Selvästi ylikonstaapeli jo hermostuu. Elleivät ensivaikutelmat pidäkään paikkaansa, tällaisen rikoksen selvittäminen on vaikeaa.
     Hän pyytää vielä kovaäänisen avulla ihmisiä  muistelemaan, mitä illalla on tapahtunut, kertomaan kaiken omituisen, tavallisuudesta poikkeavan, virkavallalle.
     Ja tämä keino se sitten auttaakin, tuo ratkaisun tapahtuneeseen. Sillä eräs nainen muistaa jo melko alkuillasta Liimataisen vaimon istuneen omituisessa asennossa, heilutellen polviaan ja kohotellen hamettaan, ja tämä tapahtumaa tarkkaillut nainen, postissa muuten töissä, oli ajatellut, että kenelle se Liimataiska siinä pöksyjään näyttelee. Ja kun hän oli katsonut siihen suuntaan, oli hän nähnyt siellä jotenkin kiusaantuneennäköisen Savolan nuorenisännän käsimerkkejä tekemässä.
     Kaksi suurinta poliisia käy kiskomassa Savolan poliisiauton takapenkille. Ylikonstaapeli iskee heti kimppuun "sinut on nähty ja tunnistettu"-menetelmällä. Eikä Savola yritäkään kierrellä. Hän kertoo kaiken, myös Iso-Liimataisen vaimon osuuden, ja ylikonstaapeli käskee nimismiestä hakemaan vaimon toiseen autoon. Nimismies tekee sen, vaikka hieman vierastaakin toisen käskemistä.
     Väkijoukko parveilee molempien autojen ympärillä. Aurinko nousee. Ruumisauto hakee Pikku-Liimataisen ruumiin metsiköstä, kunnanlääkäri on mukana, kait kuolintodistusta varten. Poliisit alkavat komennella ihmisiä pois paikalta. Väki lähtee virtaamaan kahtena haarana pitkin tietä.
     Sivulla istuu Iso-Liimatainen liiterin hakkuupölkyllä. Hänen housunsa ovat tarttuneet pihkaan, vaikkei hän vielä sitä tiedä.
     Maailma on niskassa. Veli ammuttu, vaimo poliisiautossa. Maine mennyt loppuiäksi. Talo remontoimatta. Velat maksamatta.
     Iso-Liimataisen vaimo kurkistaa miestään poliisiauton kiertyessä pois pihalta. Liimatainen ei katso takaisin. Hän katsoo jalkoihinsa, hiekkaan.
     Aurinko siirtyy paistamaan silmiin. Iso-Liimatainen on viimeinen paikalla. Hän sylkäisee ja nousee lähteäkseen. Housuista kuuluu rätisevä ääni, kuin tarranauhaa avattaessa. Pihan hiekka ratisee kenkien alla. Iso-Liimatainen kääntyy portista tielle ja kävelee hiljalleen kohti suurta, autioituvaa taloaan.

OPETTAJA KORHOSEN KUURAKETTI

Kertomus ilmestynyt vihkosessa WHH 7, vuonna 1991. Tapahtumapaikkana on Lapinlahden kunnan Juurikan kansakoulu, joka oli ensimmäinen työpaikkani 1965 - 1971. Aihe ja kuvitus ovat Boris Hurtan.

***************

 

