LIEKKIHENKI VENUKSESTA

Raapale ilmestyi Aikakoneen numerossa 4/91.
    
*****************

Nainen tuli istumaan viereeni puistonpenkille.
     - Minun on rakasteltava tänään, hän sanoi.
     - Mikäpä siinä, lupasin, ja kävelimme käsikkäin syvemmälle puistoon. - Mutta kerro, miksi mokoma kiire?
     - Olen liekkihenki Venuksesta, pääsin tänne avaruusaluksen vanaa pitkin, lainasin täkäläisen kehon ja haluan kokea teidän suurimman elämyksenne. Se on kuulemma rakastelu. Tänä iltana minun pitää poistua, ennen kuin vana haihtuu avaruudesta.
     En uskonut sanaakaan, mutta kumosin hänet pensaikkoon ja yritin olla mahdollisimman hyvä ja hellä.
     Yhtäkkiä meidät potkittiin raa'asti erilleen. Tunsin, miten liekkihenki luikahti naisesta allani karkuun.
     - Ylös! poliisi huusi.
     Ja toinen jatkoi: Löysimmepä heti sen murhatyön uhrin ruumiin, joka rikospaikalta puoli tuntia sitten varastettiin.

KOPULATÖÖRIN LIKI TOTEUTUNUT TOIVE

Tämä raapale julkaistiin Aikakoneen numerossa 2/92. Täysin älytön juttu, tunnustettakoon. Tosin ainoa asiavirhe on tuo keskusatomi...


***************

     - Olen keksinyt sen! biologi sanoi.
     - Hienoa, kopulatööri sanoi.
     Muita ihmisiä maapallolla ei enää ollut, eikä eläimiäkään.
     Biologi päästi kaasun vapaaksi maailmaan. Se tunkeutui jokaiseen loukkoon, ja aina tavattuaan atomin, joka oli joskus ollut elävän eliön keskusatomi, kaasu kehitti atomista entisenkaltaisen oleilijan.
     - Maapallo kansoittuu uudelleen! kopulatööri iloitsi.
     - Myös eläinkunta virkoaa! biologi riemuitsi.
    Kaasu jatkoi etenemistään. Mutta eivätpä veikkoset olleet muistaneet, että raskaat alkuaineet olivat syntyneet muissa auringoissa ja käyneet supernovaräjähdysten saattamina jo toisilla planeetoilla ennen maahan saapumistaan.
     Joten maasta, vedestä ja ilmasta nousivat Linnunradan niljakkaimmat hirviöt, karmeimmat paholaiset, terävähampaisimmat pedot ja hillittömimmät ahmatit.
      Ja ensimmäiseksi ne pistivät poskeensa biologin ja kopulatöörin.

ERÄS TÄMÄN MAAILMAN VIISAUKSISTA

Ilmestyi Aikakoneen numerossa 3/1995. Raapale liittyy vanhaan Postipankin mainokseen. "Minne menet?" "Postipankkiin"  jne...  Alkuperäisessä lopputeksti on kreikkalaisin kirjaimin. Ehkä näin parempi.

************

Poika ja tyttö kävelivät metsässä, niin kuin poika ja tyttö yleensä metsässä kävelevät. Linnutkin lauloivat, eikä vettä satanut. Polku kiersi puita, halkoi aukioita, kulki puron yli. Poika olisi pitänyt tyttöä kädestä, mutta eihän polulla mahtunut.

     Kun he tulivat kalliolle, he nousivat kallion päälle ja potkivat sammalta, hävyttömät. Sammalen alta paljastui koukeroita. Tyttö puhdisti katajanoksalla tekstit ja poika, neropatti, yritti lukea niitä. Vaan sehän oli jotain käsittämätöntä mongerrusta. Lukematta jäi.

     Menninkäinen huokaisi helpotuksesta. Piruako nuo nurkissa pyörivät, olivat paljastaa ikiaikojen salaisuudenkin, vanhan perimätiedon, jonka isovaari oli puhuvasta näkölaatikosta oppinut.

     Entä mikä viisaus kivessä luki? No kerrotaan:

    MINÄ  OLEN  JO  TULOSSA

PIENI MIES

Raapale julkaistu Aikakoneen numerossa 3/1995

**************

Pieni mies käveli puistokäytävää kalosseissa, musta sadetakki yllään, heilutti varjoa ja kiroili:  "Tapan ne kaikki", hän kiukutteli. "Siitäpä näkevät, kannattiko minut viikko sitten panna viralta. Työn rationalisointia muka. Mistä löytyy kone, joka korvaa miehen, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus."
     Hautausmaan edessä istui penkillä nainen ja itki. Mies meni hänen luokseen, halusi toista surevaa lohduttaa.
     "Miksi itket?" pieni mies kysyi.
     "Aviomies murhattiin", valitti nainen.  "Ammuttiin eilen."
     "Eilen", pieni mies kiinnostui.  "Kuka ampui?"
     "Kuulemma joku robotti"
     Mies oli hiljaa, lähti sitten.  "En voi auttaa."
     Hittolainen, kuitenkin olivat kehittäneet koneen, joka osasi tehdä hänen työnsä.

PLAGIAATTI

Raapaleella alaotsikko: "Vain scifi-kirjansa lukeneille".  Viittaa novelliin: Larri Niven:  Odotus. Kokoelmassa Huomispäivän maailmat, toim. Robert Silferberg, Gummerus 1971, ss 224-234.

***********

Minun piti kytkeä tietolaite tällekin planeetalle. Tulin simpanssipirun kanssa Marsiin viime vuonna. Rupesin asennuspuuhiin, kokosin koneen ja koplasin aurinkopaneelit paikoilleen. Laite toimisi kymmenet vuodet. Tietopiirien rinnalle valmistauduin kytkemään apinan hermoston. Kaikki oli valmiina, työntäisin simpanssin laatikkoon, kone yhdistäisi itsensä sen aivoihin ja käyttäisi niiden suunnatonta varastointikykyä hyväkseen. Minä katkaisisin apinan tietoisuuden heti koneen käynnistyttyä.
     Avasin oven. Kävelytin kaverin luukulle. Vaan vanhakin vitsi on ikävä, kun se sattuu omalle kohdalle. Apina tönäisi ensin.
     Edessäni on vielä viisi vuotta järkeä ja ymmärrystä, ennen kuin seuraava retkikunta saapuu. Mutta eniten harmittaa, etten ole edes omaperäinen. Tiedän plagioivani tässä istuessani Larry Nivenin novellia Odotus.

PARATIISIKUUSIKKO

Raapale ilmestyi Aikakoneen numerossa 3/1989. Lopultakin saan tilaisuuden korjata sienen nimen oikeaksi. Lehdestä löytyi kanttarelli.

*************

Pentti avasi avaruusaluksensa oven ja astui ulos metsäaukealle. Planeetan kiertoradalta käsin hän oli löytänyt pinnalta vain kasvillisuutta, joten hän työntyi luottavaisin mielin tutkimuslaukkuaan kantaen kuusennäköisten puiden väliin.
     Metsä huokui rauhaa. Ruoho keinui tuulessa. Marjat punersivat mättäillä. - Liki paratiisi, Pentti totesi. - Käärmeetön paratiisi. Täysin vaaraton paikka.
     Matka jatkui. Sammalella kohosi keltainen sieni. - Kantarelli? Pentti hämmästyi. Sekä suu että analysaattori varmistivat asian. Kantarelli.
     Vähän kauempana näkyi toinen sieni. Ja pienten kuusien muodostaman kehikon sisällä niitä kasvoi kasapäin. Pentti pujottautui ringin keskelle keräysaikeissa.
     Sekunnissa puut kaatuivat pistäen hänen päälleen.
     - Voi perkele, kuinka tässä näin kävi, Pentti sanoi viime sanoikseen, neulasten ruiskuttaessa häneen ruoansulatusnestettä.

OJASTA OJAAN

Tämä raapale ilmestyi Aikakoneen numerossa 1/1990. Se on lisäksi luettu sekä radion ykkösohjelmassa että Turun paikallisradiossa. Pohjanahan tässä on vanha vitsi, joka on muunneltu tieteislehteen sopivaksi.

Viikko sitten seisoin pöydällä naru kaulassani ja valmistauduin hyppäämään. Ovi aukeni ja sisälle tuli marsilainen.
     - Miksi aiot päättää päiväsi? marsilainen kysyi.
     - Vaimo jätti, firma menee konkurssiin ja Kalpa putoaa SM-sarjasta.
     - Älä huoli, marsilainen sanoi.  - Meikäläisillä on kyky vaikuttaa ihmisten mieliin. Joten tule alas ja ole onnellinen.
     Laskeuduin istumaan tuolilleni. Puhelin soi. Vaimo pyysi päästä takaisin. Toinen puhelin kilahti. Firma sai Burmasta suuren tilauksen. Kolmas puhelu. Wayne Gretzky ja Jari Kurri lupasivat tulla Kalpaan.
     - Kiitokset sinulle, sanoin marsilaiselle. - Mitä haluat palkkioksesi?
     - Oikeastaan voisit auttaa todella. Autatko?
     - Totta kait, jos suinkin pystyn, sanoin.
     Joten täällä seison, polviani myöten hiekassa, ja kaivan kastelukanavaa.

HÄMÄRTYVÄN KESÄILLAN KATOAVA IKÄVÄ

Raapale - tasan sadan sanan pituinen kertomus - oli muotia aikanaan. Hauska niitä oli kirjoitella. Tämä ilmestyi Aikakoneen numerossa 4/1989. Raapale luettiin radion ykköskanavalla, ja esperantoksi se ilmestyi lehdessä Esperanta Finnlando. (Muutin alkuperäisen joulun syntymäpäiväksi.)

***********


Pellon reunassa seisoi punainen mökki. Sireenit kukkivat sen ovipielissä, ikkunasta katsoi ulos punainen pelakuu. Avonaisesta ovesta livahti pihalle harmaanvalkea kissa, ja sen perässä tulvi ulos keinutuolin natina.
     "Yksi toisensa jälkeen lähtivät omille teilleen ja jättivät minut tänne", mummo ajatteli keinussa istuessaan.  "Edes syntymäpäivänä eivät muista, vaikka lupasivat sanan laittaa, jolleivät itse ehtisi käymään. Tänne joudun yksin kuolemaan."
     Ilta hämärtyi, sen verran kuin suomalainen kesäilta hämärtyy. Mutta äkkiä se kirkastui uudelleen, ja ulkoa alkoi kuulua voimakas moottorin ääni.  "Muistivat kuitenkin", mummo ilahtui, kompuroi ulos ja nosti katseensa taivaalle.
     Alus peitti jo koko pellon. Sen avatuista ikkunoista vilkutti mummolle sata vilkasta kättä.

LA RIMPPA RASKE

Novelli ilmestyi Ikaros-lehden ensimmäisessä numerossa 1986. Taisi olla Kalevala-vuosi. Höperö juttu, Haavikon ja Holmbergin Rauta-aika oli juuri nähty televisiosta. Lisäksi mukaan on sekoitettu Gallen-Kallelan maalauksia yms. Pakkoruotsiakin tarvitaan.
   

