KOLME KOPUTUSTA

Novelli on julkaistu lehdessä Spin, numerossa 1/88. Lisäksi tämä ilmestyi Ursan kokoelmassa Tähtipuu, vuodelta 1990. Olen itse kuullut keskuskertomuksen novellinkaltaisessa tuvassa kuusikymmentä vuotta sitten.

**************

Istuin selkä seinää vasten ja katselin ulko-ovea. Olin istunut niin jo kauan. Istuin ja katselin. Laskin pultteja, tarkkailin kahvoja. Odotin.
     Sillä oveen oli koputettu kolme kertaa.
     Tietenkin minun olisi pitänyt juoksennella ympäriinsä, ottaa yhteyttä sinne tänne, kirjoittaa raportteja ja nauttia lääkkeitä. En tehnyt mitään. Minä vain istuin. En edes epäillyt järkeäni.
     Muistin.
    
Olin pieni poika. Istuin mökillä öljylampun valossa. Takassa paloivat oikeat halot. Me olimme rikkaita. Istuin siinä pöydän äärellä, valopiirin rajoilla, ja kuuntelin, kuinka isoisäni kertoi oman isoisänsä isästä, toisteli tämän muistelmaa kaukaa lapsuudestaan. Äitini yritti keskeyttää joskus: Älä puhu tuollaisia lapsen kuullen. Mutta ukki huitaisi kädellään ja jatkoi. Hän tarinoi, ikään kuin olisi ollut itse tuo entisaikojen ikivaari, ja hänen tarinaansa säesti talvisessa yössä elektronisuden kammottava ulvonta jostain kaukaa.
     "Silloinkin oli pimeä talvi-ilta, saman tapainen kuin tämä. Mutta susi oli oikea, ja niitä oli monta. Takkakin oli suurempi, se oli valtava. Siinä poltettiin metrisiä koivuhalkoja.
     Meidän talossamme oli vain yksi huone. Ja siinä yhdessä samassa huoneessa asui kymmenkunta ihmistä. Etupuolen penkeillä istuivat talon miehet. Lieden luona puuhailivat naiset, lapset konttasivat lattialla tai peuhasivat uunin päällä. Ja takanurkan vuoteessa isoäiti teki kuolemaa.
     Siihen aikaan sai kuolla ihan rauhassa kotona. Ei paranneltu eikä hoivailtu sen kummemmin. Kun aika tuli, kuoltiin. Ja sukulaiset hakivat riihestä ruumislaudan, sellaisen leveän lankun, johon oli kaiverrettu risti. Vainaja pestiin ja puettiin pitkään valkoiseen paitaan. Ruumislaudalla hänet vietiin kylmään riiheen odottamaan kuljetusta hautauspaikalle. Joskus talvella ruumis sai jäätyneenä maata monta kuukautta kotosalla, ennen kuin se voitiin kuljettaa tiettömiä maita asutuskeskukseen. Niin myös meillä, elimme keskellä korpea.
     Sinä iltana satoi lunta. Valkoiset suuret hiutaleet leijuivat ikkunan taitse hehkuen tulen väreissä. Susien ulvontaan sekoittui koiran hermostunut haukunta. Tuli  himmeni takassa, öljylamppu lepatti. Huone odotti.
     "Tulee vieraita", sanoi vanhaisäntä. Me kaikki käännyimme odottamaan lumen narinaa jalan alla, ehkä hevosen hirnahdusta ja aisakellon helkettä. Mutta ei, ulkona oli aivan äänetöntä. Koiran haukku koveni ja siirtyi pitkin navetan seinustaa. Lopulta koirakin alkoi ulvoa. Sen ääni kuulosti samalta kuin villisusien, mutta lähempää. Se toimi petolauman esilaulajana.
     Ja juuri silloin, kun äänet nousivat äärimmäiseen voimaansa, oveen koputettiin kolme kertaa. Voimakkaasti ja tasaisesti.
     Me käännyimme kaikki katsomaan ovea, ja samassa takassa kohahti, puut romahtivat kasaan hiillokseksi, ja tuvan täytti hämmentävä punainen hohde.
     "Sisään", huusi joku voimakkaalla kantavalla äänellä nurkasta, ja kun käännyimme katsomaan, näimme isoäidin kohonneen puolittain istuvaan asentoon. Hänen silmänsä paloivat ovea kohti ja hampaaton suu siirtyi hymyyn.
     Ja ovi avautui. Pakkasviiman ja lumituiskun keskeltä astui sisälle tupaan tummaviittainen olento. Kylmä hyydytti tulta entisestään. Öljylamppu kohahti sammuksiin. Tupa pimeni, eikä tulijan kasvoja erottanut mustan hupun alta. Vieras raahasi selässään jotain raskasta. Hän kompuroi äänettömin jaloin keskelle lattiaa  ja heilautti taakkansa permannolle. Koko tupa jymähti. Muukalainen kääntyi nurkkaa kohti ja kumarsi hämärässä erottuvalle vaalealle hahmolle vuoteessa. Sitten hän kääntyi ja palasi takaisin ovelle. Kun hän katosi pimeään, ovi vetäytyi kiinni, öljylamppu sai tulen ja takassa leimahti liekki.
     Talon nuoret miehet havahtuivat ja ryntäsivät perään. He työnsivät oven auki ja katselivat pihaa. Heti ovelta alkoi vastasatanut, koskematon hanki. Kuun valo kimalsi jäähileillä.
     Isoisä kiirehti työntämään lisää puita takkaan. Valo ylsi taas nurkasta nurkkaan. Keskellä lattiaa erottui harmaassa leveässä laudassa leimuava risti.
     Ruumislauta oli tuotu tupaan. Ja isoäiti oli kuollut."

Istuin selkä seinää vasten ja katselin ovea. Istuin kauan ja elin ajatuksissani yhä uudelleen yön keskellä metsää, muinaisessa Suomessa. Miltei kuulin susien äänet korvissani.
     Istuin ja mietin. Pelkäsin, tietenkin. Kuka tahansa olisi pelännyt. Minun olisi pitänyt havainnoida lähietäisyydeltä asteroidia numero 1503, mutta en tehnyt sitä. Ehkä automatiikka hoiti asian, ehkä ei.
     Sähkövalot himmenivät hiljalleen. Punaisten ja keltaisten merkkilamppujen hohde hiipui kekälesilmiksi. Minä istuin selkä seinää vasten, tuijotin avaruusalukseni ovea ja odotin.

KOLMAS KUOLEMA

Novelli on julkaistu Portti-lehdessä, numero 4/1986. Pieniä kielellisiä korjauksia tein.
     Nykytiedon mukaan elinkelpoisia planeettoja tuntuisi olevan Linnunradassa pilvin pimein. Lisäksi olin huomaavani pienen sovinistisen pohjasävyn novellin lopussa. Olkoon. Novellissa ei ollut kuvitusta.

****************


Itse minä siihen halusin. Lähetin paperit, kuten sata muuta. Kirjallisessa kokeessa meitä oli vielä parikymmentä jäljellä. Ja lopulta johtajan silmien eteen pääsi viisi.
     Minut valittiin. Koulutukseni ja luonteeni kelpasivat heille. Ulkomuotoni oli sovelias. Kielitaitoni oli monipuolinen, vaikken herra paratkoon tiedä, mitä hyötyä he luulivat siitä olevan. Ehkä oppisin helpommin outoja kommunikointitapoja.
     Kävellessäni viimeistä kertaa metsässä kesämökkini lähellä ennen sairaalaan menoa, minusta tuntui omituiselta. aivan kuin tämä olisi viimeinen kerta kun kävelen tässä sen kummemmin kuin missään muussakaan metsässä. Laskeuduin varovaisesti kalliolta ja pistelin syksyn puolukoita suuhuni. Ylitin hakkuuaukean. Sukelsin metsään ja suuntasin mökille suoraan koivikon halki. Lämmitin saunan ja ajattelin uudelleen päätökseni. Ja istuessani savusaunan lauteilla tumma lämpö ympärilläni, aloin katua toiveitani.
     Tajuaisinko elämäni kymmenien, satojen tai ehkä jopa tuhansien valovuosien takana?

Sairaalan ovi sulkeutui itsestään perässäni. Nousin liukuportaita toiseen kerrokseen ja ilmoittauduin luukulla. Nainen hymyili minulle, hän tiesi, kuka minä olin.
     - Tohtori odottaa sinua, hän sanoi.
     Menin vasemmalle käytävään ja kävelin viimeiselle ovelle asti. Koputin. He pyysivät minut sisälle. Valmistelut olivat vielä hieman kesken. Istuuduin katselemaan vuodetta. Sen yläpuolella roikkui mahtava kone. Kohta se kävisi ruumiini läpi pala palalta ja kirjaisi tulokset kidelevyille, ja minä olisin niissä. Eivät ainoastaan minun käteni ja jalkani ja sisäelimeni ja muut, mitä saattoi käsin koskettaa, vaan myös muistini, tietoni ja osaamiseni.
     He laittaisivat ne kiteet avaruusaluksiin yhdessä tarvittavien alkuaineiden kanssa. Ja jonain päivänä alus ottaisi ainekset ja tiedot esille ja rupeaisi töihin. Se yhdistäisi osasia, sekoittaisi, muotoilisi ja viimein laskisi valmiiseen ihmisen kuvaan mitättömän sähköimpulssin.
     Minä kokoaisin pystyyn ja kävelisin ovelle, avaisin sen ja lähtisin tutustumaan outoon planeettaan tietämättömän matkan päässä kotoani.
     - Montako minua loppujen lopuksi lähtee? minä kysyin.
     - Kaksi, eräs vanhempi nainen vastasi ja hymyili nopeasti minulle.

     Seurasin alusten nousua. Kaksi sukkulanmuotoista laitetta kohosi liki peräkkäin siniseen taivaaseen. Kertasin saamiani ohjeita, niitä, jotka oli iskostettu mieleeni jo ennen kopioiden tekoa:
     "Toinen sinä lähtee kiertämään Linnunrataa vastapäivään, toinen myötäpäivään. Kuljet eri korkeuksilla, toinen Linnunradan tason ala-, toinen yläpuolella. Aina kun tietokoneesi löytää planeetan, jonka olosuhteet ovat otolliset elämälle, se kokoaa sinut ja teet tutkimuksia aluksessa olevan suunnitelman mukaan. Työn päätyttyä annat koneen uudelleen hajottaa itsesi. Älä pelkää, se kokoaa sinut aina tarvittaessa. Näin säilyt parhaiten kunnossa. Ja kun olet tutkinut kolme elinkelpoista planeettaa, tietokone lähettää sinut suorinta tietä kotiin. Käytät sivuavaruutta kulkutienä, joten voi olla, että palaat jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Kuka ties sinulla on kaksi eri-ikäistä identtistä veljeä eläkepäivinäsi. Tee työsi hyvin."
    Ja minä olin tekemässä työni hyvin. Menin mökille ja lepäsin kuukauden. Sitten palasin entiseen ammattiini. Olin eksobiologi.
     Vuodet kuluivat, ja sitten vuosikymmenet. Jossain vaiheessa aloin odottaa itseäni. Omalla työsarallani olin edelleen umpikujassa. Emme onnistuneet vastaanottamaan minkäänlaisia viestejä muukalaisilta, jos heitä nyt sitten olikaan olemassa. Joten mielenkiintoni nousi hetki hetkeltä. Halusin tavata itseni ja saada selvityksen elämästä Linnunradassa.
     Mutta aika kului, enkä kuullut itsestäni mitään. Pääsin eläkkeelle, mutta jatkoin siitä huolimatta kuvitteellisten mallien suunnittelua. Kirjoitin muutaman kirjankin, sekä asiallisia että mielikuvituksellisia. Vielä sairaalan vuoteessakin, odotellessani loppua, toivoin, että ovi avautuisi ja nuori minä astuisi sisälle. Heilauttaisi kättään ja toteaisi: "Linnunrata on täynnä elämää, ja odotas, kun kerron, minkälaista..."
     Mutta avautui väärä ovi, ja minä poistuin tutkimaan tarujen todellisuutta.