Kertomus 60-luvulta


     Koivukuja johti hiekkaiselta  maantieltä koulun rappusille. Koulutalo oli yksikerroksinen, rapattu rakennus, ja siinä oli peltikatto. Ovesta tultiin eteiseen, josta vasemmalle oli yläluokka, suoraan alaluokka ja oikealle keittola ja opettaja Korhosen asunto. Alaluokan opettaja asui läheisen omakotitalon yläkerrassa.
     Kesäloma oli juuri loppunut ja koulua käytiin ensimmäistä viikkoa. Oli välitunti. Naisopettaja istui keittiön takana pienessä eteisessä tupakalla, mutta opettaja Korhonen juoksi pihalla oppilaiden kanssa jalkapalloa. Oppilaita ei koulussa monta ollut. Seitsemän poikaa ja seitsemän tyttöä yläluokilla ja pikkuisia alaluokkalaisia tusinan verran. Koulua oli jo uhkailtu lopettamisella.
     Keittäjä-siivooja-talonmies tuli rappusille varrellisen kilikellon kanssa ja ravisti kelloa pitkään ja innolla. Naisopettaja tumppasi välitunnin toisen tupakkansa ja lähti tympeän näköisenä luokkaansa. Yllään hänellä oli tiukat farkut ja vielä tiukempi pusero. Hän oli ylioppilastyttö vailla pedagogista pätevyyttä, mitä taasen opettaja Korhosella oli suurin määrin. Nimeltään hän oli Maija-Liisa.
     Opettaja Korhonen kuoletti pallon taitavasti ja pyyhki hien otsaltaan.
     - Käsityötunnit, hän sanoi.
     Tytöt, jotka myös olivat innolla ottaneet osaa pallopeliin, lähtivät virkkaamaan ja ompelemaan. Pienet alaluokkalaiset menivät viettämään viimeistä tuntiaan, uskontoa. Yläluokkien pojat opettaja Korhonen komensi eteensä riviin, otattipa ojennuksenkin.
     - Tervetuloa ensimmäiselle käsityötunnille kesän jälkeen. Tänään emme valmistakaan kukin omaa jakkaraa tai purjelaivaa, vaan teemme ryhmätyön.
     Tässä vaiheessa opettaja antoi katseensa lipua pojasta poikaan. Jännittynyt odotus loisti jokaisen kasvoilta. Ja opettaja jatkoi:
     - Rakennamme kuuraketin.
     - Hurraa! huusivat pojat yhteen ääneen ja heiluttelivat lakkejaan.
     - Nyt menemme hakemaan työhön tarvittavia lautoja, opettaja Korhonen komensi, ja pojat marssivat jonossa liiteriin, jossa käsityölaudat odottivat poikkivasojen päällä.
     - Pikku-Kari ja Harri kiipeävät ylös ojentelemaan lautoja. Molemmat Pekat ottavat niitä vastaan ja Boris, Iso-Kari ja Juha kantavat ne käsityöluokkaan.. Ylhäällä olevat pojat eivät kurki lautojen raoista tyttöjen huussiin, vaikka joku tyttö sattuisi sinne menemäänkin.
     Kari ja Harri kiipesivät ylös ja alkoivat ojennella lautoja Pekoille. Loput pojat kantoivat niitä luokkaan. Puolen tunnin kuluttua opettaja Korhonen sanoi, että jo riitti, kun yli puolet lukuvuodeksi varatuista laudoista oli lähtenyt orsilta.
     Mentiin kaikki luokkaan. Luokan lattialla makasi aimo läjä puutavaraa.
     - Laskekaa alas höyläpenkit! opettaja Korhonen määräsi, ja pojat kiiruhtivat suorittamaan saamaansa tehtävää. Neljä höyläpenkkiä kääntyi saranoillaan seinältä jalan päälle seisomaan. Pojat asettuivat penkkien viereen paikoilleen, ja opettaja Korhonen määräsi oppilaille iän mukaan työt. Nuorimmat joutuivat katkomaan lautoja määrämittoihin,  keskimmäiset höyläämään ja vanhimmat - Boris ja sotkuisempi Pekoista - muotoilemaan.

2.