     Vainamoinen vetäisi itsensä airoilla Seppo Filmarisen luokse.
     - Kuulehan, kutale, sanoi Vainamoinen, - sinun takiasi Galaksissa on taas toheloitu.
     - Kuinka niin? tiedusteli Filmarinen ja selaili tiedostojaan.
     - Maapallo, muistathan? Sinä valmistit sinne filmimateriaalia meidän historiastamme, ja Raske vei sen paikalle.
     - Tosi on. Raske toimitti tiedot, Louhen akan sisko.
     - Siinä meillä oli pari. Sinun tavarasi, ja viemässä rimppakinttu joka ei osaa omilla aivoillaan ajatella.
     - Sano jo, mikä mieltäsi painaa! tiedusteli ja uteli Filmarinen.
     - Sinä tohelo pakkasit puolet filmeistä nurinpäin, lopusta alkuun. Ja lisäksi vielä sotkit rullien järjestyksen. Ensimmäisen viimeiseksi ja viimeisen ensimmäiseksi, suurin piirtein. Ja sitten Raske katseli ne filmit ja opetteli laulamaan suorastaan inhottavasti.
     - Miten niin, inhottavasti? kysyi Filmarinen aivan aidosti ihmeissään.
     - Hän kuulemma lauloi, että Aino tuli minun luokseni vedestä, kun minä ojentelin käpäliäni veneessä. Ja sitten me muka heittäydyimme veneen pohjalle tekosille. Sellaisia se eukko lauloi, ja joku lääkärimies pisti koko ajan paperille.
     - Mistä sait nämä tietosi?
     - Filmiarkiston hoitaja ilmoitti. Hän oli katsonut nämä filmit, olisi lähettänyt ne uuden sanansaattajan mukana jollekin toiselle planeetalle. Minä soitin heti Raskelle. Tämä sanoi uskoneensa kaiken minkä filmeiltä näki. Juuri sillä lailla oli Suomessa runoja laulanut.
     - Eikö siinä Aino-jutussa sitten käynyt niin kuin äsken sanoit?
     - Ei taatusti. Kun tyttö näki minut, hän alkoi heti peruuttaa taaksepäin veteen, ja sinne upposi tuulenpyörteeseen, ihan kuin olisi helikopteri yläpuolella hyrrännyt. Niin neito inhosi minua. Tämä on totuus, ja vaikka se silloin tuntui nololta, olisi tieto ainakin antanut minusta siveän kuvan.
     - Jaa, entä menikö muutakin  nurinniskoin?
     - Eikö lie monikin kohta hurahtanut Kallelleen. Sampokin putosi, niin kuin muistat, mereen, kun varastimme sen Pohjolasta ja Louhen akka ryntäsi sitä tavoittelemaan. Ja sinä lähetit filmin, missä me nostimme laitteen merestä Louhen silmien edessä, veimme Pohjolan kautta kotiin, siellä napsuttelimme sillä paljon rahoja ja sitten tuikkasimme uuniin koko kojeen kun pelkäsimme muka rahan arvon alenevan.
     - Niinkö tuli tehtyä, voi pannahainen. Haavikkoon meni sekin juttu.
     Mutta kuka kolisee porstuassa? Kas, Lemminkaisen Tom se siellä tulee, sukset olallaan.
     - Kuinka mahtavat asiat majassa sujua? kyseli Lemminkainen viettelevän näköisenä, vaikkei sisällä ollut yhtään naista.
     - Tuo rontti tuossa, viittasi Vainamoinen Seppoon, - lähetti Maapallolle tiedon, että Hiiden Hirvi juoksi sinut kiinni ja pukkasi persuuksiin.
     - No voi perskele, miksi sen piti mennä sotkemaan päivänselviä asioita? tuohtui Lemminkainen.
     - Enhän minä tarkoituksella. Taisi tulla joitain erheitä filmien kehitysvaiheissa, anteeksi vain.
     - Ja mikä ihmeen Maapallo? ihmetteli Lemminkainen. - En ole kuullut puhuttavankaan.
     - Tuolla galaksin reunamalla, selitti Vainamoinen.  - Siirsimme meidän sukua sinne kauan aikaa sitten. Perusporukkana ovat suomalais-ursalaiset kaukana Pohjolassa. Jääkarhuja kaduilla. Lumimajoja ja niissä vinosilmiä eskimotyttöjä raakaa kalaa syömässä.
     - Eivät osu sinunkaan tietosi kohdalleen, ivasi siihen Seppo.  - Eivät ole eskimoita, eikä löydy jääkarhuja eikä vinoja silmiä. Uljas on kansa, kuin sinä ja minä. Maapallon alkusuku.
     - Tämän Filmarisen piti näet toimittaa Rasken eukon kautta tietoja Maapallolle, ja etenkin suomalaisille. Juuret piti selvittää, huomautti Vainamoinen Lemminkaiselle.
     - Syntyhistoria ainakin oli oikein päin, kehaisi Filmarinen. - Näytin, ettei suinkaan saanut alkuaan väki linnun munasta meren selällä, vaan laskeutui taivaalta suuri avaruusalus, ja siitä laskettiin melkoinen joukko kalevalaisia Maata asuttamaan. Tosin taisi filmi saada väärän järjestysnumeron, se näytettiin ensimmäisenä vaikka piti näyttää viimeisenä. Olihan kyseessä meidän yhteisen historiamme loppu ja heidän oman historiansa alku.
     - Entä menikö muuta oikein kuin avaruuslaivakohtaus? uteli Lemminkäinen.
     - Yhtä ja toista. Kullervosta kerroimme, kuinka hyvä oli hänen täällä olla paimenessa antoisan emännän ja kelpo isännän luona. Kullervo oikein nousi puunrungolle koiransa kanssa isäntäväkeä ylistämään. Käsi pystyssä kehui suureen ääneen herkullisia leipiä.
     Taas kolisi eteisessä. Sieltä tuli leuka pitkällään, mustat siivet supussa, Pohjolan emäntä.
     - Mitä Kristiina? kysyi Lemminkainen.
     - Mitäpä tässä, puhutteko te Maapallosta? Niin olin kuulevinani.
     - Puhumme, vastasi Vainamoinen. - Raske kävi siellä sotkemassa asioita.
     - Ihmekö, kun on sellainen rimppakinttu, irvaili Lemminkainen.
     - Rimpaksi me sitä kotioloissa sanommekin, totesi Louhi Pohjolan emäntä.
     - Kuulin minä muutakin, se sinun siskosi sotki menomatkalla maantietoa ja yritti mennä jonnekin Ranskaan. Vaikka piti tuon tietää, että Suomessa asuvat Maapallon esi-ihmiset.
     - Niin kuului eksyneen, kuulin siitä minäkin. Mutta viikon oltuaan Ranskassa tajusi eukko, ettei ymmärrä kieltä, etteivät siellä suomea puhukaan, ja kävi ulkomaalaistoimistossa solkkaamassa, missä on suomenkielinen maa. Kysyivät papereita, eihän meikäsiskolla niitä ollut. Tekaisivat armossaan siihen maailmanaikaan paperit. Oikein artikkelin väsäsivät nimen eteen.
     - Vai artikkelin. Mikä mahtoi tulla nimeksi? utelivat miehet sormet sormien lomassa.
     - La Rimppa Raske.
     - Vai La Rimppa Raske. Mitä tämä nimetty naiselävä sitten teki?
     - Hän hiipi metsiä pitkin Karjalan korpeen, rakensi sinne mökin ja alkoi odottaa jotakuta, joka kirjaisi runot ylös. Huussissa kävi välillä filmejä katselemassa, jotta olisi kaiken muistanut.
     - Sitten tuli reppuselkämies, tuli keppi kädessä ja virsut jalassa, muisteli kuulemiaan Vainamoinen.
     - Niin tuli. Rimppa lauloi pitkään ja kauniisti ja sai siitä hyvästä jopa patsaan Helsinkiin. Siellä istuu ja nojaa polviinsa.
     Pitkään oli tätä kaikkea kuunnellut uksen takana Vipunen, mutta nyt astui Antero paikalle.
     - Kuulkaa vanhan sanaa, totesi mies, ja pari haapaa putosi hartioilta. - Minä olen Suomessa pistäytynyt montakin kertaa viime aikoina. Kyllä minä tiedän nämä rötösherrat, veronkiertäjät ja pankinjohtajat.
     - Ei niistä ole puhe, puuttui puheeseen Filmarinen.
     - Oletkos tehnyt lisää androideja viime aikoina? virnuili Vipunen Filmariselle muistellen tämän muinaista morsiamentekelettä.  - Pumppailetkos vielä barbaroita? kikatti vanhus vielä hävyttömän näköisenä.
     - Suus kiinni, seniili! vaiensi Filmarinen.
     - Mutta meidän historiamme? kyseli Vainamoinen.  - Tuo Filmarinen sotki osan ja Raske loput. Tuliko siitä Kalevalasta minkäänlaista kunnon eeposta?
     - Paljon sain uutta tietää viime reissullani. Osa siitä on oikein, osa päin holmberia.
     - Minähän sanoin, vihastui taas Vainamoinen.
     - Mutta paljon on kerrottu aivan niin kuin todella tapahtui. Esimerkiksi sinusta ja Ainosta.
     - Että mitä? Senhän piti olla väärinpäin. Entä uljaat avaruusalukset?
     - Kukkua, tuhahti Vaka Vanha.  - On lintua ja munaa ja meren selkää.
     Vaikenivat pitkään suomen kansan esi-isät ja -äidit. Lopulta Vainamoinen kysäisi vielä Pohjan akalta:
     - Muistatko sen miehen nimen, sen reppuselän, tuohivirsun?
     - Kirjan kannessa luki Lönnrot! huusi Vipunen. - Naapurimaan kieltä ja tarkoittaa vaahteran juurta.
     - Valetta, valetta sekin, tiuski Louhi.  - Muistan hyvin miehen oikean nimen. Oli sen juuri saanut ansioittensa ja taipumustensa mukaan...
     - Mikä! Mikä! huusivat muut pirtissä kuorossa.
     - Lögnrot, vastasi Pohjan akka, harvahammas.

SORMET

     Novelli ilmestyi Portin numerossa 2/88. Kuvitusta siinä ei ollut. Kertomus sai kunniamaininnan Portin vuoden 1987 novellikilpailussa.