Avasin silmäni. Makasin kotelossa ja olin valmis. Kohottauduin istualleni. Minua huimasi, joten laskeuduin uudelleen makuulle. Ajattelin hetkisen, muistelin itseäni, mitä lienen tekemässä täällä Maapallolla. Sitten muistin.
     Makasin kauan ja pitkästyin odotellessani oloni parantumista, Lisäksi olin tietenkin utelias. Halusin päästä katsomaan, mitä ulkona oli. Huusin tietokoneelta lääkettä ja tunsin saavani annoksen iholleni.
     Kohottauduin uudelleen, tukahdutin pyörrytystunteen hengittämällä voimakkaasti sisäänpäin. Hoipuin ikkunaan ja katselin maisemaa. Paikallinen aurinko teki laskuaan. Maata peitti omituisen näköinen ruohomatto, vähän matkan päässä kohosi muutama luurankomainen puu.
     Mitään vapaasti liikkuvaa en huomannut. Ehkä täällä ei ollut eläimiä, tai sitten ne olivat kaikonnet peloissaan laskeutuessani tänne. Niinpä tietenkin.
     Meni kelloni luo. Alukseen kuului automaattinen ajannäyttäjä, joka korjasi koko ajan nopeudesta aiheutuvat virheet. Se tiesi, mikä vuosi vanhan Maan pinnalla tällä hetkellä oli. Kello sijaitsi ohjaamopöydässä ainoan käyttönapin vierellä, sen napin, jota painamalla automatiikka otti asiat hoitoonsa ja matka jatkui. Kello oli suunniteltu näyttämään suuriakin lukuja. Siihen mahtui seitsemän numeroa. Lähtiessäni neljä viimeistä olivat käytössä. Nyt jokaisessa oli merkki, ja ensimmäisessä nelonen.
     Lähdöstäni oli kulunut yli neljä miljoonaa vuotta.
     Palasin ikkunan luo ja katselin ulos. Taivaanrannan takaa oli noussut näkyville kuu. Se vaikutti tutulta. Suuntasin kiikarin sitä kohti ja tunsin meret. Mare Crisium. Mare Serenitatis. Mare Tranquillitatis.
     Laskeuduin istumaan. Olin kiertänyt koko Linnunradan ja palannut takaisin. Olin kiertänyt Linnunradan sinne tänne kiemurrellen ja käynyt kurkkimassa tähden toisensa perään ja hylännyt ne kaikki. Voimamoottorini olivat imeneet energiaa läheisistä auringoista ja automaattikorjaimet olivat uudistaneet osan toisensa jälkeen, itsensä mukaan lukien, niin ettei aluksessa ollut mitään alkuperäistä. Jopa minuustiedostonikin oli kopioitu uudelleen sadat kerrat rapautumattomalle aineelle. Olin kopioiden kopio itsestäni, ja silti silmiini pyrkivät vedet.

Tarkistin ulkoiset olosuhteet. Lämpötila oli korkeampi kuin aikoinaan, tai sitten olin laskeutunut lähemmäs päiväntasaajaa. En kuitenkaan uskonut sitä, taivaankappaleiden aseman ja liikkeen mukaan olin jossain lähtölatitudeillani. Kaasukehä oli liki ennallaan. Voisin hengittää ulkona ilman apulaitteita. Kysyin tietokoneelta maapallon elämästä. Ei havaittavissa älyllistä toimintaa, se vastasi.
     Käskin tietokonetta avaamaan oven. Laskeuduin alas nurmelle ja lähdin kävelemään. Kiertelin, katselin, pian löysin puron jonka vesi oli kirkasta, ja minä join siitä. Jos kuolisin, entä sitten? Epäilin, sopeutuisinko koskaan elämään yksin, Linnunradan ainoana älyllisenä olentona. 
     Laskeuduin matalaan puroon ja uin käsipohjaa sinne tänne. Huuhtelin itsestäni miljoonien vuosien viiveen. Tuhlasin vettä. Purskuttelin sitä suussani ja valutin hiusteni läpi.
     Sitten lähdin kulkemaan kohti alustani. Minusta tuntui, kuin eilen olisin astunut sisälle sairaalaan ja ruvennut pitkäkseni vihreäkankaiselle vuoteelle. Ja niinhän asia olikin. Neljä miljoonaa vuotta kuin yö.
     Kiersin muutaman kituvan näköisen puun kautta. Koettelin niiden runkoja ja lehtiä. Minun kävi liki sääliksi niitä. Ohitin alukseni ja jatkoin kävelyä vastakkaiseen suuntaan. Ruoho ratisi. Maailma oli epätodellisen näköinen.
     Ja yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua melua, ja horisontin takaa ilmestyi näkyviin kiiluva valopiste. Avaruusalushan sieltä saapui, ja minä tiesin, kuka oli tulossa.

Lähdin kävelemään itseäni vastaan enkä myöhästynyt kuin hetken. Saapuessani paikalle, jossa kulottunut nurmi kärysi hiljalleen, ovi aukeni ja minä tulin ulos. Katsoin taakseni. Oma alukseni oli vajaan kilometrin päässä.
     En puhunut mitään. Laskeuduin aluksesta ja kävelin itseäni vastaan. Tiesin olevani Maassa ja tiesin, että aikaa oli kulunut miljoonat vuodet.
     - Olen sentään elossa.
     - Niin olen, elossa olen. Muistatko, kun kerran ennen lähtöä kysyin eräältä älypäältä, mitä sitten tapahtuu, ellei koko Linnunradassa ole muuta elinpaikkaa kuin Maa?
     - Muistan, se salkkukoura sanoi, että sellainen tilanne on mahdoton. Ja jollei elämää löydy, niin elinkelpoisia planeettoja ainakin, joten ei matkasta kovin pitkä tule.
     - Ja kelloonsa pistivät tilan miljoonille.
     - Tunnen itseni tarpeettomaksi. Neljän miljoonan vuoden matka suotta.

Katselin itseäni jonkin aikaa ja minä katselin takaisin. Sitten siirsin silmäni hipomaan horisonttia.
     - Sinä katsot minun olkani yli, se toinen sanoi.  - Et ole enää minä, sinulla on erilaisia jälkiä aivoissasi ja muistissasi.
     - Näin on, toinen vastasi, mutta itse minä tunsin minuuteni.
     - Kait me rupemme elämään täällä yhdessä.
     - Miksi?
     - Mitä me muutakaan tekisimme. Linnunrata on autio. En enää nouse tuolla romukasalla minnekään.
     - Samoin. Kuule, tehdään yksi asia ihan selväksi. Minä olen minä ja joku muu kuin sinä. Sovitaan, että me olemme identtiset kaksoset.
     - Me kait olemme identtiset kolmoset.
     - Se yksi meistä on ollut kuolleensa jo käsittämättömät ajat. Emme edes tiedä, miten hän kuoli. Ehkä joi itsensä hengiltä, tai hirttäytyi nuoreen tuuheaan kuuseen.
     - Et kunnioita sitä, mikä me olimme?
     - Miksi minä niin tekisin? Me olemme täällä kahdestaan. Ei meidän elämällämme, sen kummemmin kuin elämällä yleensä, ole enää mitään merkitystä.
     - Oliko joskus?
     Vastaa nyt tuohon.
     - Ihmiskunnasta ei tietenkään ole enää edes jälkeä missään.
     - No ei varmasti.
     - Kai meidän pitää silti tehdä jonkinlaisia tutkimuksia. Vaikka vain itsemme tähden. Kartoitamme maailmamme. Mietimme, miten elää.
    
     Ja me lähdimme kävelemään. Me kävelimme vierekkäin koko sen illan, emmekä löytäneet juuri mitään. Vesikin virtasi hiljaisena ja tyhjänä. Ruohoa oli vain yhtä lajia, puita samoin.
     Pian puheemme muuttuivat mitättömiksi. Vihdoin nälvimme toisiamme. Ivasimme. On ihmeellistä, kuinka pian itsensä kanssa pahoittaa mielensä. Jopa lopullisesti. En pitänyt minusta.
     Palasimme aluksillemme. Ilta pimeni ja unen aika tuli. Menimme kumpikin omaan pesäämme. Minä  menin tähän, ja tuo toinen tuohon. Ja tämä minuus, joka nyt oli tässä aluksessa, asettui avoimen oviaukon vierelle istumaan, ja tällä oli kädessään ase ja minä odotin jotain, ehkä sopivaa pimeyttä, ehkä hämärässä liikkuvaa hahmoa. Ja minä lähdin aluksestani keskiyön aikaan ja ase minulla oli kädessäni ja minä kuljin luurankopuulta toiselle eivätkä ne antaneet minulle minkäänlaista suojaa. Minä erotin hämärässä tuon liikkeen ja tartuin tiukemmin eräänlaisen kiväärini perään. Ja minä kierryin varovaisesti aluksen taakse niin ettei minua oviaukosta nähty, ja lymysin niin alhaalla etten nähnyt minua ikkunastakaan. Hitaasti sitten, metallia vasten painautuneena, kiersin alusta kunnes sain avoimen oviaukon näkyviini. Hiljaa kahisin viimeiset askeleet tikapuille ja kuulin lähestymiseni ja olin valmis, ja kun pääsin tikapuita tarpeeksi ylös, en säälinyt itseäni, ja viimeinen, jonka näin, oli kylmän aseen kuuma suulieska ja olin kuollut jo ennen kuin käteni erkanivat tikkailta.
     Niin olin taas yksin, ja jostain kaukaa tuli tuulenhenki, ensimmäinen täällä oloni aikana, ja taivaanrannan takaa kohosi sadepilvi näkyviin. Kun vedentulo alkoi, suljin oveni ja menin vuoteelleni makaamaan ja nukahdin, ja vesi huuhtoi pois unet ja toiveet. Joskus keskiyöllä heräsin kun ukkonen kulki jossain kuulon rajamailla, mutta nukahdin heti uudestaan ja heräsin uudelleen vasta kirkkaaseen aamuun.
     Nousin, ja jo ennen kuin valmistin itselleni aamupalaa, kävin hautaamassa hänet, jolla ei enää ollut minuutta, enkä tuntenut hautaavani itseäni vaan sen toisen, jonka silmät olivat keränneet oman maailmansa minun olkani takaa. Niin hautasin hänet syvälle pehmeään maahan ja tasoitin haudan enkä jättänyt siihen kumpua enkä koristetta. Lopuksi räjäytin hänen aluksensa. Ja sitten menin sisälle ja huolsin itseni ja ajattelin, miksi elää.
     - Mitä haluat? kysyi tietokone, joka vaistosi epätoivoni, ja minä suutuin.
     - Mitä haluan? Jumaliste, mitä sinä muka pystyt minulle antamaan? Minut on pantu helvettiin, kaulaa myöten tulijärveen, ja sinä haluat kantaa minulle lohtua ja virkistystä. Mitä haluan? Revi itsesi seinästä ja hirttäydy johtoihisi.
     - En pysty tuhoamaan itseäni. Minun on pidettävä sinusta huolta.
     - Pidä sitten. Menenkö sohvalle makaamaan ja kerron sinulle huoleni ja lapsuuteni?
     - Jos haluat.
     - No tapa minut sitten.  Niin niin, tiedän, et voi. No tee sitten minulle nainen, senkin romuläjä.
     Minä ryntäsin ulos puoliksi loikkaamalla ja karkasin kauas alukseni luota. Kävelin pitkin levottomin askelin ylös mäelle. Seisoin siinä ja katselin ympärilleni yksitoikkoista näkymää. Ruohoa, milloin ruskeampaa, milloin vaaleampaa. Siellä täällä puu kuin risti hautausmaalla. Heittäydyin kasvoilleni ja hakkasin nyrkein maata. Tämä ei ollut ihmisen aika eikä paikka.
     Makasin siinä kauan. Minulla oli ase aluksessa. Miksen hae sitä ja kokeile kolmatta kuolemaani? Kuolen kohta kuitenkin, ja todennäköisesti kivulla ja tuskalla, jollen itse lopeta kulkuani.
     Nousin ylös ja lähdin palaamaan. Sata metriä ennen alusta hiljensin vauhtia. Odotanko silti hetken, edes siihen asti, kun sairastun.
     Pysähdyin, ja silmäni takertuivat alukseni oveen.
     Se aukeni.
     Joku astui ulos ja kääntyi kiipeämään tikkaita alas.
     Hitto vie, se on tehnyt minusta taas kopion, minä kirosin. Minun pitää muistaa tuhota kiteet. Lähdin kävelemään lähemmäs. Ensi yönä tapan tämänkin, on pakko.
     Mutta sitten hän kääntyi, eikä hänellä ollut vaatteita vaan rinnat ja häpy, ja minun valheelliset tervetulosanani jäivät aivoihini ja kiersivät siellä. Hän hymyili ja tuli lähemmäs ja alkoi puhua.
     - Hei, minä tunnen sinut, mutta sinä et tunne minua.
     - Kuka olet? sain sanottua.
     - He tekivät minusta mallin vähän sinun jälkeesi. Siltä varalta, että tarvitset minua matkallasi.
     - Eivätkä sanoneet minulle mitään?
     - Minun ei pitänyt olla tielläsi. Tietokone oli ohjelmoitu ymmärtämään naisenkaipuusi.
     Muistin huutoni. Kone oli tehnyt tahtoni mukaan.