     Aika kului. Pitkät puuhöylät suihkivat, sahat karnuttivat, viilat valittivat. Keskiviikkoiltapäivät valuivat menneisyyteen, katosivat kuin vaaleat lastut, joita aina tuntien lopuksi poltettiin suuret määrät luokan takaosan pönttöuunissa. Satoi jo ensimmäisen lumen, joka toki suli jo samana päivänä, ennen kuin opettaja Korhonen saattoi sanoa:
     - Nyt, pojat, laudat ovat valmiit. Ensi viikolla alamme koota kuurakettia.
     Ja taas pojat hurrasivat.
     Viikko tuntui kuluvan kovin hitaasti, jopa viikonloppukin mateli verkalleen jokaisen oppilaan mielestä. Näkyi opettaja Korhonenkin kävelevän hermostuneena pitkin kylänraittia, edestakaisin järveen laskevalle joelle ja sillan yli ja siitä takaisin koululle. Aina silloin tällöin hän kaivoi tumman takkinsa povitaskusta paperinivaskan, johon hän oli laatinut raketin yksityiskohtaiset piirustukset. Hän rapisteli esiin jonkin tietyn kohdan, tarkisti ohjausvaijerin kiinnityksen tai akkunan sijainnin. Hyväksyvä hörähdys kuului kerran toisensa perästä, ja vähitellen niistä kasvoi yhtenäinen tyytyväinen murina.
     Alkuviikolla koulun työteho oli hyvin vaatimaton. Pojat ehdottivat, että käsityötunti pidettäisiin jo tiistaina, mutta siihen opettaja Korhonen ei voinut suostua.
     - Meidän lukujärjestyksemme on Lääninhallituksen Kouluosaston hyväksymä. Siitä ei saa poiketa. Entä jos Herra Tarkastaja tulisi, pitäisi olla uskontotunti mutta me naulaisimme ja liimaisimme lautoja. Saisin siitä ankaran varoituksen, ellen peräti viralta panon.
     Siihen ei pojilla ollut mitään sanomista, joten koulua käytiin paragraafien mukaan.

     Viimein koitti keskiviikko. Kahdentoista välitunnilla ei jalkapallokaan oikein maistunut, ja kun keittäjä-siivooja-talonmies tuli rappusille kellon kanssa, kaikki ryntäsivät vauhdilla riviin. Tytötkin olivat innoissaan ja kyselivät pojilta, missä vaiheessa raketin teko oli. Pojat kertoivat, ja opettaja Korhonen kehotti tyttöjä kysymään ylioppilaalta, voisivatko tytöt tehdä kuurakettiin akkunaverhot. Tytöt lupasivat kysyä, ja pian tunnin alettua neitokainen Anna-Kaisa tuli kysymään akkunain mittoja. Opettaja Korhonen kaivoi paperit taskustaan ja piirsi ja kirjoitti lapulle ohjeet. Anna-Kaisa niiasi ja poistui.
     Pojat alkoivat tarkan suunnitelman mukaan liimailla ja naputella lautoja kiinni toisiinsa. Tämä tapahtui liiterissä, missä oli tarpeeksi suuri ovi. Nurkassa humisivat sähkölämmittimet, jotta liimalle oli tarpeeksi lämmin kuivua. Ensimmäisenä keskiviikkona raketin hahmo alkoi jo muotoutua, toisena raketin runko valmistui ja kolmantena sitä viimeisteltiin.
     - Moottori tähän pitää saada, pojat sanoivat miltei yhteen ääneen.
     - Moottori minulla jo toki onkin valmiina, sanoi opettaja Korhonen. - Olen sen monena iltana yksikseni kasannut tuolla liiterin viereisessä aitassa. Viikon päästä nostamme raketin ulos, tuomme vesikelkalla moottorin sen luokse ja asennamme paikoilleen.
     Ja taas pojat hurrasivat, ja tytöt tulivat tuomaan verhoja ja ne pantiin paikalleen akkunoihin. Ovi tiivistettiin joka puolelta, jottei ilma tyhjässä avaruudessa karkaisi, ja lopuksi raketti maalattiin sisältä lateksilla ja ulkoa keltamullalla. Viimeksi opettaja Korhonen tekstasi punaisella maalilla rakettiin nimen, siitä tuli komeasti URHO.
     Joulukuun toisella viikolla raketti kannettiin porukalla edellisellä välitunnilla tiukkalumiseksi tallatulle kohdalle. Opettaja aukaisi suurella rauta-avaimella aitan oven ja veti vesikelkan aivan rappujen eteen. Lapset tungeksivat katsomaan voimanlähdettä, ja siinä se oli, keskellä aitan lattiaa. Opettaja Korhonen oli sitonut kolme moponmoottoria pystyyn nipuksi niin, että pakoputket osoittivat alaspäin.
     Moottori kannettiin vesikelkkaan ja vedettiin raketin luo. Opettaja Korhonen avasi moottorikopin luukun - siinä oli varmuussyistä peräti kolme hakaa - ja moottori nostettiin sisälle sellaiseen asentoon, että pakoputket pistivät ulos lattiaan poratuista aukoista. Moottori kiinnitettiin paikoilleen nauloin ja köysin,  ja koneenkäyttövaijerit työnnettiin välipohjan reikien läpi ylös ohjaamoon. Opettaja Korhonen kiipesi tikkaita oleskelutilaan ja yhdisti käyttövaijerit oikeille kohdilleen. Polkustarttia varten yhdet polkimet siirrettiin nivelvälityksellä ohjaustilaan.
     Nyt raketti oli valmis, ja matka päätettiin tehdä seuraavana lauantaina koulun päättymisen jälkeen.
     - Lähtisimmekö jo kello kaksitoista? pojat pyysivät.
     Empien ja epäröiden opettaja Korhonen suostui. Tunnollisena koulumiehenä hänestä oli vaikeaa olla hänelle määrättynä aikana poissa viranhoidosta. Lauantaina kahdestatoista yhteen hänen piti olla omassa luokassaan pitämässä äidinkieltä (L. Y. T. eli Luokan Yhteinen Tunti), eikä lennellä avaruudessa.
     - Olkoon menneeksi, mutta tytöt otetaan mukaan. Sanokaa isille ja äideille, että tulette lauantaina kotiin vasta iltasella, etteivät hermoile. Alaluokan oppilaita ei kyllä oteta mukaan, mutta neiti pääsee matkalle jos haluaa. Tosin raketissa ei saa tupakoida, kun siellä on niin vähän ilmaa.
     - Emmää sitten, neiti sanoi ja nakkeli hiuksiaan.
     - Saanko minä tulla reissuun? siivooja-keittäjä-talonmies kysyi ovelta.
     - Todellakin, opettaja Korhonen sanoi.  - Onhan meidän syötävä matkalla.
     Joten rouva Korhonen liitettiin seurueeseen.
    