***************

     Oikeastaan he olivat minulle aina ystävällisiä. Minä olin tunkeilija. He eivät tienneet minun suunnitelmiani. Ehkä olin tullut varastamaan heidän aarteensa ja raiskaamaan naiset.
     Pidin siis luonnollisena sitä, että alustani vartioitiin. Minua ei laskettu takaisin sisälle. Jos tekisin jotain pahaa, en ainakaan karkaisi rangaistustani.
     Tälle planeetalle oli lähetetty opetusluotaimia vasta parisataa vuotta sitten. Automaatit olivat neuvoneet heille yleiskieltä ja antaneet sivistyksen alkeet. Kieltä muutama olikin oppinut mukavasti. Tunsin oloni heti kotoiseksi, kun vastaan tuleva asukas kohotti kättään ja lausui: "Bonvenon, amigo!"
     Tänne oli toki pidetty aikaisemminkin turvallisuuspoliittisia yhteyksiä kiertoradalta. Mutta planeetan pinnalla olin ensimmäinen vierailija. Minun tehtäväni oli solmia lämpimät suhteet ja ottaa kaikin puolin asioista selvää.
     Huomasin miltei heti, etteivät he naistensa puolesta pelänneet. En tietenkään ollut väkisinmakuuaikeissa. En, vaikka Andro-Johanna maistui jo muovilta ja Himovek-tabletit väsyttivät.
     Heillä ei nimittäin ollut naisia. He näyttivät kaikki pääpiirteissään samanlaisilta, ja jalkojen välissä heillä oli jokaisella kolmen sentin töpö virtsaamista varten. Minkäänlaisia imetysrauhasiakaan en nähnyt.
     He kulkivat alasti. Korkeintaan hiuksissa oli kukka, tai kaulassa ohut seppele. Heidän planeettansa oli lämmin. Vaatteet eivät olleet tarpeen.
     Mutta pysyäkseni hengissä minun piti käyttää kevyttä suojapukua. Heidän keskusaurinkonsa säteili niin voimakkaasti, että ilman sitä olisin saanut hetkessä melanooman. Arvelin paikallisten lisääntyvän suvuttomasti. Oletin, että säteily saa aikaan jatkuvia mutaatioita. Näin heistä tuli yksilöitä, ja parhaat jäivät henkiin. Kehitys eteni täällä toisin kuin Maassa.
     Pystyin liikkumaan puvussani melko vaivattomasti, koska täällä painovoima oli pienempi kuin kotosalla. Olin paikallisten mielestä voimakas, vaikkakin kömpelö.
     Sain asuttavakseni ihan mukavan majan. Söin eräänlaisessa ruokalassa etupäässä kasviksia. Joskus niiden kanssa tuotiin mureaa ja maukasta lihaa.
     Hedelmätarhan olin jo nähnyt. Se sijaitsi aivan kylän vierellä. Navettoja tai lääviä en ollut kohdannut, sen kummemmin kuin metsästäviä asukkaitakaan. Kaitpa karjatilat sijaitsivat jossain kauempana.
     Luulin jo valmistautuneeni kaikkeen mahdolliseen jo Maassa koulutusvaiheessa, mutta silti ensimmäisen syntymän näkeminen kauhistutti minua.
     Oli täysikuu, ja kuten Maassa, myös täällä minuun iski eräänlainen kuviteltu kuuhulluus. En onnistunut saamaan unta kiinni. Niinpä nousin vuoteeltani ja lähdin ulos kävelemään.
     Kuu valaisi ympäristön kirkkaasti, ja näin hyvin kävellä. Paikalliset asukkaat tuntuivat nukkuvan kaikki. En nähnyt minkäänlaista liikettä. En kuullut ääniä.
     Kävellessäni osuin keskellä kylää sijaitsevan lammikon reunalle. Istahdin sen rannalle ruohikkoon ja katselin kuun siltaa, joka kulki niin kovin tutun näköisenä edessäni. Annoin ajatusteni palata ajassa kauas. Muistin pyöreäpäisen tytön, ja illan, jolloin kastoin kasvoni veteen.
     Yhtäkkiä vesi alkoi silmieni edessä väristä. Kuun kuva rikkoutui. Vedestä ilmestyi näkyville jotain suurta ja tummaa. Pelästyin. Käännyin kontilleni ja aloin ryömiä pakoon. Päästyäni pensaikon suojaan, uteliaisuus sai vallan ja pakotti minut seisahtumaan. Jos sieltä tuli jotain, joka halusi syödä minut suuhunsa, ehtisin kyllä paeta lähimpiin taloihin.
     Eikä se mikään peto ollut. Se nousi kahdelle jalalle ja pudisteli vettä yltään. Ja kun se sitten kääntyi niin, että kuu valaisi sen sopivasti, näin kyseessä olevan planeetan asukkaan. Ensin luulin hänen olleen yöuinnilla, mutta hetikohta tajusinkin, että näin he syntyvät. Kehittyvät vedessä ja nousevat maalle niin kuin sammakot kotosalla.
     Siksi täällä ei ollut lapsia eikä nuorisoa, huomasin.
     Vastasyntynyt kääntyi järvelle päin. Hän näytti odottavan jotain, ja pian vesi väreili taas ja toinen samanlainen nousi rannalle.
     Minun on tunnustettava, että näky oli jotenkin groteski. Se sekä pelotti että inhotti minua, mutta heti tietenkin ymmärsin, että jos nämä henkilöt seuraisivat Maassa ihmislapsen syntymää, he olisivat sata kertaa enemmän kauhuissaan kuin minä nyt.
     Nämä uudet - kaksoset? - lähtivät kävelemään kohti kylää. He menivät keskusaukiolle ja laskeutuivat makaamaan keskellä toria kasvavan puun alle. Seurasin heitä pienen matkan päästä. Kun he näyttivät nukahtaneen, palasin takaisin omaan majapaikkaani. Paneuduin pitkälleni vuoteeseeni, mutta en saanut vieläkään unta. Aina silloin tällöin nousin ylös ja kävelin ikkunaan. Siitä näki hyvin torille. Vastasaapuneet lepäsivät edelleen puun alla. Vasta auringon noustessa näin, kuinka pari vanhusta saapui noutamaan heidät.
     Nyt, kun tori oli tyhjä, onnistuin nukahtamaan ja nukuinkin pitkälle päivään.
     Herättyäni ja peseydyttyäni menin ulos ja kävelin asuntoon, joka tuntui olevan jonkinlainen kylän johtokeskus. Kysyin pöydän takana istuvalta yksilöltä, miten lapset syntyvät heidän maailmassaan. Minusta tuntui, että hän häkeltyi ja punastui. Odotin jo, että hän alkaa kertoa jostain paikallisesta haikarasta, mutta ei sentään. Hän ainoastaan vetosi ylempiinsä ja sanoi, ettei hän voinut antaa minulle minkäänlaisia asiaa koskevia tietoja ilman lupaa. Kysyin, mistä voisin tavoittaa tällaisen ylemmän. Hän vastasi, etteivät ylemmät olleet paikalla, mutta lupasi ilmoittaa minulle heti, kun nämä saapuisivat.
     Loppujen lopuksi, ajan kuluessa, huomasin ettei ketään ylempiä ollut olemassa. Heihin vetoamalla kieltäydyttiin kohteliaasti erilaisista asioista. Jopa toisilleen he saattoivat vastata: "Minun puolestani, mutta kysyn ensin ylemmiltä", mikä siis tarkoitti ehdotonta kieltoa.
     Ehkä ylemmät olivat jonkinlaisia jumalia.
     Päivät kuluivat, tein minulle määrättyjä tutkimuksia. Onneksi minulla oli aluksesta ulos tullessani mukanani matkalaukussa tutkimuslaitteisto.
     Nukuin yöni rauhassa enkä enää kulkenut kuutamossa kylillä. Joskus yritin ystävystyä kyläläisten kanssa, mutta kaikesta päätellen sellainen ei ollut täällä tapana. Välit säilyivät asiallisen viileinä.
     Aina silloin tällöin tiedustelin alukseni vartijoilta, koska saisin lähteä. Ja joka kerta nämä valittivat tietämättömyyttään. He ainoastaan noudattivat ylempien määräyksiä.
     Opettelin heidän kieltään. Se oli loogista, ja aika ajoin pystyin keskustelemaan sillä yksinkertaisista asioista. Aloin myös tehdä työtä. Ryhdyin talonkorjausapulaiseksi. Kuljin kantamassa mestarini työkaluja pari tuntia päivässä, kun tämä kierteli paikkaamassa kattoja ja tilkitsemässä seinänrakoja.
     Kerran tällaisella korjausmatkalla, istuessani katolla pitelemässä paikka-aineksia sillä aikaa kun mestari alhaalla kuumenteli kattopikeä, kuulin sisältä puhetta. Välikatto esti näkemisen, mutta sanat erottuivat selvästi.
      " Minä rakastan sinua", sanoi hän, joka oli juuri tullut sisälle.
     Minä kumarruin lähemmäksi, enkä hävennyt yhtään kuunnella salaa, sillä halusin tietää edes jotain heidän rakkauselämästään.
     "Hyvä on", sanoi hän joka asusti talossa.  "Me kohtaamme siis aamulla auringon noustessa lammen rannalla."
     Enempää en kuullut, sillä mestari kohosi jo tikapuita astia kädessään. Viimeistelimme paikan. Ja niin päivän työt oli tehty.
     Läksin kotiini ja rupesin aikaisin nukkumaan.
     Seuraavana aamuna satuinkin heräämään juuri silloin, kun aurinko jo valaisi puiden latvat kylän takana. Muistin eilen kuulemani puheen ja lähdin ulos. Salakuunteluni jälkeen ajattelin ruveta vielä tirkistelijäksi. Vetosin tehtävääni: Minun piti tutustua perusteellisesti kaikkeen mahdolliseen, antaakseni kotona tästä planeetasta mahdollisimman täydellisen selonteon.
     Mutta tirkistelystä ei tullutkaan mitään. Liki kaikki kyläläiset seisoivat nimittäin paikalla. Puheensorina kaikui lammen veden yli.
     Kävelin paikalle, eikä kukaan katsonut minua pitkään. Ei siis ollut tapahtumassa mitään salaista. Ehkä minut oli unohdettu kutsua mukaan. Ehkä ylemmät olivat kieltäneet.