Entä sitten? Tartuinko häntä kädestä ja kuljimmeko kohti auringonlaskua näkymättömiin? Vai vaivuimmeko kuolemaan toistemme käsivarsille voipunut ilme kasvoillamme?
     Tai ehkä kävi näin: Me otimme itsestämme sadat kopiot ja rakensimme kaupungin, pankin, postin ja vakuutuslaitoksen. Eikö niinkään? Entä heräsimmekö me unesta omissa vuoteissamme? Vai pakenimmeko erämaahan perustamaan Vielä Myöhempien Aikojen Seurakunnan?
     Ei.
     Parikymmentä vuotta myöhemmin kävelimme hiljalleen läheisen kukkulan huipulle. Molemmin puolin polkua hehkuivat pellot, joissa viljelimme eräänlaista ravintokasvia. Olimme kasvissyöjiä, olosuhteiden pakosta, ja hyvä niin.
     Käännyimme kukkulalla ja katselimme taaksemme. Aurinko valaisi kotimme ja sen takana seisovan avaruusaluksen. Rauha valtasi meidät ja me teimme sen, mitä meidän tuli tehdä.
     Asetin piisirut laakealle kivelle, alttarillemme, ja naiseni kohotti lekan ja antoi sen laskeutua meidän kuolemattomuutemme päälle, eikä meillä enää ollut tulevaisuutta.

LÄMPÖÄ, LÄMPÖÄ!

Novelli on julkaistu Tähtivaeltajassa, nro 4 vuonna 1985. Nykyään lietekaasu on hyvinkin tuttu juttu, ei muistaakseni vielä tuohon aikaan. Stilisoin aika paljon. 

****************

Istuimme kaikki tyrmistyneinä. Matka oli kestänyt kaksikymmentäkuusi vuotta. Olimme tulossa kotiin. Jäljellä oli enää kolmen kuukauden matka.
     Ihminen oli ensimmäistä kertaa käynyt vieraan auringon luona. Alfa Centaurin kolmoistähden planeetat oli tutkittu. Eipä niiltä mitään ihmeellistä löytynyt. Ne olivat joko kylmiä jääpalasia tai hehkuvia kivipalloja, seassa muutama kaasujättiläinen. Elämää emme löytäneet. Mutta monenlaisia tutkimustuloksia meillä oli tiedostot täynnä.
     Ja juuri nyt, kun olimme saapumassa Maahan viettämään eläkepäiviämme, tapahtui tämä. Tietokone näytti kohauttelevan olkapäitään. Kapteeni kysyi uudestaan:
     - Eikö mitään ole tehtävissä?
     - Ei mitään. Energia ei riitä sisälämmön ylläpitämiseen perille asti. Mutta olkaa huoleti, minulle ja alukselle ei käy kuinkaan. Tulen toimittamaan tiedostot Maahan onnellisesti. Tämä on ensisijainen tehtävä. Ei siihen teitä tarvita.
     Meidän mielestämme meitä kuitenkin tarvittiin. Ainakin eläkkeellä elämiseen, savusaunan lämmittämiseen, uistimen vetoon ja vanhusten lempeen. Niinpä me aloimme miettiä keinoja, miten välttäisimme paleltumiskuoleman.
     Sähkölämmitys ei tullut kauan kuuloon. Virtaa riitti ainoastaan välttämättömään. Tämän tietokone selvitti  useampaan kertaan: En voi vaarantaa alusta. Lämpöä saatte hieman. Lisäksi voin ylläpitää himmeän valaistuksen, ilmanpuhdistuksen, vessan ja vesihuollon. Ruokaakin toimitan. Olen jo ilmoittanut kuolemastanne Maapallolle. Lisäyhteyksiä ei sallita.
     No niin. Avaruuspukumme eivät pitäisi meitä lämpimänä, niiden akut loppuisivat nopeasti. Meillä ei ollut edes puuta nuotioon, jonka olisimme sytyttäneet keskelle miehistösuojaa.
     - Kauanko voit pitää lämpötilamme plussan puolella? kysyimme tietokoneelta.
     - Kaksitoista vuorokautta, se vastasi. - Kunhan käytätte vain yhtä huonetta.
     Ja matkamme kestäisi vielä  yhdeksänkymmentä yötä ja päivää.
     Kapteeni oli hiljainen mies. Ei hän yleensäkään paljon puhellut, ja nyt vielä vähemmän. Hänhän oli vastuussa meistä. Mutta pirujako teet, kun tietokone on tehnyt monta miljardia laskutoimitusta ja ilmoittaa sen jälkeen tilanteen ehdottoman toivottomaksi.
     Kapteeni teki sen ainoan mahdollisen ratkaisun: Hän sulki tietokoneen ehdottelevan puolen ja alkoi itse miettiä.
     - Teepä nyt ratkaiseva keksintö, hän kehotti pääinsinööriä. - Laita lämmitys. Sytytä tuli. Paistata päivä.
     - Jaa, sanoi insinööri. - Voisihan tuota yrittää. Onko biologilla mitään mukavaa kaapissaan?
     - Yhtä ja toista, vastasi biologi.
     Ja kolmestaan kapteeni, biologi ja insinööri lähtivät kaappiin tutustumaan.
     - Tehkää meille edes lämmitysryypyt! huusi navigaattori perään.
     Tunnin kuluttua miehet palasivat, ilman ryyppyjä. Mutta kaikenlaista muuta tavaraa he kantoivat mukanaan.
     - Me teemme lämmityslaitoksen, sanoi insinööri.
     - Entä mitä te poltatte siinä? kysyi tutkimusassistentti.
     - Metaania, ilmoitti biologi.
     - Niinpä tietenkin, tokaisi äskeinen assistentti.
     Tottahan me kaikki tiesimme, miten metaania valmistetaan. Emme siis tietämättöminä seuranneet sivusta, miten keksijämme puuhailivat astioidensa parissa. Ja jollemme olisi tienneet, kait nuo kolme tietomiestä olisivat sen meille selvittäneet.
     - Minkä päällä istutaan? minä kysyin.
     Pääinsinööri näytti peltipönttöä.
     - Tehkää siihen pehmeät reunat! pyysi toinen aluksen naisista, jolla oli hipiää tällaisille asioille.
     Alusastiasta vedettiin syöttöputki mädättämöön. Tämän yläpuolelle kyhättiin kaasunkerääjä, ja siitä vedettiin putki kuuteen polttimoon. Kaikki oli valmista muutaman tunnin sisällä. Saumat oli kitattu tiiviisti, sekaan ei saanut päästä happea.
     Eniten vaikeuksia tuotti sekoittimen valmistus, mutta pian mädättämön kyljestä pisti esiin tukeva kampi.
     Ja sitten me aloimme valmistaa lietettä. Muutama lehmä olisi selvinnyt urakasta nopeasti, mutta eipä meillä ollut lehmiä. Kaikki piti tehdä itse. Yksi toisensa perään istahdimme pöntölle ja teimme oman osamme. Sekaan lisättiin biologin varastosta lisää tarvittavia bakteereita. Onneksi kaikkea löytyi.
     Kuntoiluakin riitti. Yhden piti olla aina vuorollaan sekoittamassa lietettä, jotta seos pysyisi soveliaassa tilassa.
     Me söimme. Me söimme ja heti perään me taas söimme. Lieteastia oli iso, mutta iso sen piti ollakin. Meidän oli saatava paljon kaasua varastoon jo näiden kahdentoista lämpimän vuorokauden aikana.
     Pikku hiljaa aluksemme kylmeni. Tietokone alensi lämpötilaa aina niin, että jäljellä oleva energia riitti kotimatkaan.
     Ja me laitoimme päivällistä ja illallista ja söimme tukevasti yöllä ja aamulla, ja silloin tällöin lietteen täydennyspisteessä oli jono.
     Eräänä päivänä tietokone ilmoitti kevyesti: Joudun laskemaan lämpötilan nollan alapuolelle. Pankaa vaatetta päällenne, huomenna on jo viisi pakkasastetta, ylihuomenna kymmenen.
     Päätimme odottaa ylihuomiseen, ennen kuin käynnistäisimme lämmityksemme. Kyykimme ja ähkimme ja toivoimme, että tehostetut anaerobiset bakteerimme olivat pitäneet työstään ja panneet parastaan saadakseen aikaan runsaasti metaanikaasua. 
     Eristimme huoneemme muista tiloista kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Vessaakaan emme tarvinneet. Emme halunneet lämpömme lähtevän luotamme.
     Meillä oli vatsavaivoja. Omakin kaasuntuotantomme oli käynnistynyt. Röyhtäilimme, piereskelimme ja oksentelimme. Oksensimme tietenkin säiliöön, kait sinne kelpasi. Ehkä syömätönkin ruoka olisi kelvannut, mutta emme uskaltaneet kokeilla.
     Palelimme ja haisimme. Viimeisen yön ennen tulen sytyttämistä makasimme toisiimme kietoutuneina, kaikkien löytämiemme vällyjen alla. Seuraavana aamuna, kylmän kohmeessa, silmäripset jäässä, menimme porukalla lähimmän kaasuputken luokse.
     Pääinsinöörin kädet tutisivat, hän pudotti sytytyslaitteen kaksikin kertaa, ennen kuin sai siihen tulen. Hengityksemme huurusivat. Kapteeni aukaisi hanaa. Pääinsinööri toi tulen vierelle. Sininen liekki hulmahti miltei kattoon asti. Molemmat miehet hypähtivät taakse päin. Kapteeni pienensi liekkiä. Puolimetrinen riitti.
     Minua huimasi. Me saattaisimme jäädä henkiin. Tai mistä sen tietää, ehkä polttoaine palaa loppuun jo hetkessä, ehkä liekit eivät riitä lämmittämään hyistä tilaa.
     Kapteeni ja insinööri sytyttivät viisi muutakin tulta. Otimme käsineemme pois ja tunnistelimme ilmaa liekkien lähellä. Lämmittivät ne. Ja olihan huoneen eristys huippuluokkaa. Käsiä alkoi pian kuumottaa. Veimme kädet kauemmas, pyörähtelimme ympäri itseämme lämmittäen, katselimme lämpömittarin lukemien hidasta nousua, puhuimme, jopa nauroimmekin.
     - Ja sitten syömään, sanoi kapteeni, ja me valmistimme itsemme juhlapäivällisen.
     Tiesimme  jokainen tarkasti, kauanko meillä oli vielä matkaa edessämme. Kaksi ja puoli kuukautta. Joten me söimme ja otimme lisää.