3.

     Lauantaina, heti laskentotunnin jälkeen (K. Merikoski: Laskentoa maalaiskansakouluille), keräännyttiin pihalle.
     - Kaikki käyvät ulkohuoneessa ennen lähtöä, sanoi opettaja Korhonen, ja oppilaat juoksivat ja herrasväki Korhonen käveli punaisiksi maalatuille oville. Tytöt menivät oikeanpuoleiseen, pojat vasemmanpuoleiseen ja aikuiset keskimmäiseen kopperoon. Piankin tarpeet oli toimitettu. Opettaja Korhonen meni raketin luo, avasi munalukon ja ohjaaja-oleskelutilan oven ja ohjasi lapset yhden kerrallaan sisälle. Viimeiseksi menivät Korhoset. Aika ahdasta tuli, mutta jokainen mahtui istumaan.
     - Ovatko kaikki nyt mukavasti? opettaja Korhonen kysyi ja katsoi vähän paheksuvasti ylimmän luokan Juhaa ja Anna-Kaisaa, joilla näytti vierekkäin olevan liiankin mukavaa.
     - Joo! huusivat kaikki.
     Opettaja Korhonen astui siirretyille polkimille, käänsi virran päälle ja polkaisi moottorit käyntiin.

     Kahden tunnin kuluttua (opettaja Korhonen kertautti matkan aikana sanaluokkia) Kuu oli jo aivan lähellä. Opettaja Korhonen käänsi raketin perän kohti tasankoa, tarttui käsijarruun ja käytti jalkajarruakin, ja niin raketti laskeutui pehmeästi Kuun pinnalle. Kaikki työntyivät heti akkunoihin katselemaan maisemaa.
     - Kovin on karua, kuului useammastakin suusta.
     - Pukekaa lämpimästi päällenne, kun menette ulos, touhotti rouva Korhonen. - Ulkona voi olla aika kylmää.
     Lapset vetivät karvahatut korvilleen ja ovet avattiin. Opettaja Korhonen astui ensimmäisenä Kuun pinnalle. Lapset odottivat innolla opettaja Korhosen ensimmäisiä sanoja toisella taivaankappaleella.
     - Perkele, livahti opettaja Korhoselta, kun kuukivi nuljahti hänen jalkansa alta ja hän kaatui nokilleen kuupölyyn.
     - Olkaa varovaisia, hän sitten jatkoi kovin nolona uloslipsahtaneen kirosanan takia. - Täällä olette hyvin keveitä, eikä tasapainoa ole helppo pitää.
     Piankin oppilaat olivat ulkosalla parijonossa. Rouva Korhonen vilkutti ovelta.
     - Ruoka on valmista tunnin päästä. Saatte kylmiä voileipiä ja termospulloista lämmintä mehua. Älkää eksykö matkalla.
     - Emme eksy, vakuutti opettaja Korhonen, ja niin lähdettiin matkaan.