     Katsoin uteliaana ympärilleni. Luulinhan täällä pidettävän häitä. Niin yksinkertainen en ollut, että olisin yrittänyt löytää papin ja huntupäisen morsiamen. Mutta jotain tavanomaisesta poikkeavaa odotin näkeväni.
     Väkijoukko muodosti suuren piirin. Menin piirin reunamalle ja katselin toisten olkapäiden yli.
     Keskellä seisoi kaksi asukasta. Rakastavaiset. Heidän luokseen käveli yksi kyläläisistä ja antoi molemmille puukon.
     "Minä rakastan sinua!" he huusivat molemmat suureen ääneen omalla kielellään. Ja sitten he taistelivat. He pyörivät toistensa ympärillä, sohivat puukoillaan, väistelivät. Ja aina välillä he etääntyivät toisistaan, hymyilivät kauneinta hymyään ja vakuuttivat lempeään.
     Lopulta toinen kaatui ja toinen syöksyi hänen kimppuunsa. Voittaja upotti puukkonsa hävinneen kurkkuun ja väki rehahti täyteen huutoon.
     Ja voittaja käveli ruumiin ympäri kolme kertaa, tarttui uudelleen puukkoonsa ja katkoi rakastettunsa sormet. Hän viskoi ne yhden kerrallaan kauas veteen.
     Niin minä lopultakin ymmärsin heidän rakkautensa, heidän häänsä, heidän lisääntymisensä. Lämpimässä vedessä noista sormista kasvoi uusia yksilöitä, uusia kyläläisiä. Suurin osa sikiöistä kuoli, tietenkin, kun mutaatiot muuntelivat perimää, mutta osa selvisi. Ne, jotka olivat vahvimmat ja terveimmät. Eräänä päivänä he kömpivät maalle ja olivat valmiit elämään siihen asti, kunnes aviosuhteessa joutuisivat äidin osaan.
     Paikalle tulivat toiset yksilöt, paloittelivat ruumiin ja veivät sen pois. Enkä minä enää ihmetellyt navettojen puutetta.
     Menin asunnolleni enkä inhonnut enkä vihannut heitä. Nukuin vielä tunnin, ja sitten olikin aamiaisen aika. Söin mureaa, hyvin laitettua lihaa ja hedelmiä, ja join vettä päälle.
     Tietenkin näin piti käydä.  Eräänä päivänä eräs heistä tuli minun lähelleni, kosketti minua kädestä, nauroi silmillään ja sanoi: "Olen rakastunut sinuun". Mutta minä torjuin hänet, työnsin hänet kauhuissani tieltäni ja pakenin alukseni luo. Sillä ei minun sormistani, minun geeneilläni, tulisi pieniä minuja, jotka jonain yönä ryömisivät rivissä rannalle.
     "Seis!" komensivat alustani vartioivat asukkaat. "Et saa mennä laivaasi."
     "Mutta minä haluan lähteä täältä kotiini", minä itkin.  "Haluan päästä rakastamaan niin kuin minulle on hyvä".
      "Emme laske sinua, ennen kuin olet vastannut myöntävästi jonkun  kosintaan tai kosinut itse. Saat lähteä, jos voitat, kunhan olet suorittanut oman osuutesi kansamme hyvinvoinnin eteen."
      "Mutta en minä ole yksi teistä. Miksi teidän on pakotettava minut omaan uskoonne ja omiin tapoihinne?" minä koetin vastustella.
     "Ei ole muuta oikeaa", he väittivät edelleen, eivätkä laskeneet minua lähemmäs.
     Kuukauden ajan kävin päivittäin keskustelemassa vartijoiden kanssa, mutta asia ei minun kannaltani korjaantunut mitenkään. Aina, kun keksin mielestäni jonkin loogisen vastavedon heidän oppeihinsa päästäkseni lähtemään, he vetosivat ylöspäin, olemattomiin  johtajiinsa, eikä keskusteluun tullut järkeä.
     Tiesin, etten enää kovin kauan voinut viipyä tällä planeetalla. Kuulin ulos asti, kuinka alukseni tietokone aina silloin tällöin antoi merkin: Lähdettävä pikapuoliin.
     Joten lopulta minulla ei enää ollut kuin kaksi mahdollisuutta. Minun piti joko väkisin vallata alukseni, mikä olisi merkinnyt usean yksilön surmaamista (ase minulla toki oli aina mukanani), tai sitten minun piti suostua heidän rakkauselämäänsä, jolloin lieventävissä olosuhteissa ottaisin hengen vain yhdeltä, ellen kuolisi itse. Eettiset syyt puolsivat ehdottomasti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Joten eräänä iltana, kun muuan kyläläinen taas lähestyi minua kiilto silmissään, minä olin tehnyt päätökseni.
     "Minä rakastan sinua", hän sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin.
     "Minäkin rakastan sinua", vastasin hänelle, ja tunsin oloni pahaksi, koska valehtelin. Mutta hän ilahtui silminnähden. Kait heillä oli jonkinlainen sisäinen viettipakko tähän peliin.
     "Auringon noustessa me kohtaamme", hän sanoi minulle.
     Me erosimme valmistautumaan tähän lemmenleikkiin. Menin nukkumaan ja nukuin huonosti. Pyörin selälläni ja ajattelin tulevaa aamua. Miksi he eivät laskeneet minua lähtemään, ennen kuin olin taistellut jonkun heikäläisen kanssa? Oliko kyseessä uskonnollinen rituaali vai pelkkä lisääntymisriitti?
     En ollut tapellut koskaan. Toisen vahingoittaminen tuntui minusta mahdottomalta ajatukselta. Mutta mitä muuta saatoin yrittää? Hän tuntui haluavan päästä hengestään mieluummin kuin minä. Ehkä he jotenkin tiedostivat sormiklooneina entisen elämänsä, ja olivat niin kuolemattomia.
     Aamu valkeni. Aurinko punasi puiden latvat. Minä huomasin pelkääväni. En ollut koskaan ollut sankarityyppiä. En halunnut antaa henkeäni isänmaan, ihmiskunnan, uskonnon sen kummemmin kuin näiden täkäläistenkään puolesta. Halusin etenkin elää. Hetken harkitsin vielä pakoa.
     Pakeneminen oli minusta arvokasta toimintaa. Mutta alustani ympäröivät tarkat yksilöt, enkä voisi livahtaa uljaasti tieheni.
     Ulkona oli vielä kylmä. Tuuli pyöri hiuksissani ja liehutti suojapukuni helmoja. Kävelin hitaasti lampea kohti ja tunsin itseni vanhojen filmien sheriffiksi kulissikaupungin pääkadulla, matkalla kohti lainsuojattomia.
     He olivat kaikki jo rannalla. Kävelin piirin läpi keskelle ja kättelin kumppaniani. Hän näytti hämmästyneeltä, mutta jotenkin minäkin halusin pitää kiinni omista tavoistani.
     Joku, liekö kylän seremoniamestari, toi paikalle veitset. Otin toisen niistä käteeni. Se ei tuntunut mukavalta. Sitä ei oltu suunniteltu minua varten. Käännyin puolisoani kohti. Hän seisoi jalat vähän harallaan, puukko alas ojennetussa kädessä, kuin penis. Tunsin itseni naiseksi.
     Kun taistelu alkoi, me pyörimme toistemme ympäri pitkään ja huidoimme aseinemme. Olin voimakkaampi ja ulottuvampi kuin hän ja piankin huomasin, ettei minulla ollut hänestä suurta vaaraa. Silti en voinut lävistää häntä kiiltävällä terälläni. Kait ajattelin, että tästä pelistä voisi tulla tasatilanne, että otamme avioeron ja elämme kumpikin. Mutta niin ei tietenkään käynyt. Minä kompastuin hiekkapakkaan ja kaaduin selälleni ottaessani varomatonta askelta taakse päin. Hän ryntäsi oitis minun kimppuuni, kohotti veitsensä ja oli valmis työntämään sen kurkkuuni. Silloin minuun iski jonkinlainen alkeellinen itsesuojeluvaisto. Tartuin toisella kädelläni kohti minua iskevään ranteeseen ja toisella kädellä upotin veitseni ylitseni kumartuvaan riemuitsevaan hahmoon. Pyörähdin alta pois, ja hänen verensä lainehti hiekkaan. Hän oli kuollut jo, ennen kuin ehdin nousta seisomaan. He kuolivat helposti, mikä luonnollisesti johtui heidän tavastaan elää.
     Katselin hiekalle tuupertunutta olentoa. Hän oli pienen ja onnettoman näköinen ja minä olin surmannut hänet. Väkijoukko riemuitsi ympärilläni, lähimmät taputtelivat hartioitani. Tiesin oman kulttuurini iskostuneen minuun niin tiukkaan, että heräisin monet kerrat keskellä yötä paita hiessä, omatunto kipeänä.
     Kiersin uhrin kolme kertaa. Mutta en mitenkään pystynyt katkomaan hänen sormiaan. Annoin veitsen seremoniamestarille. Tämä hymyili minulle ja kumartui suorittamaan tehtävää. Käänsin katseeni pois. Syrjäsilmällä näin hänen heittävän sormet lampeen. Sivulta saapuivat toiset, tarttuivat ruumiiseen ja kantoivat sen muualle.
     Mutta minä kävelin hurraavan väkijoukon halki alukselleni. Vartijat väistyivät syrjään, huutelivat minulle ystävällisiä sanoja ja toivottivat hyvää matkaa.
     Tunsin oloni pahaksi. Murhaajana minulla oli arvo. Ja kuitenkin tajusin, että olin murhaaja vain suhteessa omaan kulttuuriini. Täällä olin äitihahmo, elämän ylläpitäjä.
     Minulla oli kiire, ennen kuin he mahdollisesti muuttaisivat mielipiteensä. Otin laukkuni ja ryntäsin sisälle. Suljin ja lukitsin oven. Tarkistin toiminnat. Aktivoin moottorin. Annoin tietokoneelle ajokäskyn. Ja väki kaikkosi alukseni läheltä voiman alkaessa vaikuttaa.
     Tartuin ohjaimiin ja näin sormet edessäni. Irrotin otteeni ja vein kädet lähelle silmiäni. Pyörittelin käsiäni. Laskin sormet. Katselin kynnet.
     Ihmisen kädet.
     Laskin ne tiukasti valvontalaitteille ja lähdin matkaan.