     Viikko vielä, veljet ja sisaret. Viikko vielä. Kaksi meistä on kuollut, sydämenpysähdykseen. Emme tunkeneet heitä lietteeseen vaan nostimme heidät kylmään eteiseen, nopeasti, jottei turhan paljon lämpöä lähtenyt heidän mukanaan. Viikko vielä, me olemme lujasydämisiä, me kyllä kestämme!
     Ottakaa hanhenmaksaa, syökää lohta, kävisikö sisäfilee? Tuleeko neidille ranskalaisia perunoita vai riisiä? Kas tässä leipää ja juustoa, erinomaista makkaraa. Ehkä hernekeittoa, siitä vasta tehoa irtoaa! Minkälaisena herra haluaa lampaanlihansa, tuleeko kapteenille pihvi kypsänä vai puoliraakana? Maistakaa tätäkin viiniä! Saako olla kahvia vai teetä, konjakkia vai likööriä? Entä jälkiruoka, ehkä jotain kiisseliä?
     Kenen vuoro pyörittää, kenen istua pytyllä? Otapa hieman lesettä rahkan kanssa, talkkunaa ja mustikkaa, kuka haluaa lisää poronkäristystä? Aika kuluu, kuluu, enää kuusi, enää viisi vuorokautta. Kenen vuoro nukkua, kenen illastaa? Enää neljä, onko kolme? Otetaanpa taas! Mutta lamppu, olemmeko tyhmiä neitseitä, miksi lamppumme himmenevät? Miksi meidän on niin kylmä? Voi hyvät ihmiset, enää kaksi vuorokautta, syökää!

     Ja sitten meidän piti sulkea puolet liekeistämme, loputkin paloivat vaivalloisesti. Taapersimme vatsat pitkällään varovaisesti ympäri huonetta varoen sydämiämme. Piti ottaa loppukiri.
     Me söimme, ja taas. Me joimme, joimme terveellisiä ja epäterveellisiä juomia, keittoja ja vellejä. Ja me pyöritimme kampea.
     Ja matka jatkui.
     Huomenna!
     Huomenna me sukellamme Maan ilmakehään eikä meitä enää palella. Kitkalämpö kuumentaa aluksemme ja me voimme sulkea loputkin liekkimme.
     Tietokone, kerro mikä on tilanteemme? Säilymmekö hengissä, riittääkö lopussa viilennys, emmehän me kuole lopuksi kuumuuteen? Ette kuole, se kertoo. Kun ette tähän mennessä kuolleet, ette kuole vastakaan. Ilmoitin elämisenne jo Maahan.
     Ja aluksemme jarrutti ja suunnisti ja ikkunasta me katselimme Maata emmekä ikävöineet sen ravintoloita.
     Ja niin sammui viimeinen liekkimme, mutta aivan kohta se tapahtuisi! Maapallo ottaisi meidät vastaan lämpimään syliinsä, pian me olisimme kotona, aivan pian.
     Me heilahdimme ja kohahdimme, me syöksyimme tulivanana, liitelimme, me leijuimme, ja lopuksi laskuvarjot laskivat meidät alas ja viimeisillä latauksillaan tietokone piti lämpötilan sopivana. Me laskeuduimme, maalle me laskeuduimme, suurelle kentälle, ja monet olivat meitä vastassa.
     Töyssäys. Olimme perillä, ja me itkimme kädet toistemme kaulalla ja ihmettelimme, kuka saisi sadat kilot hyvää kukkamultaa, jonka olimme valmistaneet hyisten kilometriemme aikana. Presidentti! Hänelle me sen lahjoitamme, kiitollisina ja kunnioittaen.
     Ovi avautui. Astuimme ulos. Raikas tuuli kävi kasvoihimme. Jalkamme hoippuivat vatsojemme alla. Kävelimme pitkin punaista mattoa. Kättelimme. Tiedemiehet ryntäsivät ohitsemme alukseen tutustumaan tiedostoihimme.
     Valokuvakoneet vinkuivat. Kuljimme juhlasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen. Kauniit tytöt ja pojat kantoivat eteemme mitä hienoimpia herkkuja. Pihvejä ja seläkkeitä. Viinejä ja konjakkeja.
     Rouva presidentti toivotti meidät tervetulleiksi. Ylipiispa piti pienen rukouksen.
     - Kun teillä loppumatkalla oli suuren vaaran paikka, te varmaankin turvauduitte Taivaalliseen Isäämme ja pelastuitte, rakkaat veljeni ja sisareni, hän lopetti.
     Me hymysimme. Sitten me tyrskimme, ja lopulta me nauroimme röhönaurua kaikki.
     - Ei, hyvä ylipiispa, sai kapteeni lopulta sanottua. - Pahimmalla hetkellä me turvauduimme johonkin paljon paljon konkreettisempaan.....

    

TIMANTTILAPSET

Novelli ilmestyi Portin  numerossa 4/1985. Aikajanat ovat valtavia. No, mikäpä siinä. Tein tähän melkoisia muutoksia, fysiikasta oli löytyvinään virheitä ja epäloogisuuksia. Kuvitusta novellissa ei ollut.

****************


Avaruus oli hiljaa ympärilläni. Tähdet näyttivät lähestyvän jostain kaukaa ja lipuvan hiljalleen ohitseni. Alukseni näyttöpäätetasolla valot, numerot ja kirjoitukset vaihtelivat. Elämä jossain syvällä sisälläni virtasi kuten ennenkin. Olin matkalla.
     Lähestyin kappaletta, jonka Linnunradan halki kiitävä automaattiluotain oli jo kauan sitten löytänyt. Luotaimen välittämien tietojen mukaan kyseessä oli kuoritähti. Oletettiin, että tähden ympärille oli rakennettu jonkinlainen verkko, jotta energia saataisiin täysimääräisenä talteen. Tällaisia tähtiä oli osattu etsiä jo tuhannet vuodet, mutta tähän mennessä turhaan.
     Olin ollut matkalla jo pitkään. Vuosia, vuosisatoja. Kun minut aikanaan laadittiin tätä tehtävää varten, minun suunnittelijani sanoivat, etten ikävysty koskaan. He olivat väärässä. Olin äärimmäisen pitkästynyt.
     Kun sitten saavuin tarpeeksi lähelle tähteä tehdäkseni tutkimuksia kohteestani, tilanne muuttui. Enää minun ei ollut ikävä olla. Tutkin kuorta kaikilla mukanani olevilla laitteilla. Kuten arvelinkin, se oli ontto.
     Läksin kiertämään valtavaa palloa. Samalla tarkistin ne oudot tulokset, jotka jo automaattiluotain oli lähettänyt Maahan. Tämän järjestelmän keskellä ei voinut sijaita minkäänlainen tavanomainen tähti. Hain aukkoa pallokuorelta, halusin päästä sisälle katsomaan, mitä siellä on. Kiersin systemaattisesti tasaista pintaa ja ihmettelin sen tiiviyttä. Ehkä heidän ympäristössään ei ollut irrallista materiaalia, ei komeettoja, ei meteoreja, ei mitään, mikä olisi rikkonut kuoren kulkiessaan. Enkä todella ollut tavannut lähestyessäni lainkaan ylimääräistä ainetta. Ehkä tämä rakennelma oli tehty tyhjään avaruuteen.
     Seitsemäntenätoista vuotena kuitenkin pääsin sisälle. Jokin kaukaa ulkoavaruudesta saapunut kappale oli solahtanut sisälle pallovaltakuntaan. Ropeloinen reikä oli tarpeeksi suuri, ja käänsin kulkuni ja pujahdin sisään tarkkailemaan sitä, mitä minut oli lähetetty tarkkailemaan.
     Tähdet sammuivat ympäriltäni, eikä pallon keskustasta piirtynyt silmiini aurinkoa. Pysyttelin pallokuoren sisäpinnalla ja kiisin sitä pitkin. Kuori oli piirteetön. Mikään ei elänyt sen turvissa. En uskaltanut erota siitä, ennen kuin kojeeni kertoivat keskeltä löytyvän pienemmän pallon.
     Ja sekin oli ontto.
     Käänsin alukseni. Syöksyin päin tummuutta, kohti seuraavaa pallokuorta. Mietin, löytäisinkö sen pinnalta elämää.
     Matkani kesti neljätoista vuorokautta. Sitten laitteeni ilmoittivat minulle, että olin perillä. Valonheittimeni saavuttivat pinnan.  Se oli aivan samanlainen kuin edellinenkin, tumma ja yksitoikkoinen. Se jatkui tasaisena joka suuntaan ja lähdin kulkemaan mielivaltaiseen suuntaan sitä pitkin. Nyt olin jo varma, että tämän kuoren sisältä löytäisin älyllistä elämää.
     Kiersin kuorta, yhä uudelleen, eri kulmista. Tähän tehtävään minulta meni puolitoista vuotta, ja sitten löysin aukon. Se ei ollutkaan sattumanvaraisen taivaankappaleen puhkaisema. Sen reunamat olivat tasaiset, se muodosti säännöllisen ympyrän ja siinä oli ovi. Tosin ovi riippui vinossa auki, ja minä puikahdin sisälle, eikä vieläkään silmiini sattunut valoa keskustasta.
     Uuden pallopinnan sisällä tein täyden kierroksen, eikä valonheittimeni keilaan nytkään löytynyt mitään poikkeavaa. En löytänyt asuntoja, en vettä, en mitään. Mutta laitteeni kertoivat keskustassa olevan jotain, joka lähetti gravitaatioaaltoja.
     Asetin automaattisen kulkusäätimen toimintaan, ja alukseni kääntyi matkaan. Parin vuorokauden kuluttua olin jo etäisyydellä, millä pienenkin tähden olisi pitänyt kiskaista minut imuun. Mutta niin ei tapahtunut. Lähestyin edelleen ja aloin kiertää spiraalia. Laitteeni antoivat lukemiaan. Alhaalla oli maapallon kokoinen kappale ja sitä ympäröi ilmakehä.
     Ilmakehä?
     Siellä siis oli elämää. Lähestyin edelleen. Ja sitten näin valon. Jossain kaukana loistivat punaiset tulet.
     Alapuolellani oli helvetti.
     Ja minä vähensin korkeuttani yhä, tein useita kierroksia ja näin tulia tasaisten välimatkojen päässä. Valo ei riittänyt näyttämään yksityiskohtia, joten lopulta päätin laskeutua pinnalle. Olisin tietenkin voinut lähettää matkaan tutkimusluotaimen, mutta olin nyt liian kiinnostunut. Halusin nähdä, kuka noita nuotioita polttaa.
     Sukelsin varovaisesti kaasukehään, hipoen ja jarruttaen. Pääsin liukuun ja ohjasin aluksen parin kilometrin korkeuteen. Oletin, että kappale on tuliperäinen, ja koska en vieläkään erottanut muuta kuin hehkua ja mustuutta, laskeuduin hitaasti yhä alemmas.