4.

     Trax kumartui kiven taakse ja puhui ranteeseensa.
     - He lähtivät liikkeelle, ovat tulossa tukikohdan suuntaan.
     Sisällä tukikohdassa Myr ja Aum suuntasivat tarkkailulaitteensa Traxia kohti, sinne päin, mistä muukalaiset ilmestyisivät.
     - Kun he nousevat kukkulan laelle, he näkevät meidät, Myr sanoi.
     - Voitko jotenkin houkutella heidät muulle reitille? Aum kysyi Traxilta.
     - Keinot ovat vähissä. Jos aiheutan jotain mielenkiintoista liikettä toisaalla, he saavat tietää, että jotkut heille oudot oliot ovat asettuneet heidän Kuuhunsa. Naamioikaa te tukikohta.
     - Mahdotonta, emme ole valmistautuneet. Eihän Maapallolla pitänyt yhdelläkään valtiolla olla kuualusta. Ensimmäiset surkeat tekokuut vasta piipittävät matalalla.
     Tukikohta oli pallon muotoinen, siihen oli liitetty putkikäytävien välityksellä kolme pienempää palloa. Yhdessä sijaitsi voimala, toisessa laboratorio ja kolmannessa observatorio. Lautasantenni taustalla kruunasi kaiken. Naamioi nyt mokoma kasa kymmenessä yksikössä.
     - Heidät on tuhottava, Trax sanoi.
     - Kielletty puuttumasta vieraiden älyjen elämään, Aum huomautti.
     - Emme me puutu Maan asukkaiden kehitykseen, jos tuhoamme tämän joukon, Myr väitti.
     - Eettisesti se ei ole oikein, Aum puolusteli.
     - Paskat sinun etiikastasi, Myr arveli.
     - Jos ne näkevät meidät ja palaavat Maahan kertomaan meistä, me välillisesti puutumme Maan kehitykseen. Jos he tietävät, että älyllistä elämää on muuallakin, se muuttaa koko heidän ajatusmaailmansa.
     - No tee sitten jotain muuta, senkin neropatti, Trax hermostui.
     - Menen ulos ajattelemaan, keksisinkö jotain, Aum huokaisi.
     Hetken kuluttua hän makasi hiekalla ja katseli lähestyvää joukkoa. Edellä kulki mustahattuinen suurehko henkilö, ja hänen takanaan parijonossa lähestyi neljätoista pienempää samanlaista. Traxin piilopaikan he olivat jo ohittaneet.
     - Aseet on suunnattu, Myr sanoi.  - Tuhoan heidät kaikki sillä hetkellä, kun he havaitsevat aseman.
     - Siihen kuluu enää yksi yksikkö, Trax ilmoitti tarkkailupaikaltaan.
     - Heidän rakettinsa on rikottava myös, Myr vaati. - Jos Maasta tulee muita perässä, he luulevat raketin tuhoutuneen laskeutumisessa.
     - Kaksikymmentä tuokiota, Trax ilmoitti.
     - Ase aktivoitu, valmius kymmenessä tuokiossa.  Yhdeksän, kahdeksan.....
     - Hei, odottakaa vielä hetki, Aum huusi.
     - Sinulla on viisi tuokiota, Trax lupasi.
     Hädissään Aum otti viereltään kiven ja paiskasi sen kohti tulijoita. Kivi tussahti pölyyn aivan kookkaimman henkilön sivulla. Tulijat seisahtuivat. Aum otti toisen kiven ja heitti, sitten seuraavan., ja jatkoi yhden toisensa perään. Kivet sinkoilivat muukalaisten ympärille ja nostattivat pölypilven.
     - Älä ammu, he ovat pysähtyneet, Aum huusi.
     Myr irrotti otteensa liipaisimesta. - Ilmoittakaa heti, jos he jatkavat matkaansa, hän sanoi, ja pyyhkäisi helpottuneena otsaansa.