HIITEEN

Novelli on julkaistu Aikakoneen numerossa 3/1989. Ismo Kallio luki tämän aikoinaan Radio Ykkösessä.  Samasta aiheesta kirjoitin ja sävelsin lastennäytelmän "Hiiteen!", jonka Kirsti Koivula julkaisi näytelmäkirjassa "Yhdessä näyttämölle" vuonna 1997. Toki alkoholin sijasta siinä oli kyse perinteisestä suolasta.


***************

... alkoholia on noin kymmenen biljoonaa triljoonaa pullollista eräässä Linnunradan keskusalueen pilvessä.
     (Mauri Valtonen: Maailmankaikkeutta tutkimassa. S. 235. Ursa 1981)

Hiiden mylly, pöytäliina ja pussi.
     (Suomen kansan satuja II. Nuorisolle kertonut K. Merikoski. Valistus 1947)

     Viereisillä planeetoilla he asuivat, siskokset, mies ja nainen perheineen. Kumpikin omisti oman taivaankappaleensa, ja niillä he viljelivät maata, metsästivät eläimiä, kalastivat ja kaitsivat karjaa.        
     Mutta miehen planeetalla oli runsaasti kallisarvoista vettä ja hyvää multaa, joten hänen peltonsa kukoistivat ja lehmänsä lihoivat, ja mies rikastui päivä päivän jälkeen. Naisen planeetta oli taasen kauempana auringosta, ja siksi kasvit kasvoivat kituliaasti, karja laihtui ja nainen köyhtyi.
     Eräänä päivänä mies piti suuret juhlat, joihin hän kutsui lähigalaksilta kaikki mahtavat ja raharikkaat. Mutta sisartaan ja tämän perhettä hän ei kutsunut, mokomia tyhjätaskuja.
     Nainen kuitenkin halusi mukaan, ja päätti mennä käskemättä, kuokkavieraaksi, lahjan kanssa. Hän etsi ja teurasti suurimman sikansa, viskasi sen aluksensa takapenkille, hyvästeli miehensä ja lapsensa ja hurautti ekokehän toiselle laidalle, jossa velipojan planeetta sijaitsi. Hän laskeutui takapihan lentosatamaan, heitti sian harteilleen ja käveli veljen luo.
     - Toin sinulle komean sian, nainen sanoi ja hymyili niin kauniisti kuin osasi, mutta mies ei heltynyt, vaan katseli sisarensa kuhmuraista alusta ja muodotonta kuosia karsaasti ja komensi:
     - Minulla on täällä juhlat ja vieraita, mene Hiiteen porsainesi.
     Mikä siinä auttoi. Nainen otti sikansa ja lähti kuljettamaan sitä Hiiteen. Päivän matkustettuaan hän näki illalla vanhan ukon asteroidilla avaruuskävelyllä.
     - Minne olet menossa, ja mikä on matkasi tarkoitus? ukko kyseli radioteitse.
     - Hiiteen menen, vien sinne sikapossun, kun ei porholle veljelleni kelvannut. Lienenkö oikealla tiellä?
     - Oikealla olet, vanhus sanoi. - Viimeiseltä planeetalta käännyt vasemmalle ja jopa olet likellä.
     Nainen kiitti neuvosta ja veti kaasuvivut pohjaan. Eikä pitkäänkään, niin hän oli perillä ja kytki gravitaatiosuojat.
     Hiiden tapahtumahorisontilla istui singulariteetinvartija, joka kysyi:
     - Miksi saavut Hiiteen? Sano asiasi.
     - Toin Hiiteen tämän porsaan, nainen vastasi ja vilautti sikaa.
     - No jopa jotakin, tulit hyvään aikaan, vartija sanoi.  - Hiidessä on ollut viime päivinä melkoinen pula ystävällisistä kävijöistä. Varmaan isäntä tulostasi ilahtuu. Ja muista pyytää lahjastasi vastalahjaa.
     - Mitäpä minä, köyhä nainen, osaisin pyytää itselleni, nainen ihmetteli.
     - Pyydä vaikka materialisaattoria.
     Vartija laski naisen menemään, ja hetkessä nainen, alus ja sika solahtivat sisälle Hiiteen. Perillä Hiiden isäntä oli jo aluksen ovella vastassa.
     - Terve tuloa, hän sanoi.  - Kerro, miksi tulit. Vai muutenko ystävällisyyttäsi lähdit minua kurkistamaan?
     - Ystävällisyyttäni tietenkin, nainen kertoi. Ja toinpa sinulle lahjankin, hän lisäsi ja heitti sikaa.
     Hiiden isäntä riemastui suuresti, kiitti ja ylisti, suuteli naista poskelle ja taputti takapuolta.
     - Kuumat kiitokset tuomisestasi. Palkita sinut haluan, sano vain, mitä tarvitset. Sen saat.
     - Kelpaisi minulle materialisaattori, nainen sanoi.
     - No mutta totta kai, isäntä ilahtui, haki sivuhuoneesta hiukkasmyllyn ja läjäytti pöydälle.
     Nainen kiitti myllystä, heitti hyvästit, vilkutti ja lähti. Tapahtumahorisontilla vartija kysyi, oliko lahjansaanti onnistunut.
     - Koneen sain, nainen kertoi. - Tällaisen hiukkasmyllymaterialisaattorin.
     - Hieno on kone, vartija kertoi. - Tuohon näppäilet, mitä haluat, sitten painat RUN-nappulaa, ja jo tulee tuosta torvesta mitä ainetta vain haluat.
     Nainen kiitteli ja kumarteli, kantoi kapineen alukselleen ja lähti paluumatkalle. Illalla häntä alkoi väsyttää, ja koska hän oli saapunut tulomatkalla tietä neuvoneen vanhuksen pikkuplaneetalle, hän pyörähti kylään.
     - Voisinko yöpyä luonasi, kun tässä kotterossa ei mahdu pitkäkseen vaikka kuinka venyttelisi? nainen kysyi.
     - Nuku toki uuninpankolla, mutta ruoasta on pulaa, vanhus vastasi.
     - Ruokaa löytyy, nainen leuhkaisi. Pane vettä tulelle, minä hommaan ryynit.
     Niin tapahtui. Nainen kantoi myllynsä keittiön pöydälle ja näpräili sen pyörittämään kauraryynejä. Niistä vanhus keitti herkullisen puuron, jolla kumpikin sai vatsansa täpöselleen.
     Syödessään vanhus vilkuili kokko ajan myllyä ja mietti, miten saisi sen omakseen. Yöllä naisen nukkuessa vanhus meni verstaaseensa ja teki kopion myllystä, tietenkin toimimattoman. Hän vei sen pöydälle ja piilotti oikean myllyn kaappiin villalepereitten taakse.
     Aamulla nainen haukotteli itsensä hereille, joi kupin kahvia, otti myllynsä ja lähti kotia kohti.
     - Katsopa, kulti, mitä olen saanut! nainen ilmoitti heti kotiovella. - Tällä materialisaattorilla valmistan meille mitä ainetta tahansa.
     - Hei, hieno juttu, sanoi mies ja pyysi kutunjuustoa. Nainen teki kaikkensa, mutta eihän tästä vehkeestä mitään juustoa tullut. Muutakin koettivat, jauhoja ja ryyniä, suolaa ja sokeria, mutta turhaan. Lopulta puoliso suuttui ja tiuskaisi naiselle:
     - Vie Hiiteen koko helkkarin kapine.
     Naisen oli toteltava. Aamusella hän lähti uudelleen matkalle, ja illan suussa hän seisoi taas singulariteetinvartijan edessä tapahtumahorisontilla.
     - Ei ollut kunnon hiukkasvehje tämä, nainen valitti. - Kerran antoi ryynit, mutta juustoa ei enää antanut.
     Vartija epäili vaihtoa.  - Saattaa isäntä tulla pahalle päälle, jos ruikutat. Mutta jos hän suostuu, pyydä tilalle kosmomikrouuni. Se olisi hyvä kauppa sinun kannaltasi.
     Nainen solahti taas Hiiteen, pääsi isännän luokse ja esitti asiansa.
     - Voi pahkeinen, sanoi isäntä kokeiltuaan myllyä. - Ei tosiaan pelaa. Onneksi on tekijä hengissä, saa takoa uuden. Mitä haluat tilalle?
     - Löytyisikö ylimääräistä kosmomikroa? nainen tiedusteli varovaisesti.
     Löytyi mikro. Horisontilla vartija neuvoi käytön.  - Tähän kosmomikrofoniin kerrot ruokatoiveesi, ja hetkessä tyhjä uuni täyttyy.
     Nainen kiitti ja lähti kotiplaneetalle. Taas hän yöpyi vanhuksen luona, ja taas vanhus valitti ruokapulaa.
     - Levitä pöytäliina, minä hommaan ruoat, nainen lupasi ja alkoi surisuttaa maksalaatikkoa mikrolla. Piankin uuni piippasi ja ateria oli valmis. Vanhus vilkuili kieron ahneesti uunia, ja naisen nukahdettua hän kolkutteli taas kaksoiskappaleen ja suoritti vaihdon.
     Kotona nainen iski kosmouunin tiskikoneen päälle ja kehui:
     - Ei enää nälkä tähän mökkiin eksy.
     Puoliso oli taas juuston tarpeessa, lämpimän leipäjuuston hillahillolla, mutta eihän uunista tullut edes kylmää lenkkimakkaraa. Taas puoliso suuttui, ja nainen ymmärsi olla jo itsekin ovella menossa, ennen kuin mies sai suustaan lähtökäskyn: Hiiteen siitä ja sassiin!
     Horisontilla sinkkuportsari istui tiskinsä takana ja ratkoi ristikkoa. Naisen saapuessa mies laski lehden ja kynän käsistään.
     - Sinustahan on tullut oikea Hiidenvaiva.
     Nainen iski mikron tiskiin.  - Ei romu rallata.
     - Tokko enää vaihto käy. Mutta yritä. Jos pomo suostuu, pyydä robopussia.
     Nainen sujahti sisälle, vetosi kuluttajasuojalakiin ja itkeä tirauttikin vähän. Isäntä testasi uunia, ja kun se ei antanut edes kaviaaria, hän suostui vielä yhteen vaihtoon.
     - Tahdon robopussin, nainen sanoi.
     Isäntä haki sivuhuoneesta suuren, nuhruisen näköisen säkin. Nainen paiskasi sen keimaillen harteilleen, heitti ovelta lentosuukon ja lähti vihellellen menemään. Horisontilla portsari neuvoi pussin käytön:
     - Jos jotain tarvitset, raota säkkiä ja huuda: "Robopojat pois pussista!" Mutta muista antaa aina niille heti jotain työtä, muuten pojat muun tekemisen puutteessa vetävät sinua turpiin.
     Nainen sanoi tack ja moi, pisti vitosen tiskille ja lähti matkaan. Hän meni samaan yömajaan kuin ennenkin.
     - Huoneen saat, mutta ravintola on suljettu, vanhus ilmoitti ja työnsi naiselle matkustajakortin täytettäväksi.
     - Saan kait nauttia omat eväät pöydän ääressä? nainen kysyi, istahti muovituolille, raotti pussia ja komensi robot ruokaa laittamaan. Pojat painuivat pitsan paistoon, tarjoilemaan ja tiskaamaan, ja nainen pyysi vanhuksenkin pöytään aterialle. Kaalipaprikasalaatin päälle syötiin Quattro Stagionet keskikaljan kanssa, sitten pestiin hampaat ja ruvettiin nukkumaan.
     Yöllä vanhus kopotti ompelemaan juuttisäkin ja hiippaili vaihtamaan sen poikapussiin. Heti päästyään varastamansa pussin kanssa omaan huoneeseensa, hän kokeili sen toimivuutta. "Robopojat pois pussista!" hän huusi. Mutta koska hän ei tiennyt antaa pojille tekemistä, nämä syöksyivät hänen kimppuunsa ja alkoivat käsitellä ukkoa pampuin ja kettingein. Saatuaan muutaman potkun munuaisiinsa ja iskun ohimolleen, raiska jo huusi tuskissaan: "Älkää hyvät pojut enää lyökö, vetäkää pussi päähänne, kyllä minä palautan kaiken emännältänne varastamani."
     Nyt robopojille oli annettu tehtävä, joten kiltisti he tunkivat itsensä pussiin ja vetivät pussin suun kurenauhalla kiinni. Vanhus taas asioita oikein ymmärtämättä palautti aamulla naama mustelmilla naiselle materialisaattorin, kosmomikron ja robopoikapussin.
     Iloisena nainen palasi kotiinsa ja jo kiertoradalta huusi miehelleen: "Nytpä täältä tulee. Mainioita. Erikoistarjouksia!" Mies oli nyreän epäileväinen, mutta hyytyipä irveensä, kun mylly työnsi kotipöydälle juustoa ja makkaraa, mikro pyöräytti kanankoiven toisensa jälkeen ja pojat passasivat minkä kerkesivät.
     Alkoi siinä sisaren perhe rikastua ennen niin kurjalla planeetallaan. Robopojat rakensivat myllyn antamista aineista komean kivitalon uima-altaineen. Mikro ruokki perheen kiinteän lihaksikkaiksi. Pihan perällä robot vääntelivät kokoon bemarin ja surffilautoja, muovipyssyjä ja barbieita. Onnellista oli elämä. Viikonloppuisin ajoi koko perhe ylinopeutta vuorille hiihtoarkku bemarin katolla keinuen. Robopojat levittivät myllyn jauhamaa lunta rinteille ja uuni loihti tarjoukset after ski-tilaisuuteen.