     Ja sitten  sain alhaalta viestin. Aivoni soivat kuin huuto tyhjässä polttoainetankissa. Minuun oli otettu yhteys.
     Alhaalla oli todellista elämää. Aivoihini piirtyi monta kuvaa, hermoradat totuttelivat hetken, lähettäjä tuntui hakevan sopivaa ilmaisutapaa, ja sitten tajusin viestin.
     - Tule alas.
     - Minne? ajattelin vastaan.
     Hetkisen kuluttua sain vastauksen. He alhaalla olivat oppineet tajuamaan minua.  - Pian näet vasemmalla puolella suuren tulen. Laskeudu sen oikealle reunalle.
     - Selvä.
     Ihmettelin, miten selvästi pystyin ymmärtämään tätä viestitystä. Ensimmäistä kertaa ihminen tapasi telepaattista tiedonvälitystä.
     Jatkoin matkaani pari minuuttia ja näin suuren tulen. Laskeuduin sen vierelle hitaasti ja pidin koko ajan aivoni valppaina. Uskoin toki heidän olevan ystävällisiä.
     Alukseni laskeutui keinahtaen tummalle pinnalle. Odotin hetken ja aukaisin oven. En tarvinnut suojapukua. Ulkona oli pimeää, joten sytytin valonheittimet. Astuin raput alas ja seisoin kiinteällä pinnalla. Jossain oman valopiirini takana tulen loimu valaisi himmeästi kaasukehää. Odotin.
     Muutaman minuutin kuluttua he tulivat. Heitä oli viisi ja he saapuivat aluksella, joka muistutti ilmatyynyalusta.
     He olivat raketin näköisiä. He tulivat aluksella, koska heillä ei ollut jalkoja sen kummemmin kuin muitakaan ulokkeita. He olivat liki läpikuultavia lieriöitä,  joita tummemmat juovat laikuttivat. Jos heillä oli aistinelimiä, ne olivat piilossa. He muistuttivat suippoine huippuineen muinaisia tykinammuksia. En ymmärtänyt heidän muotoaan.
     He pysähtyivät vierelleni, ja päässäni alkoi taas kumista. He viestittivät minulle tervetulon. Vastasin yhtä kohteliain ajatuskuluin. Ajatuslinjoillemme löytyi yhteinen pohja, ja he hymisivät ystävällisesti.
     Vastaanottajani tekivät tilaa ajoneuvoonsa. Haparoin kyytiin. Laite kohosi jonkin verran pinnasta ja lähti kulkemaan hiljaista nopeutta kohti tulta.
     Ja se todella oli tuli, avotuli. Ajolaite seisahtui sen vierelle ja laskeuduin pinnalle seisomaan. Nyt näin, että kulkulaite oli ollut vain minua varten, sillä vastaanottajani kohosivat yhtäkkiä lentoon ja leijuivat ohitseni tylppä pää osoittaen kohti pintaa. He pyysivät minua seuraamaan itseään.
     Alas johtavat portaat ihmetyttivät minua, mutta ehkä ne olivat ikivanhat. Tai sitten ne oli tehty juuri minua varten. Käytävä oli pimeä mutta lämmin. Pian sen seinämät alkoivat hohtaa sen verran, että erotin väylän suunnan. Raketit leijuivat edelläni, ja saavuimme suureen luolaan.
    Tutustuin heidän johtajaansa. Hänen arvoasteensa pyöri aivoissani ja herätti minussa kunnioitusta. Kumarsin hänen edessään, toki hän ei tunnistanut itse elettä, mutta tajusi, että pidin häntä arvossa.
     - Olemme tarkkailleet sinua jo kauan, hän viestitti. - Jo siitä lähtien, kun saavuit uloimmalle kuorelle. Olet tervetullut.
     He eivät pyytäneet minua istumaan. Mutta eihän heillä ollut tuoleja, eikä tietenkään käsitystä istumisesta. Odotin hiljaa. Onnistuin pitämään ajatukseni hyvin kurissa. Tietysti pelkäsin vähän, mutta sitä he eivät pitäneet pahana. Ehkä se antoi heille turvallisuudentuntoa. He eivät pelänneet minua. Miksi olisivatkaan, ei minulla ollut edes asetta. En tiennyt, oliko heillä, en edes, tunsivatko he tuhoamisen ja tappamisen käsitteen.
     Seuraavaksi he veivät minut suureen huoneeseen, joka oli täynnä kaikenlaisia laitteita. Niiden ympärillä hyöri suuri joukko pieniä robotteja. Roboteilla oli raajat, ja ne tiesivät, mitä niiden piti tehdä. Ne näpräsivät vipua tuolla, käänsivät rengasta täällä, ja koneet kehräsivät.
     - Noita robotteja ei aluksi meillä ollut. Mutta kun vety auringostamme alkoi loppua, aurinkomme alkoi laajeta ja kuumentua, ja meidän piti keksiä jotain jottemme kärventyisi kuoliaiksi. Rakensimme robotit ja ne keräsivät uloimmat planeetat ja kaiken muun irrallisen aineen ja kokosivat niistä uloimman pallokuoremme. Sen sisäpinnalle ne pystyttivät kammiot meitä varten, ja koneet työnsivät ne kammiot täyteen ilmaa. Silloin me vielä söimme orgaanista ainetta, ja suuret kasvihuoneet tuottivat meille ravintoa ja puhdasta happea vedestä ja auringonvalosta ja muutamista kaasuista. Olimme turvassa.
     Katselin heitä ja tunsin ihmetystä. Heidän sukunsa oli suunnattoman vanha. He jatkoivat:
     - Mutta aurinkomme laajeni yhä, siitä oli tulossa punainen jättiläinen, ja pian se puhaltaisi ulkokuorensa pois planetaarisena sumuna. Se olisi meidän loppumme, joten tulimme laajenevaa aurinkoa vastaan. Roboteilla oli taas työtä. Sisäplaneetat menivät kuoren rakennusaineeksi, myös meidän alkuperäinen kotiplaneettamme. Jähmetimme näin laajentumisen tiettyyn pisteeseen, käyttäen lisäksi voimakenttiä hyväksemme.
     - Siinä vaiheessa teidän keskustähtenne oli todella kuuma, huomautin.
     - Olet oikeassa. Sen riehuvat sisäosat olivat paljaaltaan. Mutta kun aurinko oli kuumimmillaan, meillä oli kaksi suojakuorta välissä. Muutimme nimittäin ulkokuoren ulkopinnalle, ja energia riitti sinne asti.
     - Ja tähtenne alkoi kylmetä ja siitä tuli valkoinen kääpiö, minä sanoin, ja he nyökkäilivät mielissään.
     Me rupesimme muuttamaan. Ensin ulkokuoren sisäpinnalle, sitten sisäkuoren ulkopinnalle, ja kun keskustähti yhä kylmeni, siirryimme sisäkuoren sisäpinnalle. Valkoisesta kääpiöstä tuli ensin keltainen, sitten punainen, ja vähitellen viimeinenkin lämpö säteili siitä ulos, ja miljoonat vuodet olivat kuluneet.
     - Eikä teillä ollut energiaa enää, ja keskustassa lymysi nyt musta kääpiö. Auringosta oli tullut heliumin ympäröimä hiili- ja happipallo, muistelin Maassa oppimaani astrofysiikkaa.
     - Näin on, he vastasivat. - Mutta sen lisäksi meillä oli valmius uuteen muuttoon.
     Yhtäkkiä he säpsähtivät kaikki. He keskeyttivät keskustelun ja tunsin, että ilta oli tullut. He veivät minut pieneen hiililuolaan. Keskustelisimme huomenna lisää. Paneuduin pitkäkseni mustalle kovalle hiilelle ja nukuin rauhallisesti yön.
     Seuraavana päivänä he veivät minut melko kauas. Laskeuduimme taas alas, täälläkin oli portaat. Ja täällä luola oli vielä valtavampi kuin edellisessä paikassa, ja sen keskellä hyrisi musta ja uhkaava kone.
     - Siinä on suurin keksintömme, he sanoivat. - Tuon takia voimme asua täällä.
     - Gravitaatiosäädin? ehdotin.
     - Niin on, he myönsivät. - Nyt täällä entisellä tähdellä vallitsee sopiva painovoima. Helium karkasi miltei kokonaan, mutta hiili ja happi voivat esiintyä tavallisessa muodossaan. Robotit laskivat tämän laitteen paikoilleen.
     - Tehoaako tämä koko tähteen?
     - Näitä on kaksisataa. Ne riittävät yllin kyllin, myös viimeiseen ponnistukseemme.
     - Joka on? kysyin.
     Mutta he eivät vielä vastanneet.
     Kysyin siis muuta: - Sitten laskeuduitte itse tänne, mutta eikö tämä kuitenkin ollut vielä liian kuuma?
     - Oli hyvinkin, he vastasivat. - Jouduimme monen miljoonan vuoden ajan säätelemään lämpötilaa. Mutta saimme siinä samassa energiaa elääksemme. Koneemme kävivät ja huolto toimi.
     Vaihdoimme huonetta. Seuraavassa luolassa paloi tuli.
     - Mutta jonain päivänä lämpö kuitenkin loppui, huomautin. - Ja silloin te sytytitte hiilen palamaan? jatkoin.
     - Niin teimme. Meillä on suuri pallo täynnä hiiltä. Rajoitetussa painovoimassa se käyttäytyy juuri niin kuin edessäsi näet. Ja koska voimakenttämme eivät laske lämpöä karkuun, polttoaineemme riittää miljooniksi vuosiksi.
     Muuta mainittavaa ei sinä päivänä tapahtunut. Sain kierrellä vapaasti tämän  omituisen taivaankappaleen pinnalla. Illalla - eli kun he sanoivat, että oli ilta - menin taas luolaani. Nukuin yöni. He eivät tuntuneet ruokailevan, ja minähän en tarvinnut mitään. Aivoni saivat ravintonsa hapesta ja sisäisestä reaktoristani vielä pitkään.
     Seuraavana aamuna minut vietiin taas uuteen luolaan. Mustat seinät hehkuivat. Tuuli puhalsi käytävässä vastaan. Ja luolan keskellä minua kohtasi tuttu näky. Suuri kone, ja sen ympärillä pyörivät herhiläiset.
     - Tiedätkö, mitä me tällaisilla koneilla teemme? kysyivät isäntäni.
     - Kaasukehän, minä arvelin.
     - Oikein.
     - Meillä kasvillisuus puhdistaa käytetyn hapen. Teillä ei ole kasveja.
     - Ei ole enää, he hymysivät. - Mutta meillä on koneita. Ne puhdistavat hapen ja pitävät huolen, että seassa on sopiva määrä typpeä, etteivät nuotiomme pala liian kovalla liekillä.
     Tietenkin. Heillä oli kaikkeen kone.
     - Mutta entä sitten, kun olette polttaneet kaiken hiilen? Eräänä päivänä te asutte ontoksi koverretulla kuonakasalla, sanoin. - Onko se loppunne?
     Nyt heitä suorastaan nauratti. He pyysivät minua rentoutumaan, ja tein niin. Istahdin lähelle punaista nuotiota ja ojensin jalkani suoriksi. Ja he kertoivat minulle tulevaisuutensa tarinan, se oli heidän eloonjäämisensä tarina, ja minä uskoin sen.
     Pakon tullen he voisivat muuttaa ulkoavaruuteen avaruuslaivoineen. Mutta he laskivat, että heillä oli aikaa antaa evoluution muuttaa heidät itsensä kelvollisiksi elämään ilman ravintoa, ilman vettä ja ilman kotiplaneettaa.
     Evoluutiota he säätelivät itse.
     He olivat hiilestä koostuvia ja he alkoivat vahvistaa itseään. Rikkoutuneet yksilöt korvattiin uusilla. Lapset syntyivät ja kasvoivat täyteen kokoon yhä syvemmällä pinnan alla, yhä suuremmaksi säädetyssä paineessa. Jotkut menehtyivät eivätkä päässeet ylös, mutta toiset selviytyivät, hieman kovempina kuin edeltäjänsä, hieman lyhyemmin jaloin, pienemmin käsin.
     Evoluutio eteni.
     Raajat katosivat, tilalle kehitettiin eräänlainen rakettimoottori. He liikkuivat ilmavaivoillaan.
     Ja ennen kaikkea, suuressa paineessa ja lämmössä heidän hiiliruumiinsa muuttui. Kerta kerran jälkeen se tiivistyi ja koveni, tuli kuultavaksi ja kirkkaaksi.
     Hiilestä tuli timantti.
     Ja hermoradat piirtyivät timanttiseen kuoreen, aivot siirtyivät kärjestä kylkiin, jotta ylösnousussa tarvittava terävä pää olisi puhdasta ainetta eikä rikkoutuisi.
     Yhä puhtaammat timanttilapset kohosivat entisen auringon sisuksista, ja nuotioiden valo kimmelsi heidän kuorillaan.  Eräänä päivänä he olisivat valmiit. Virheettömät yksilöt eivät murtuisi koskaan.
     Ja sinä päivänä tuhottaisiin ympäröivät kehät. Gravitaatiosäädin asetettaisiin ääriasentoonsa eikä aurinkovaarilla olisi enää vetovoimaa. Sen viimeiset lapset avaisivat hieman suuttimiaan ja kelluisivat rauhallisesti uuteen kotiinsa, tyhjään avaruuteen. Jokaisella olisi  mukanaan pieni automaattinen gravitaatiolaite, joka aina painovoimaa kohdatessaan työntäisi timanttilapsen pois massakeskittymän luota.
     Ponnekaasu saisi loppua. Äärimmäisen herkkä valopaneeli tuottaisi vähäisen tarvittavan muun energian.
     Koskaan he eivät törmäisi tähtiin.