5.

     - Meteoriittikuuro! opettaja Korhonen selitti lapsille. - Maailmankaikkeudessa kulkee paljon pieniä hiekanmuruja ja kivenkappaleita, ja joskus ne osuvat kiertotähtiin ja kuihin. Niillä on melkoinen nopeus, joten niitä on syytä varoa. Me käännymme alukselle ja palaamme kotiin. Koulutyön Herra Tarkastaja ei ole ollenkaan iloinen, jos joku oppilaista opintomatkalla vahingoittuu. Täyskäännös! Siirryn jonon ohi johtoon! Parijonossa Mars!
     Niin yläluokkalaiset lähtivät kävelemään opettaja Korhosen johdolla takaisin raketilleen, vaikka pojat kovasti koettivat napista lisäaikaa, uteliaita kun olivat.
     - En todellakaan voi panna teitä pienimmällekään vaaralle alttiiksi, opettaja Korhonen selitti äkillistä perääntymistä.
     Omia jälkiä palattiin avaruuslaivalle. Matkalla jokainen poimi muistoksi taskuunsa kiven tai pari. Ottipa opettaja Korhonen hiukan kuupölyäkin tutkiakseen sitä koulun mikroskoopilla.
     - Isompaa elämää täällä ei ole, mutta ehkä pölystä löytyy pieniä eliöitä, hän selitti aikeitaan lapsille.
     Rouva keittäjä-siivooja-talonmies Korhonen oli raketin ovella vastassa. Eväsleivät oli kauniisti katettu seinästä saranoin laskettavalle pöydälle yhdessä juomapullojen kanssa. Ja kyllä ruoka jo maistuikin. Aterian jälkeen opettaja Korhonen sulki ovet tiiviisti ja polkaisi moottorit käyntiin. Tomu pöllysi korkealle ja kotimatka alkoi.

     Koulun pihalle olivat vanhemmat kerääntyneet lapsiaan odottelemaan. Joku oli tullut hevosella ja reellä, joku potkukelkalla, eräs jopa autolla. Kaikki katselivat tarkasti ylöspäin. Viittätoista vaille kuusi ilmestyi iltaharmaalle taivaalle piste, joka vähitellen suureni. Opettaja Korhonen ohjasi rakettia taitavasti kohti pihan keskustaa. Mutta miksi lautalaidat savusivat noin omituisesti?
     - Ilmakehän kitka kuumentaa raketin palamaan! huusi eräs tietäväinen isä ja juoksi hakemaan paloruiskua koulun eteisestä. Pari muuta riensi kaivolle hakemaan ämpäreillä vettä. Raketti tömähti lumelle ja leimahti ilmiliekkeihin. Vanhemmat alkoivat ripeästi sammuttaa sitä vedellä ja lumella. Ovi aukeni, ja lapset ryntäsivät yksi kerrallaan ulos. Viimeisinä tulivat opettaja ja rouva Korhonen.
     - Odottamaton vastoinkäyminen, opettaja Korhonen sanoi. - Raketti olisi pitänyt päällystää kukkaruukun palasilla.
     Kun matkailijat olivat pelastautuneet, sammutustyö lopetettiin. Raketti paloi rätisten pieneksi tuhkaläjäksi, jonka keskellä kohosivat moottorin jätteet. Sillä laitteella ei enää noustaisi lentoon.

     - Opettaja, mitä tehdään kevätkaudella käsitöissä? pojat kysyivät seuraavana maanantaina opettaja Korhoselta.
     Opettaja Korhonen nosti katseensa mikroskoopista. Näytteessä ei ollut mitään liikkuvaa, ei elämän hitustakaan. Kuu oli tutkittu ja köyhäksi havaittu. Oikeastaan hukkareissu koko Kuumatka. Opettajan katse hakeutui akkunan läpi läheisen järven jäälle, ja ajatus lipsahti jään läpi penkomaan syvänteiden pohjamutia. Hoksaava hymy kohosi hänen kasvoilleen.
     - Minä kerron ensi keskiviikkona. Ei meillä ole kiirettä, jäiden sulamiseen on vielä monta kuukautta aikaa...