     Ikäväksi lopuksi perheeseen hankittiin pari saabia kakkosautoiksi, ja niin eräänä päivänä, kun äiti palasi solariumista, isä pörssikeinottelusta ja lapset ratsastamasta, he sattuivat kaikki yhtä aikaa autoineen samaan risteykseen, romuuntuivat yhteen kasaan ja heittivät henkensä. Robopojatkin pussissaan menivät oikosulkuun eivätkä nytkähdelleet enää.
     Naapuriplaneetan rikas veli perheineen saapui juuri sillä hetkellä kateuksissaan tarkistamaan, oliko heidän kuulemissaan huhuissa mitään perää. He laskeutuivat kolaripaikan välittömään läheisyyteen, potkivat vainajat syrjään nähdäkseen tavarat, huokaisivat helpotuksesta, kun ei näköjään tarvinnutkaan hankkia hienompia autoja, keräsivät arvotavarat rojun seasta ja lähtivät takaisin kotiinsa. Heti alkumatkasta perheen pää luki käyttöohjeet ja laittoi materialisaattorin viskiä, Chivas Regalia, jauhamaan, ja hetkisen kuluttua sammui ensiksi isä, sitten äiti, ja lopulta lapsoset. Muutaman tunnin kuluttua isä konttasi ovelle oksentaakseen rappusilta, ja yökkäsi  itsensä ulossyöksyvän ilmavirran mukana avaruuteen. Mukana seurasivat koko perhe sekä materialisaattori, joka yhä veivasi alkoholia. Ja veivaa vieläkin, kuten radioastronomisin tutkimuksin on Maapallolta käsin kyetty tämän kertomuksen kiistämättömäksi vakuudeksi toteamaan.

HALKI KESÄYÖN

Novelli on kirjoitettu 1989. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, mutta esperantoksi kokoelmassa SFEROJ 10. Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen, siinä kertomuksen aihe. "Isä" on yhteenveto kahdesta henkilöstä. Minun isäni oli raitis mies. Mökkinä on Kiviharju, muistelmissa Riepuniemi ja Venehuone. Kuva Sferoj-kirjassa on mitätön, eikä kelpaa tähän kuvitukseksi. Mutta Ex Librikseni tuntuu olevan juuri tähän tehty: (Hurtta - Haarikko)

*****************


Capella syttyi loistamaan matalalle kuusten väliin. Istuin ruskeaksi maalatuilla rappusilla ja katselin pihapiiriä. Navetan katolla hyppeli lintu. Tuuli kohahti koivikon halki. Syyskuu kulki kohti loppuaan. Vietin lomani toiseksi viimeistä iltaa.
     Kun alus nousi metsän takaa näkyviin puiden yläpuolelle, luulin sitä ensin tähdenlennoksi. Hetken ajattelin, että meteori törmää taloon ja tappaa minut. Otan sen syliini. Kuolen ja saan nimeni luetteloihin Suomen kolmannentoista meteoriitin löytäjänä.
     Mutta lentävä kivi ei hidasta kulkuaan, ei käänny jyrkästi sivuun, eikä pysähdy kompostin ylle roikkumaan, niin kuin tämä teki.
     Katselin loistavaa läikkää silmilläni. Valo lähti uudelleen liikkeelle, kulki pihan yläpuolelle, siirtyi siitä savusaunan kohdalle ja kirkastui alaosastaan. Saunan harmaat seinät leimahtivat loistamaan.
     - Hitto vie, minä ajattelin. - Sauna on kohta riittynyt. Olen lämmittänyt sitä kolme tuntia. Menikö hukkaan koko homma? Turhaako työ? Miten sinne siirryn, kun muukalaisalus pyörii yläpuolella?
     Ojensin käteni, haparoin kaljakoriita sellaisen pullon, joka tuntui painavalta, avasin korkin, join pitkän ryypyn ja mietin. Alus laskeutui hitaasti ja harkitusti alaspäin. Sen valokeila tunnusteli maata halkopinon ja sahapukin välillä. Paikka näytti kelpaavan. Alus laskeutui viimeiset metrit ja keinahti paikoilleen. Valot sammuivat. Hetken piha näytti pimeältä, ennen kuin häikäistyneet silmäni taas tottuivat hämärään.
     Join pullon tyhjäksi ja otin uuden. Harkitsin menosuuntaani. Kun tästä nyt lähden, kävelenkö saunalle päin vai vastakkaiseen suuntaan? Mökin takana levisi laaja, asumaton metsä. Voisin kulkea sen halki maantielle. Voisin hakea apua.
     Vaan mikäpä hätä ja avuntarve minulla tässä oli. Pinnistin näköäni alukselle päin. Sen harmaat piirteet erottuivat silmiini epämääräisenä möhkäleenä.
     Sitten alus sytytti uuden valonheittimen, tällä kertaa aluksen katolle. Valkoinen keila alkoi kiertää pihaa. Ylitti kaivon, hipaisi navetan seinää, läheni minua. Ajattelin sukeltaa piiloon rappujen taakse, tilannetta tarkkailemaan, mutta kompastuinkin kaljakoriin heti noustuani ja romahdin rähmälleni nurmikolle. Valokeila pysähtyi minuun, ja odotin laser- tai jotain muuta sädettä takaraivooni, mutta turhaan odotin. Ylleni lankesi jotain, mikä muistutti eittämättä äänetöntä röhönaurua.
     Nousin vihaisena ja nolostuneena ja nostin keskisormeni pystyyn. Valo himmeni ja siirtyi eteeni. Tämä ei tuntunut riidan haastamiselta. Pikemmin alus näytti valaisevan minulle kulkutien. Kohautin olkapäitäni, kilautin puolitäyden kaljakorin käteeni ja lähdin kävelemään.
     Alus oli läpimitaltaan noin viiden metrin kiekko. Se seisoi polulla niin, että minun oli pakko kiertää pajukon läpi päästäkseni saunalle. Valo saattoi minut pensaikon poikki, koko ajan hieman edelläni. Se ei kutsunut minua alukseen, vaan takertui saunan oveen. Laskin kaljakorin penkille saunan eteen. Alus erottui valon takaa edessäni tummana, nelijalkaisena esineenä. Huomasin yhtäkkiä, etten pelännyt sitä ollenkaan.
     Menin sisälle mustaan eteiseen. Valonheittimen valot siilautuivat laudanrakojen välitse perässäni. Avasin saunan oven, haparoin räppänälle ja avasin sen. Nostin kannen kuumavesiastian päältä ja heitin kitulöylyt. Palasin ulos penkille. Riisuin vaatteeni ja kasasin ne olutkorin vierelle. Avasin pullon. Odotin.
     Alus pysyi hiljaisena, mahdolliset oviluukut kiinni. Valokeila himmeni ja sammui kokonaan. Vieläkään ei tapahtunut muuta. Kun pullo oli tyhjä, avasin toisen ja menin sen kanssa saunaan. Sytytin kynttilän ikkunalle. Tein vettä ja heitin löylyä. Nostin jalkani lauteille. Nojasin seinään. Pienensin räppänää.
     Hiki peitti minut. Kynttilän liekki punasi valollaan jalkani ja vesisaavin. Seinät ja kiuas pysyivät mustina. Vesi höyrysi padassa. Heitin lisää löylyä.
     Eteisessä kolahti.
     Harvan ovilaudoituksen raoista välkkyi valo. Kahdet askelet kulkivat poikki narisevan lautalattian. Ovi raottui hitaasti ja hiljaa. Kahdet silmät hehkuivat. Hymyilin.
     He olivat toisenlaisia kuin me. Mutta heillä oli silmät ja suu. Kädet ja jalat. Ja jotain inhimillistä oli heidän kädenliikkeessään ovensuussa. Lyhtynsä he laskivat penkille kylmävesiastian viereen.
     Maailmankaikkeus on käsittämättömän laaja. Miljardit galaksit kiertävät toisiaan. Miljardit miljardit auringot valaisevat ja lämmittävät. Planeetat kiertävät niitä. Elämä sykkii ekokehien sisällä. Mutta koskaan ennen ei ihminen ollut saanut yhteyttä muukalaisiin.
     Hain heille oluet. Istuin heidän kanssaan lauteilla. Me joimme olutta. Me istuimme kolmistaan lauteilla ja joimme olutta, ja syysilta humisi saunan ulkopuolella ja katsoi sisään savunruskeasta ikkunasta.
     He eivät sanoneet mitään. He eivät osanneet puhua. Heidän ei tarvinnut puhua, sillä muutenkin tiesin, mitä he halusivat. Ja minä kerroin, heidän halunsa mukaan:

     - Kun isä oli nuori, hän oli vielä toisenlainen. Hän istui laihana omalla paikallaan sohvan nurkassa ja poltti pilliklubia. Perjantaina hän osti pullon ja joi sen nopeasti tyhjäksi. Hän riiteli silloin mielellään. Me istuimme vihreällä pirtinpenkillä pöydän toisella puolella ja kuuntelimme häntä. Koskaan hän ei käynyt käsiksi meihin, ei äitiin, ei minuun eikä sisareeni. Äiti sanoi joskus sanan, joskus toisen, kyllästyneellä äänellä. Isä hermostui siitä, haukkui äidin  niuhottajaksi, ihmetteli, miksei äiti voinut rentoutua yhdessä hänen kanssaan.  - Kukas silloin lapsista huolen pitäisi? äiti aina silloin kysyi.
     Kun isän kesäloma alkoi, me lähdimme neljistään mökille. Sinne ei ollut autotietä, eikä siellä ollut sähköjä. Mökki seisoi tuulisen, kivisen niemen kärjessä, ja sen ikkunoista näkyi kolme kilometriä järven selkää. Rannassa kalliolla oli sauna. Isä lämmitti saunan heti ensimmäisenä iltana, ensi töikseen, kylpi monta tuntia ja joi pullon viinaa. Sen ainoan pullon, jonka hän koko kesälomansa aikana joi. Loppuajan hän kunnosti rakennusta, rakensi liiteriä tai aittaa, kalasti, kävi kauppa-autolla vanhan kansakoulun pihalla järven toisella puolella. Se oli elämämme onnellisinta aikaa. Äiti oli iloinen ja tyytyväinen, ja isä samoin. Kaikkein onnellisin isä oli autioiden saarten rannoilla, vieraiden katseiden ulottumattomissa, kävellessään alasti ympäri saarta virveli kädessään. Äiti teki nuotion johonkin kallionkoloon, ripusti kahvipannun puukeppiin tulen päälle ja keitti kahvit. Isä tuli kierrokseltaan, kantoi ehkä muutamaa kalaa mukanaan. Ne hän perkasi, suolasi ja paistoi nuotiolla, ja me söimme ne sormistamme. Ja me lapset uimme, me uimme kerran toisensa jälkeen, ja kuivattelimme itsemme nuotion lämmössä, kun aurinko paistoi, tuuli kävi järveltä ja lokit nauroivat luodolla saaremme edustalla.