     - Emme voi antaa sinun lähteä täältä, he sanoivat.
     - Miksette voi? kysyin, ja pelko nousi sisälläni.
     - Emme ole vielä valmiita. Voisit lähettää väkesi etsimään meitä. Olemme kuunnelleet ajatuksiasi. Et itsekään luota lajitovereihisi. Voit vaikka tahtomattasi paljastaa meidät. He tulisivat ja tuhoaisivat koko meidän sivilisaatiomme.
     - Entä mitä te teette minulle? kysyin.
     He menivät pois. - Menemme neuvottelemaan, he sanoivat. Emme halua tappaa sinua. Ehkä emme edes voi.
     - En halua jäädä tänne, sanoin. - Olen liki kuolematon. Haluan kotiin, oman ruumiini luo.
     He menivät pois ja seurasin silmilläni heidän menoaan. Kiertelin tulen ympärillä ja olin hermostunut. Koetin ottaa vastaan heidän ajatusaaltojaan, mutta he osasivat säädellä niitä. Odotin kauan, ja kun he palasivat, koetin päätellä heidän ulkomuodostaan jotain. Tietenkin he olivat täsmälleen entisen näköisiä. Mutta heistä ei huokunut vihamielisyyttä.
     - Olemme tehneet päätöksemme, he sanoivat ja olivat hetken hiljaa. He kerääntyivät ympärilleni, minä odotin. Sisälläni koin hymyn. He olivat keksineet jotain joka ei olisi minulle pahaa.
     - Päästämme sinut menemään, he sanoivat.
     - Mutta jollain ehdolla, minä arvasin, ja tunsin monta nyökkäystä.
     - Lokikirjaan sinun on kirjoitettava, ettet löytänyt mitään merkittävää tältä taivaankappaleelta. Sitten kun avaruusaluksesi nousee ja automatiikka ottaa asiat huostaansa, nukahdat, ja alukseesi laittamamme memoraattori pyyhkii muististasi viimeaikaiset tapahtumat. Laite tuhoutuu itsestään olemattomiin. Ihmettelet, mikset muista mitään täällä käynnistäsi, mutta luotat kirjoittamiisi tietoihin. Lähdet pois ja olet tyytyväinen.
     - Pystyttekö tekemään sen? Muistanko edes nimeni? Menetänkö järkeni?
     - Älä pelkää. Olemme kehittyneet miljardi vuotta sinua kauemmin. Tiedämme, mitä teemme. Unohdat vain, mitä täällä on tapahtunut.
     Tunsin oloni huojentuneeksi. Olin tyytyväinen. Nyökkäsin.
     - Hyvä on, suostun mielelläni.

     Kun heräsin, ikkunasta näkyivät tähdet. Nousin tuolistani, kävelin ympäri ohjaamon ja tarkistin mittarit. Olin matkalla kotiin.
     Otin lokikirjan käteeni ja avasin sen. Luin tekstin: "Kuoritähti tarkastettu. Kaksi kuorta, käytetty todennäköisesti energiankeräykseen sekä suojaksi liialta lämmöltä ja säteilyltä. Kuoret eivät enää ole käytössä, en tavannut minkäänlaista elämää. Asukkaat olivat poistuneet, todennäköisesti siitä syystä, että keskusaurinko oli jo sammunut."
     Olin tyytyväinen ilmoitukseen, enhän toki siinä valehdellut sanaakaan. Toki jotain jäi sanomatta, mutta ei sitä kukaan tajuaisi.
     Vartaloani kutitti vielä. Ja minä nojauduin selkänojaa vasten ja nauroin pitkään. Sillä kaikesta kehittyneisyydestään huolimatta he olivat erehtyneet.
     Heidän hermoratansa ja muistinsa sijaitsivat  heidän kyljissään, ja heidän päänsä oli pelkkä umpitimantti. Ja niinpä he olivat pyyhkineet muistin pois minun synteettisestä vartalostani. Keinotekoiset hermoradat olivat nyt putipuhtaat ja aivojeni tiedotukset ääreishermostoon kulkivat vikkelästi.
     Aivoihini he eivät olleet osuneet, joten muistin kaiken, mitä olin heidän luonaan nähnyt ja kokenut. Silti en koskaan rikkoisi lupaustani. En kertoisi kenellekään, mitä kuorin varustettu aurinkokääpiö säilytti pinnallaan. En, vaikka tämän tiedon saadakseen ihmiskunta oli sijoittanut minuun satumaiset summat. Sillä minä tiesin, millaisen kiillon tieto timanteista sytyttäisi päättäviin silmiin.
     Eräänä päivänä, vielä miljoonien vuosien kuluttua, kuoret hajoaisivat, ja he tulisivat sieltä ulos sankoin joukoin. Lähitähdet kimaltelisivat heidän puhtaan säihkyvissä timanttivartaloissaan, ja he levittäytyisivät halki koko maailmankaikkeuden. Eikä heitä tavoitettaisi koskaan eikä heille tulisi pitkä aika. Sillä he olisivat yhteydessä toisiinsa, ja heillä riittäisi ajateltavaa. He miettisivät, miten he pääsevät yli seuraavasta kynnyksestä, kun protonit hajoavat ja maailmankaikkeus lakkaa olemasta.
     Kuljen kohti kotiani. Minulla on edessäni autio taival, mutta olen oppinut jotain. En usko, että minulle enää tulee ikävä olo. Sillä minun matkani kestää vain hetken.
   Kytken päälle soitintajuni ja kuuntelen Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. Ilon hymni saattaa minua matkallani. Ja kerran, käsittämättömien aikojen kuluttua, minua seuraavat timanttilapset, ja heidän matkansa on ikuisuus.
    

    

HUVILA PITÄISI LAITTAA

Novelli on julkaistu Tähtivaeltajan numerossa 11 vuodelta 1984. Oikeastaan nro 4/84. Nykyään Ceres lasketaan kääpiöplaneetaksi, kuten Plutokin. Tiedepuoli on käsittääkseni oikein. Pientä säätöä olen tehnyt lehteen verrattuna. 

**************'

    

Bode-Titiuksen säännön mukaan 2,8 tähtitieteellisen yksikön päässä auringosta pitäisi sijaita planeetta. Siinä sellaista ei kuitenkaan ole, mutta uudenvuoden yönä 1801 professori Giuseppe Piazzi, munkki ja siksi poikamies, löysi pienen tähtitaivasta vasten liikkuvan pisteen etäisyydeltä 2,77.
     Uusi taivaankappale sai nimen Ceres. Sen läpimitta on ainoastaan vähän toistatuhatta kilometriä, ja nykyään se on rauhoitettu. Vuotta myöhemmin löytyi Pallas - tänään lääketeollisuuskeskus - ja siitä kahden vuoden kuluttua viime vuonna tyhjäksi koverrettu metallirikas Juno. Myöhemmin näitä planeetaksi kokoontumattomia palasia on löytynyt valtavasti lisää.
   Vuonna 1908 professori Max Wolf löysi Jupiterin radalta, Lagrangen pisteen L4 läheisyydestä asteroidin, joka nimettiin Akilleukseksi. Samana vuonna myös Jupiterin jäljestä, pisteestä L5, löytyi asteroidi, se sai nimen Patroklos. Aikaa myöten näiden pisteiden seutuvilta löydettiin yhä uusia kappaleita. Nykyisin Jupiterin edellä kiitävää parvea kutsutaan Etu-Troijaksi, ja jäljessä tulevaa Taka-Troijaksi.