     Hiljenin. Yhtäkkiä vieraan pelko tarttui minuun. Se iski minuun silmittömällä, kuristavalla voimalla ja taivutti minut kumaraan mustan savusaunan lauteille, ja oluen kitkerä maku nousi kurkkuuni.
     Miksi minä istuin tässä kertomassa noille oudoille olennoille isästäni? Olivatko he pyytäneet todella sitä? Olivatko he tulleet kyselemään hänestä, ja jos niin, niin miksi? Hän oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.

     Mieli pelosta kylmänä laskeuduin lauteilta, liki hyppäsin niiltä. En huuhdellut itseäni, vaan syöksyin eteiseen. Vedin housut jalkaani. Puin paidan päälleni. Kuuntelin kauhuissani, seurasivatko ne minua. Saunassa oli hiljaista. Otin sukat ja kengät käteeni ja painuin ulos. Törmäsin olkapäälläni aluksen jalkaan. Kirosin, itkunsekaista, kauhun täyttämää sokellusta, kiersin aluksen kaukaa pajupensaan kautta, kaaduin pellon ojaan, konttasin siitä tielle ja juoksin rappusille. Saunalta kuului rapuille asti löylynheiton tarmokas ääni. Läksin sisälle. Repäisin ovenkahvasta ja tunsin suunnatonta helpotusta, kun ovi aukeni. Harppasin sisään, vedin oven kiinni ja käänsin sen kaksinkertaiseen lukkoon.
     Miksei täällä ole puhelinta, ajattelin. Työnnyin sisälle tupaan, kurkin ikkunasta pimeyteen, pelkäsin. Istuuduin tuolille ja aloin kiskoa sukkia ja kenkiä jalkaani. Nauhat, miksi minulla oli nauhakengät. Narut menivät umpisolmuun ja jäivät löysälle. Annoin olla.
     Menin katsomaan keittiön ikkunasta. Tulisipa naapurin isäntä traktorillaan pitkin tietä, kylpemään, mukanaan kori kaljaa.
     Miksen minä juoksisi metsiä pitkin naapuriin?
     No tietenkin, niin minä teen, ja heti, minä päätin.
     Syöksyin ovelle ja pysähdyin siihen.
     Kuulin, kuinka oudot askeleet jämähtivät rappusten puulle. Käännyin, palasin sisälle, vapisin, haparoin tieni keittiön ikkunalle ja avasin sen. Ulkopuolella minulle hymyili muukalainen, valo silmissään. Sydämeni teki kierroksen. Suljin ikkunan ja livahdin välieteiseen, kellarin ovelle. Laskeuduin tikapuita maakellariin ja kurkistin ulos pienestä ikkunasta maanrajassa.
     Tämän puolen reitti oli vapaa.
     Avasin varovasti ikkunan ja luikersin ulos. Jatkoin matkaa pyörimällä lupiiniryteikköön. Ryömin kuusentaimien seassa metsään. Nousin pystyyn ja juoksin. Törmäisin kuusten oksiin. Raavin käteni risuihin. Kaaduin löysine kenkineni kahden kiven väliin ja tuska lävisti minut. Istuin märällä sammalella, painelin nilkkaani kädelläni ja itkin, itkin ja painauduin maahan, itkin ja kastelin sammalta, itkin ja pelkäsin.
     Olalleni laskeutui lämmin käsi. Toinen samanlainen hakeutui jalalleni ja siveli sitä. Tuska katosi. Kipu kaikkosi ja pelko putosi kivien koloon. Kyyneleet pyyhkiytyivät pois. Taivas kaareutui ylleni ja yhtäkkiä minun oli silmittömän hyvä olla.
     He nostivat minut syliinsä ja kantoivat rappusille. He laskivat minut siihen ja tulivat vierelleni istumaan. Istuin kovalla puulla kahden avaruuden asujan välissä enkä pelännyt enää. Viivyimme niin, ja he sivelivät ajatuksillaan minun mieltäni.
     Minä tajusin, etteivät he olleet vilpittömiä. Heidän hellyydellään oli tarkoitus. He halusivat tietoja, ja minun oli pakko niitä antaa.

     - Vanhana hän käveli järven jäällä minun rinnallani. Me olimme menossa verkoille, eikä hän jaksanut kävellä kuin muutaman kymmenen metriä kerrallaan. Sitten hän kyykähti kantapäittensä varaan ja huohotti hetken. Matka kesti kauan, ja perillä minun piti hakata kirveellä avannot auki ja nostaa verkot. Hän seisoi vierellä ja antoi ohjeita, sillä en minä ollut kalastaja, en minä osannut talviverkoilla olla. Yhtä hitaasti me palasimme mökille ja siellä siivosin kalat, pistin puita uuniin ja paistoin meille ruoan. Söimme ja joimme pullon punaviiniä. Hän kävi taas puheliaaksi ja kertoi minulle tunnin toisensa perään entisistä ajoista. Ihmisistä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka olivat vuosien tarinoiden kautta tulleet minulle tutuiksi. Yöllä hänen unihengityksensä kuului raskaana korvissani, pyöriessäni valveilla aamutunneille asti.
     Seuraavana päivänä kävimme saunassa. Hän riisuutui eteisessä ja istui saunassa lattiatasolla rahin päällä. Heitin löylyä ja hikosin ylälauteella. Kävin välillä ulkona huokumassa höyryä pakkasilmaan, ja koko ajan hän istui rahillaan. Ojensi joskus kätensä, avasi kiukaan suuluukun ja pisti puun tai pari pesään. Kun olin kylpenyt tarpeekseni, tein meille vedet. Huuhtelimme kumpikin itsemme ja menimme eteiseen. Hän puki päälleen tummanpunaisen froteekylpytakkinsa, jossa oli kainalossa reikä. Kumisaappaat jalassa hän käveli hitaasti mökille. Tulin perässä ja tein tulet takkaan. Hän makasi vuoteellaan valo sytytettynä, monta tyynyä pään alla, ja luki. Välillä hän torkahti, mutta havahtui pian uudelleen lukemaan. Katselin televisiosta uutiset ja ryömin omaan petiini. Nukahdin ennen kuin hän sammutti valon. Seuraavana aamuna lähdimme pois, emmekä palanneet yhdessä enää.

     Kun aamuaurinko jo nousi näkyviin kuusten takaa, muukalaiset saivat valmiiksi sen, mitä olivat tulleet tekemään. He nousivat, jättivät minut rappusille istumaan ja lähtivät kulkemaan alukselleen.
     Kaivon luona he vielä kääntyivät ja katsoivat minua. Nostin käteni. Huomasin, että kuitenkin minulle tulisi ikävä heitä. He nostivat omaa kättään, aivan kuten minä, kääntyivät ja kiipesivät alukseensa.
     - Miksi! minä vielä huusin heidän peräänsä.
     - Jumala on kuollut, jokin sanoi minulle. - Ehkä isästäsi tulee jumala jumalan paikalle.
     Alus kohosi ja veti teleskooppijalat sisäänsä. Aluksi sen nopeus oli vähäinen, mutta pian vauhti lisääntyi. Hopeinen juova humahti nousevan auringon halki. Huomasin, että minua palelsi. Kävelin hiljalleen saunalle. Katselin paikkaa, mihin alus oli laskeutunut. En nähnyt edes mustunutta ruohonkortta, joka olisi muistuttanut heistä. Sauna oli siisti. Vesiastiat oli tyhjennetty, saavit käännetty lauteille nurin.
     Istahdin ulkopenkille, avasin korista viimeisen olutpullon ja join. Ajattelin kokemaani. Ajattelin isääni jumalana, enkä osannut kuvitella häntä edes kunnanjohtajaksi.
     - Isä, minä ajattelin. - Sellainen jumala sinusta tulee, millainen ihmisenä olit. Saamaton jumala. Ei maailma miksikään muutu. 
     Pistin tyhjän pullon pois ja nostin kasvoni kohti taivasta.
Aurinko valaisi minut. Aurinko levitti lämpönsä minuun. Neutriinot syöksyivät minun lävitseni, miljardein ja miljardein määrin, jatkoivat kulkuaan maapallon läpi ja kiiruhtivat muukalaisten perään, sinne, missä päätökset tehdään.

    

KENGÄNNUMERO

Novelli ilmestyi Aikakoneen numerossa 3/1987 nimellä SHUO 9,5. Tietenkin yritin taas sanoa, että henkinen mahti on pitkän päälle sotilaallista väkevämpää. Edelleen olen samaa mieltä. 

***********************

    Alus laskeutui meren rannalle, hietikolle. Sen tulilieskat leimahduttivat muutaman lähipuun liekkiin. Ilmavirta pölläytti maata ympäriinsä. Pensaat irtosivat juuriltaan ja sinkoutuivat mustuneina mereen.
     Ihminen oli tullut.
     Alus seisoi rannalla ja jätti varjon, joka sukelsi veteen. Mies laskeutui maahan ja totuttautui seisomaan taas kiinteällä alustalla.
     "Etsin älyllistä elämää täältä", mies sanoi itsekseen. "Koskaan aikaisemmin en ole tullut yhtä lupaavalle planeetalle."
     Kevyt tuulenviri pyyhki hänen kasvojaan ja hiuksiaan. Aurinko lämmitti. Ilmakehä oli kuin maassa.
     Paikka tuntui paratiisilta.
     Mies kumartui loistavan pensaan luokse, taittoi siitä kukan ja työnsi sen hiuksiinsa. Pitkään hän istui hiekalla ja antoi auringon helliä itseään.
     Sitten hän lähti matkaan. Hän käveli aikansa pitkin metsänrajaa ja etsi polkua. Mikäli täällä ylipäätään eli isompia eläimiä, ne luultavasti kävisivät joskus meren rannalla, edes katsomassa kauas.
     Käveltyään kilometrin verran hän saapui joelle. Tietenkin, alus oli ohjelmoitu etsimään jonkin tällaisen laskeutumispaikan, jonne sivistys oli saattanut kotiutua.
     Kuitenkin jokisuisto vaikutti autiolta, eikä miehen silmään pistänyt mitään keinotekoista. Niinpä hän lähti kulkemaan kapeaa joenrantakaistaletta sisämaahan päin.
     Vähitellen yhä enemmän eläimiä ilmestyi näkyviin. Linnut lehahtivat puihin. Kaikenlaiset karvapallukat vilahtivat piilosta toiseen turvallisen välimatkan päässä. Mies tarkasteli kaikkia näitä eläviä olentoja, etsi älyä, mutta hylkäsi ne yhden toisensa jälkeen. Mikään niistä ei tuntunut tiedostavan itseään.
     Joen ranta pysyi miellyttävänä kulkea. Hiekka rahisi miehen jalkojen alla. Tulvat olivat pitäneet rannat kasvittomina.
     Ja sitten, erään joenmutkan takana, hän hätkähtäen löysi etsimänsä. Tai ainakin todisteen siitä, ettei hän etsinyt suotta. Hiekassa etenivät jäljet, ja ne olivat raskaiden kenkien jättämät. Mies seurasi niitä, varoen. Hän työntyi hitaasti kivien ympäri, kurkisti puiden lomasta ennen kuin kääntyi seuraavasta joenpolvesta.
     Sillä nyt hän pelkäsi. Alkuasukasheimo ei käytä tuollaisia kenkiä, joiden pohjassa on jopa tehtaan leima. Ja tuntui luonnolliselta, että kenkäjalkainen väki olisi rakentanut meren rannalle sataman ja kaupungin ja jättänyt yleensäkin sellaisia jälkiä, jotka aluksen tarkkailujärjestelmä olisi havainnut.
     Hänen tietääkseen Maapallolta ei ollut lähetetty tälle planeetalle ketään ennen  häntä. Tosin hän oli kuullut joskus arveltavan, että matkustamisnopeuden kasvaessa myöhemmin lähteneet ehtisivät edeltäjiensä ohi, ottamaan näitä vastaan. Mutta kaitpa hän olisi tällöin saanut tiedon asiasta radioteitse heti palattuaan tähän avaruuteen. Toinen avaruusalus olisi tietänyt hänen saapumisensa ja olisi pistänyt tulemaan viestin.
     Siltikin. Eräässä kosteahkossa kohdassa hän näki kengän jäljen selvemmin. Soikion keskellä luki jotain, ja katsottuaan tarkemmin, muutettuaan peilikuvan mielessään oikeaksi, hän sai selville sanan "SHUO", ja sen alla numerot 9,5.
     Kirjaimet ja numerot eivät voi kehittyä samanlaisiksi eri maailmoissa, hän ajatteli. Kenkien omistajan täytyi kuitenkin olla maasta kotoisin.
     Vasta nyt hän huomasi kääntyä katsomaan omia tulojälkiään.
     Hänen kenkiensä painanteissa oli soikion keskellä peilikuvana sana "SHUO", ja sen alla luku 9,5.
     Häntä huimasi. Hän oli siis jo kerran kävellyt tätä rantaa tietämättä tai muistamatta siitä itse mitään. Hän lähti kiireesti palaamaan omia jälkiään takaisinpäin. Hän halusi tietää, mistä hän oli ollut tulossa.
     Kulkeminen oli nyt nopeaa. Pian hän seisoi uudelleen kohdassa, jossa hän oli tavannut omat jälkensä. Jäljet saapuivat vasemmalta metsänrajasta.
     Itse metsässä hän ei nähnyt minkäänlaista polkua. Ei edes yhteään katkennutta oksaa.
     Metsästä oli saavuttu taitavin askelin.
     Kummissaan mies lähti uudestaan kulkemaan joen reunaa vastavirtaan. Hän tuli paikalle, josta oli äsken kääntynyt takaisin. Jäljet jatkuivat eteenpäin, ja mies seurasi niitä.
     Noin sadan metrin päässä, lähimmän mutkan takana, jäljet kääntyivät metsään. Vaikutti siltä, kuin kulkija olisi lähtenyt palaamaan metsiä pitkin meren rantaa kohden. Mutta muutaman metrin päässä merkit katosivat. Metsä nieli ne näkymättömiin.
     Mies palasi taas hietikolle ja jatkoi ylävirtaan. Tuuli kohahti kulkemaan. Puut heilahtivat liikkeelle ja pienet väreet kiisivät pitkin joen pintaa.
     Kilometrin käveltyään mies pysähtyi ja istahti kivelle ajattelemaan.
     Oliko hänellä identtinen kopio tällä planeetalla? Ehkä hän oli univaiheensa aikana kierrellyt jotain mustaa aukkoa ja kopioitunut. Tai ehkä liian kova vauhti oli saanut aikaan peräkkäisiä yksilöitä. Ehkä hän eli yhtä aikaa eri maailmankaikkeuksissa, eri sekunninosilla.
     Ainakaan viimeinen selitys ei voinut olla oikea. Sillä ei vieraasta maailmankaikkeudesta voi jättää jälkiä tämän maailman hiekkarannoille.
     Valmistiko planeetta itse kopioita jollain hänelle käsittämättömällä tavalla? Muuttiko se ehkä paikallisia elämänmuotoja samanlaisiksi kuin hän?
      Miehen päätä alkoi särkeä. Hän mietti liikaa, ajatteli liikaa. Aivojen verenkierto häiriintyi. Tai ehkä toisin. Kotimaapallolla ukonilman läheisyys aiheutti aina samanlaisen pahanolon tunteen.
     Ja kuin vastauksena tähän muistoon tuuli nostatti valtavat, mustat pilvet mereltä päin. Kun sade saapui harmaana seinämänä, mies syöksyi vähän matkaa metsikön sisälle hakemaan suojaa. Hän löysi kalliota vasten kaatuneen kiven ja painautui sen alle, ymmärtäen vasta veden jo ryöpytessä paikalle tarkistaa, ettei paikalla asustanut terävähampaisia tai myrkyllisiä petoja.
     Pilvet ja vesi pimensivät seudun. Mies kurkki kivenraosta ulos. Mereltä laineet työntyivät joelle ja kohisuttivat vettä pitkin rantahietikkoa. Mies ymmärsi, miksi rannat olivat niin leveälti paljaat. Tällainen ilma oli tavallinen, ja täydensi jokitulvien vaikutusta.
     Aallot hävittivät rannalta jäljet. Hänellä ei enää ollut mitään, mitä seurata.
     Uusi epäilys valtasi hänet, kun hän katseli luonnonvoimien riehuntaa. Oliko hän todella laskeutunut, vai makasiko hän aluksessaan harhojen vallassa? Ehkä elossapitokone syötti vahingossa hänen vereensä harhoja aiheuttavaa ainetta ravintoliuoksen asemasta. Hän nipisti itseään, uskomatta kuitenkaan kivun todistusvoimaan.
     Valtava salama syöksyi juuri hänen yläpuolellaan pilvestä pilveen. Valo katosi pian sateeseen, mutta muutaman sekunnin ajan hietikko oli kirkkaana näkyvissä. Juuri siinä kohdassa, minkä mies piilostaan näki, työntyi eteenpäin alaston hahmo. Hän oli vedessä  nilkkojaan myöten, ja juuri kun valo himmeni taas, kulkija kohotti jalkansa tyrskyistä. Hänellä oli jaloissaan kengät. Samanlaiset kuin miehelläkin.
     Mies syöksyi ulos luolastaan. Hänen huutonsa sekoittui myrskyyn ja hän huusi itselleen, sillä itsensä hän tunsi tuossa hahmossa. Mutta myrskyn huutoon ja sateen vaikerrukseen liittyi taas uusi ääni. Salama rävähti hänen selkänsä taakse ja jyrinä halkaisi taivaan veden. Jostain metsän takaa, rannalta, kohosi ilmaan räiskien punahohtoinen pilvi, ja mies tiesi, ettei hänellä ollut alusta enää.
     Seistessään siinä ja heittäessään varjon maahan yhdessä satojen puiden kera, tulen riehuessa taustalla, hän kohotti kätensä ilmaan. Hän kohotti molemmat kätensä ja puhkesi itkuun ymmärtäessään, ettei hänellä enää ollut minkäänlaista keinoa lähteä täältä kotiin ja tavata pientä pyöreäpäistä tyttöä, joka kerran oli hymyillyt hänelle koivun alla, vanhan punaisen seurantalon edessä.
     Myrsky lopetti hänen itkunsa ja tuskansa hetkessä. Karrelle palaneena, salaman puoliksi halkaisemana, hän vajosi hengettömänä hiekalle, ja jyrinä soi hänen muistokseen eikä hautaa tarvinnut kaivaa.

     Kun heimon tulet jo näkyivät, Alia Raso kääntyi rantahietikolta sisämaahan. Hän käveli varovaisesti pitkin polkua, mikä tuskin erottui metsästä.
     Heimon jäsenet istuivat muutaman tulen ympärillä luolassa, jota oli lehväkatoksin laajennettu kohti jokea. Kun Alia Raso saapui paikalle, he  nousivat kaikki ylös ja ympäröivät miehen.
     - Mitä sinulla on jaloissasi? he ihmettelivät, ja lähimmät kumartuivat hyväilemään suuria, kiiltäviä kuoria, jotka vähän muistuttivat suurten bestojen kavioita.
     - Kun kävelin lähellä rantaa, sinne laskeutui taivaalta kummallinen rakennelma. Menin siihen sisälle ja löysin nämä. Pistin nämä jalkoihini, sillä näin muukalaisenkin, vähän samantapaisen kuin me. Myös hän piti tällaisia jaloissaan.
     - Tallot kasvit niillä, varoitti heimon vanhin nainen paheksuen.
     - Totta niinkin, totesi Alia Raso, riisui läpimärät kengät jaloistaan ja heitti ne nurkkaan. Istuuduttuaan hän jatkoi kertomustaan:
     - Se rakennelma poltti tullessaan metsän reunasta monta puuta ja repi pensaita juurineen. Muukalainen katkoi oksia ja kukkia ja koristeli itseään.
     - Hävititkö tunkeilijat? kysyi muuan mies.
     - Kuulittehan ukkosen, vastasi Alia Raso. - Hävitin molemmat. Kutsuin metsän myrskykalliolta rajuilman.
     Hänen naisensa toi hänelle lämmintä juotavaa ja hedelmiä, ja hän söi ja joi. Ukonilma haihtui. Heimo paneutui nukkumaan. Hetkessä he olivat kaikki syvässä, rauhallisessa unessa.

     Kuu kohosi suurena ja täytenä. Sen valokeila vaelsi pitkin puiden välistä polkua asumukselle, kiipesi ylös seinämää, hipoi kattoa ja kurkisti nurkkaluukusta. Sisällä se valaisi sinertävät saappaat, ja nurinpäin olevan saappaan pohjasta soikion, jossa luki "SHUO", ja sen alla 9,5.