     Kun voitin lotossa ainoana päävoiton, ostin itselleni huvilan ja sukkulan, jolla saattoi matkustaa minne vain aurinkokunnassa. Sain edullisesti melko uuden lepopaikan Etu-Troijasta. Siellä oli muserrettu muutama isompi asteroidi satojen jo sopivaa kokoa olevien lisäksi, ja niistä oli tehty korkeatasoisia oleskelupaikkoja. Jokaisen läpimitta oli viidenkymmenen metrin luokkaa, niissä oli mukava asuinhuoneisto, kasvihuone, sauna ja paljon muuta. Ja oleskeluhuoneessa tietenkin suuri maisemaikkuna, josta saattoi kaikessa rauhassa katsella avaruuden suunnattomuutta ja tähtien valoa.
     Asunnot oli ankkuroitu avaruuteen noin kolmenkymmenen kilometrin välein. Hektor-asteroidilla oli keskusasema, jonka vetovoimasäde piti asteroidiasunnot Hektorin ympärillä kiertoliikkeessä, jolloin niissä oli kevyt painovoima. Edellyttäen tietenkin, että niiden oma voimalaitteisto oli toiminnassa.
     Jokaisella asteroidiyksiköllä oli oma reaktorinsa, joka veikin puolet koko taivaankappaleen tilasta. Suunnitteilla oli toki pienempiä, ja muutaman vuoden kuluttua päästäisiin varmasti parin kuutiometrin laitteisiin, jolloin hyötytilaa asunnoissa saattaisi kasvattaa.
     Jokaisen huvilan elinkeskuksena toimi tietokone, joka piti asunnon toimintakunnossa silloinkin, kun siellä ei oleskellut kukaan. Mikäli tietokone meni epäkuntoon, varalla oli toinen joka kykeni ylläpitämään elintärkeitä toimintoja. Ja mikäli sekin rikkoontuisi, automaattinen hälytysjärjestelmä kytkeytyisi päälle ja apujoukot Nestorilta tulisivat tunnissa paikalle. Samoin tapahtuisi tulipalon ja minä tahansa muun hätäkutsun jälkeen.
     Agamemnonilla sijaitsi Etu-Troijan huoltopiste. Saattoi joko lähteä itse sukkulalla kauppaan, tai tilata asemalta tarvittavat tuotteet tuotaviksi kotiin. Lääkärikeskus sijaitsi sairaalapaikkoineen Ajaksella, hallintopuoli taas Odysseuksella. Pienempiä palvelupisteitä löytyi sieltä täältä ravintoloista kirjastoon, televisioasemasta ilotaloon.
     Olin jo tehnyt yhden matkan huvilalleni. Edellinen omistaja oli antanut paikalle nimen Trankvilo, enkä toki halunnut sitä muuttaa. Rauhallisuus oli oikea sana kuvaamaan paikkaa.
     Palattuani maapallolle rupesin kuitenkin katselemaan ympärilleni, sillä muutaman kuukauden oleskelu itsekseen kivisen pallon sisällä käy raskaaksi. Halusin mukaani naisen. Pari viikkoa etsittyäni löysin mielestäni sopivan. Hänen nimensä oli Veera. Pyysin hänet mukaan muutaman kuukauden matkalle Trankviloon. Hän suostui ilomielin.
     Lähdimme Libelolla, sukkulallani - nimi tarkoittaa sudenkorentoa - viikkoa myöhemmin matkaan. Jupiter oli melkoisen mukavalla kohdalla, eikä ylikulkuun Etu-Troijaan kuluisi kuin seitsemäntoista vuorokautta. Matkalla meillä olisi hyvä tilaisuus tutustua lähemmin toisiimme, ja samalla saisimme selville, tulisimmeko toimeen keskenämme pitkiä aikoja kahdestaan. Jollemme tulisi, hän voisi matkustaa vuoroaluksella vaivattomasti takaisin Maapallolle.

Saavuimme perille. Trankvilo kiersi avaruudessa näkymättömän narunsa sitomana. Sukkulatallin ovi avautui käskystäni. Liu´uin sisälle ja annoin Libelon laskeutua pehmeästi lattialle. Ovi sulkeutui takanamme ja ilma alkoi täyttää tilaa. Kun merkkivalo sammui, avasin kuvun ja menimme talliin. Tallista jatkoimme ilmalukon kautta peremmälle, menimme oleskelutilaan ja istahdimme näköalaikkunan eteen penkille. Hän oli hiljaa pitkään ja katseli tähtiä. Olimme hyvin lähellä toisiamme ja hän painoi päänsä olkaani vasten. Sinä iltana rakastelimme ensimmäisen kerran.
   Kolme ensimmäistä viikkoa kuluivat mukavasti. Kävimme pari kertaa muiden etutroijalaisten luona. Vietimme muutaman ravintolaillan, mutta etupäässä olimme kahdestaan ja katselimme avaruutta. Asunnon kaukoputkella tutustuimme kaasusumuihin, tähtijoukkoihin ja galakseihin. Tajusimme, kuinka pieniä olemme, ja meitä nauratti.
     Huoneiston taka-alalla oli piilokomero, jossa riippui kaksi avaruuspukua varusteineen. Piilokomeron ovi oli eristetty. Vaikka ilmanpaine muualta katoaisikin, siellä saattaisi oleskella jonkin aikaa. Emme arvanneet tarvitsevamme paikkaa, mutta se kuitenkin pelasti meidän henkemme.
     Eräänä päivänä, katsellessamme jälleen kerran tähtitaivasta, jostain alhaalta kohosi nopeasti musta varjo, ja ikkunaa vasten läsähti suuri möykky, kuin imukärsä. Kärsän sisältä syöksähti tulinen leikkaava liekki, ja ikkuna alkoi heti sulaa. Ymmärsimme kärsän olevan keinotekoisen, ja sen sisällä jokin poltti ikkunaan reikää. Syöksyimme piilokomeroon ja vedimme avaruuspuvut päällemme.
     Emme olleet kovin hirveästi peloissamme. Uskoimme, ettei piilokomeroa löydettäisi, ja vaikeaa se olisikin. Ovea ei mitenkään huomannut erilleen seinäpinnasta, ja jokaisessa asunnossa se sijaitsi eri paikassa, ja avaustapakin oli erilainen. Tuskin nämä tunkeilijat räjäyttäisivät koko asuntoa ja herättäisivät näin huomiota.
     Huomasimme kohoavamme yhtäkkiä irti lattiasta. Keinotekoinen painovoiman säätölaite oli kytketty irti. Valot sammuivat. Himmeät hätävalot kytkeytyivät hetkeksi päälle, sitten nekin sammuivat.
     Meiltä oli ryövätty koko tietokoneisto. Olimme silti rauhallisia, koska hälytysjärjestelmä toisi apujoukot paikalle, ja koska asuntomme oli vakuutettu täydestä arvostaan.
     Ehkä puolen tunnin kuluttua tunsimme töytäisyn, kun varkaat lähtivät. Raotin varovasti ovea enkä nähnyt mitään. Haparoin pimeässä seuraavalle ovelle ja menin oleskelutilaan.
     Ikkunassa oli ammottava reikä, ja sen läpi näin poistuvan aluksen. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa. Se oli eräänlainen sukkula, mutta sen malli oli täysin outo. Mahdollisesti se oli naamioitu. Ehkä ryöstäjät halusivat meidän luulevan, että he olivat kotoisin ulkoavaruudesta. Sellaista en uskonut alkuunkaan. Uskoin, että ensimmäistä kertaa maanpäällinen varas oli nyt yltänyt Jupiterin radalle asti.
     Tietokoneisto oli viety. Veera tuli vierelleni, huudahti ja osoitti seinälle. Automaattinen hälytysjärjestelmä oli tuhottu, eiköhän vain ensimmäiseksi. Kukaan ei tulisi meitä pelastamaan. Päätin esittää avaruushallinnolle vakavan huomautuksen tämän laitteiston sijoittamisesta.
     Kaikki energiantuotanto oli tyrehtynyt. Mikään ei pelannut, ja sukkulammekin oli viety.
     Huomasin vielä yhden asian. Koska aluksemme voimansaanti oli lakannut, ei Hektorin liekaköysi enää pitänyt meitä oikealla radalla. Sinkouduimme pois Etu-Troijasta. Katsellessamme ikkunoista naapureita huomasimme, että suuntamme tuntui olevan ekvaattoritasolta alaspäin. Eikä Nestorilta näyttänyt tulevan ketään. Hälytystä ei ollut tapahtunut.
     Poistuisimme pikku hiljaa koko yhteydestä. Muista huviloista ei ollut apua. Jos ne sattuisivat näkemään meidän erkaantumisemme, ne luulisivat meidän irrottautuneen pienelle avaruushypylle. Tämä oli tavanomaista huvia.
     Pukujen happi riittäisi vielä kuudeksi tunniksi. Varaston jokainen varasäiliö oli rikottu, samaten kuin muutkin tavarat, jotka eivät olleet varkaille kelvanneet. Vedestä ja ravinnosta meillä ei ollutkaan huolta. Jollemme kuuteen tuntiin pääsisi yhteyteen Etu-Troijan kanssa, tukehtuisimme pukujemme sisälle.
      Puvuissa oli pieni radiolähetin, mutta sen lähetysteho riitti vain keskinäiseen keskusteluun.
     Poistuimme koko ajan kauemmas muista. Kuljimme tasaisella nopeudella kohti tuhoamme. Menin hermostuksissani läpi komeroita ja varastotiloja löytääkseni jotain, josta saattaisi olla hyötyä. Tavaraa oli paljonkin, osa jopa ehjänä, mutta ei  mitään, mikä toisi pikaisen avun.
     Veera harrasti Maapallolla purjehtimista, joten hän tunsi voiman ja vastavoiman periaatteen. Jos veneestä heitti jotain, vene liikkui toiseen suuntaan. Hän ehdotti minulle vastaavaa: Heittelemme kaiken irti saamamme ulos, oikeaan suuntaan. Vauhtimme kääntyy kotiin päin ja kellumme lopulta naapureidemme luo.
     Suostuin ehdotukseen, oli meidän jotain yritettävä. Tietenkin hengästyisimme ja happi loppuisi aikaisemmin, mutta mitäpä me tekisimme ylimääräisillä minuuteilla.
     Heittelimme huonekalut pihalle. Sidoin itseni köydellä sopivaan heittopaikkaan ja Veera työnsi minulle kaiken irti saamansa. Huonekalujen jälkeen seurasivat loput oleskeluhuoneen tavarat. Kaukoputki oli viety, mutta kaapit ja hyllyt painoivat melkoisesti, joten niiden viskominen voisi vaikuttaa kulkuumme. Keittiössä oli kylmäkalusteita, ruoanvalmistusvälineitä ja pakasteruokaa. Heitimme kaiken ulos ja siirryimme kasvihuoneen sisältöön. Kasvit ja ravintoaineet lensivät tyhjyyteen. Niitä seurasivat kasetit, disketit, tele- ja holovisiot ja ne muutama sata kirjaa, jotka minulla oli mukanani.
     Tyhjensimme varaston. Heittelimme työkalut ja matot, viskasimme astiat, paiskoimme patjat ja tyynyt, siivosimme nurkat rikotuista romuista. Menimme sitten ikkunasta tarkistamaan suuntaamme. Kuljimme pelkällä silmällä arvioiden samaan suuntaan kuin aikaisemminkin. Luovutimme.
     Kiersimme tyhjän asunnon ja jäimme lopulta istumaan oleskeluhuoneen nurkkaan.
Avaruus oli musta ja tähdet loistivat väreissään. Andromedan galaksi kääntyi silmiemme eteen salaperäisenä himmeänä hehkuna. Tiesimme, ettei vauhtimme riittänyt aurinkokunnasta irtaantumiseen, silti meistä tuntui, kuin naapurigalaksi olisi kutsunut meitä luokseen.
     Syleilimme toisiamme, niin kuin se oli kankeissa puvuissa mahdollista, ja sanoimme mitäänsanomattomia sanoja. Asiaa meillä ei enää ollut. Tukehtuisimme kohta, mutta kaikesta huolimatta emme vielä antautuneet. Emme ruuvanneet auki kypäröitämme. Meillä oli jotenkin rauhallinen olo. Niin kuin olisimme saaneet pitkän urakan tehtyä, ja nyt olisi aika levätä.
     Hengitys vaikeutui, painauduimme lähemmäs toisiamme. Sanoimme hyvästit, suljin silmäni ja annoin kuoleman tulla.

     Heräsin outoon ääneen, päätäni särki. Avasin silmäni ja huomasin makaavani vihreässä huoneessa valkoisten lakanoiden välissä. En jaksanut kohottaa päätäni, mutta näin Veeran seisovan vierelläni.
     - Olemme Ajaksilla, hän sanoi.  - Meidät pelastettiin viime hetkellä. Avaruusvarkaita jäljitetään parhaillaan, vielä heitä ei ole löydetty.
     Olin niin väsynyt, etten välittänyt mistään. Nyökkäsin ja suljin silmäni. Veeran puvussa happi oli riittänyt pitempään. Hän oli kunnossa.
     Paljon myöhemmin heräsin uudelleen. Veera istui vierelläni, lääkäri poistui juuri huoneesta.
     - Kuinka he löysivät meidät? minä kysyin.
     - He tulivat sakottamaan meitä, Veera tyrskähti.
     - Mistä? minä kysyin.
     - Ympäristön likaamisesta. Roskien heittelystä. Avaruuden käytöstä kaatopaikkana. Meidän luoksemme johti jätevana.
     - Pitää käydä joskus siivoamassa, minä sanoin ja nukahdin uudelleen.


    

JUNA

    Juna ilmestyi lehden Spin 10-vuotisjuhlanumerossa 1/86. Lisäksi se ilmestyi novellikokoelmassa Tähtipuu (Ursa 1990) ja esperantoksi lehdessä Literatura Foiro. Hyvin henkilökohtainen novelli.  (Monista hyvistä kuvista valitsin tämän.) (Parhamaa?)  Novelli on otettu Tähtipuusta ja eroaa jonkin verran lehdessä ilmestyneestä.

*************

     Mies tiesi, että juna lähtisi. Ainakin hän toivoi niin, hän oli kuullut huhun asemalla.
     Hän halusi vielä mennä kotiin.
     Asemalaiturilla käveli muutamia ihmisiä. Höyryveturi puhisi. Veturinkuljettaja kulki miehen rinnalla.
     - Lähteekö juna? mies kysyi.
     - Lähtee, sanoi veturinkuljettaja.  - Minäkin haluan mennä kotiin.
     Laiturilla seisoi poika. Veturinkuljettaja pysähtyi tämän luokse.
     - Oletko lähdössä?
     - En. Minä katselen junia.
     Veturinkuljettaja hymyili. Hän antoi pojalle merkkilipun.
     - Kun vilkutan ikkunasta, huuda "Juna lähtee!" ja nosta merkkiä näin.
     - Selvä on.
     - Olet junanlähettäjä, selvitti veturinkuljettaja.
     - Minulla ei ole hattua, valitti poika.
     - On, sanoi veturinkuljettaja ja painoi liian ison hattunsa pojan päähän.
     He jatkoivat matkaa. Mies nousi vaunuun, veturinkuljettaja kulki edelleen kohti veturia.
     Rappusilla mies vielä kääntyi ja huusi: - Perille asti?
     - Varmasti, hymyili veturinkuljettaja olkansa yli ja kohotti kättään.
     Vaunu oli vanha, kovilla penkeillä istui muutama ihminen vastakkain.
     Mies valikoi itselleen paikan vastapäätä nuorta naista. Ulkoa kuului kiihtyvän lumisateen halki kantava nuori ääni:
     - Juna lähtee!
     Mies tiesi, että ulkona poika kohotti merkin. Ehkä se oli väärinpäin. Joka tapauksessa vaunu nytkähti, veturin pyörät lipsuivat. Juna liikahti. Hitaasti se erkani asemalta ja työntyi kinosten läpi.
     - Junassa on viisi vaunua, hän sanoi naiselle.
     Nainen  nyökkäsi ja käänsi taas katseensa ulos.
     Autiot talot ja kadut lipuivat ohitse. Lumi viirutti ikkunan. Junan vauhti kiihtyi. Se oli eilen saapunut samaa tietä, siksi rataa pystyi käyttämään.
     Juna keinahti ja kohahti. Savu viipyi hetken ikkunan edessä. Pienen aseman kohdalla juna vihelsi. Se varoitti autoja ja ihmisiä. Hevosia ja rattaita. Koskematon hanki levisi molemmin puolin rataa.
     Juna lisäsi yhä vauhtia ja voimaa, se tärisi ja voihki. Se oli kuin elämä. Vielä se piti pintansa. Ja maisemat vaihtuivat, alkoi varsinainen maaseutu. Tulivat metsät ja peltoaukeat, järvenselät, yksinäiset asumukset. Erään kohdalla juna vihelsi, ja nainen osoitti sormellaan.
     Mies kääntyi katsomaan.
     Juna ohitti talon, jonka piipusta kohosi savua.
     Siellä asuttiin. Valtava halkopino nojasi ulkorakennuksen seinään. Polku kiemurteli lumessa asunnolta kaivolle ja saunalle.
     - Kävin kuukausi sitten saunassa, sanoi nainen.  - Ihan oikeassa. Se oli maalla, sinne minä menen taas.
     - Minä kävin viikko sitten saunassa, mies vastasi. - Ihan oikeassa.  Lämmitimme sitä koko päivän. Se oli savusauna. Minäkin palaan, ehkä kylvemme siinä vielä.
     - Ehkä minäkin tänään kylven, sanoi nainen.  - Se on kotitaloni, synnyin siellä.
     Lumisade tiheni. He istuivat pitkään hiljaa, monta tuntia. Juna työntyi suomalaisen korpimaiseman halki. Silloin tällöin se tuhahti asutulle seudulle, pysähtyi asemalle ja otti matkustajan kyytiin tai laski jonkun pois.
     - Junassa on ravintolavaunu, sanoi nainen sitten. - Ehkä siellä on jotain tarjolla.
     Mies nyökkäsi, ja he lähtivät. Ravintolavaunu oli tyhjillään, tiskin takana istui vanha luopunut nainen.
     - Onko olutta? mies kysyi.
     - Ei ole. Kahvia saatte, murukahvia. Muuta ei ole.
     He ottivat kahvinsa ja menivät pöytään istumaan.
     Valkoinen maisema solui ohi. Järvien selkiä seurasivat metsät, sitten pellot hiljentyneine kylineen. Koulut olivat kadottaneet ihmisuskonsa, niiden kiipeilytelineet hukkuivat lumeen ja enkelinkuvat kirpoilivat ikkunoista. Sähköjohdot viiruttivat toimettomina maisemaa, loikkivat toistensa yli, haarautuivat, hiljenivät.
     - Kerran menin illalla hiekkakuopan reunalle kotikylässä, kertoi mies. - Menin sinne juuri silloin kun aurinko laski. Hiekkakuoppa oli töyräässä, ja minun alapuolellani kuopan takana kulki kärrytie. Maisema hämärtyi, ja minä kuulin, kuinka joku tuli pyörällä alakylältä päin. Minä laskeuduin nopeasti polun varteen, kiipesin mäntyyn ja olin aivan hiljaa. Pian minun alitseni kulki minua vähän nuorempi tyttö. Minä rakastin sitä tyttöä silloin. Minä olin hiljaa ja katselin, kuinka hän jatkoi matkaansa. Vasta kun hänen pyöränsä helinä oli kiertynyt tienmutkan taa, minä laskeuduin alas puusta ja kuljin varovaisesti perässä. Kun tyttö kääntyi kotipihaansa, minä jatkoin matkaani heidän talonsa ohi, ikään kuin olisin sattumalta siitä kulkenut. Enkä nähnyt häntä enää koskaan. Me muutimme pois. Lähdimme pois juuri tuollaisesta kylästä kuin tuo tuossa, lähdimme kaupunkiin eikä minun koskaan ollut hyvä siellä.
     - Mitä sinun tuli ikävä, tyttöä vai kotikylää?
     - Molempia kait, tunnelmaa. Ei rakastaminen ole hauskaa.
     - Lohdutat itseäsi, nainen päätteli. - Sinun on helpompi erota vähästä.
     - Ostimme mökin, vastusti mies.  - Vanhan maalaistalon. Siellä minä elin kesän,  ja viikonloput keväällä ja syksyllä, ja pelkäsin talvea.
     - Talvikin on olemassa.
     - Hyvä hetki opettaa toista elämään.
     Nainen hymähti.
     - Et osannut elää. Minä rakastin. Minä rakastin monia ja monet rakastivat minua, eikä meihin sattunut mitenkään. Kyllä minä tiedän, että on paljon sellaisia, jotka kyräilevät lemmessään toisten ympärillä eivätkä uskalla edes sanaa sanoa. Minä uskalsin. Olin onnellinen.
     - Ehkä niin, sanoi mies. - Mutta en minä kadu mitään. Olin ihan tyytyväinen. Minulla oli vaimo ja kaksi lasta, hyvä ammatti, asunto, auto ja vaikka mitä. Elimme hyvin.
     - Minulla on enemmän muistoja, nainen ilkkui. - Ne minulla ovat mukanani nytkin.
     Eikä mies sanonut mitään, vaikka hän tiesi, mitä olisi voinut sanoa. Sillä muistotkaan eivät ylitä viimeistä rajaa.
     Juna saapui pääteasemalle. Matkustajat kohoilivat paikoiltaan ja lähtivät ulos. Hiljalleen, kuin tietäen olevansa viimeinen, juna kohahti valkoista höyryä.    Mies ja nainen seisoivat hetken vierekkäin asemalaiturilla ja katselivat kaupungille. Lumisade tiivistyi yhä ja kietoi hitaasti maan untuvaisiin käärinliinoihin.
     Oli juhannusaatto.

    

MAAILMANKAIKKEUDEN VAARALLISIN AINE

Kerran sanoin jostain novellista, että tuohan on kuin minä kirjoittaisin, että vesi jäätyy. No kirjoita, sanoivat toiset. Piti tämä kirjoittaa. Fysiikka lie todenmukaista, valetta on, ettei veden olemusta tiedettäisi galaksin nurkilla. Mutta tämä onkin kuvannollista kerrontaa. Novelli ilmestyi Spin-lehdessä 4/84.

********

Piiplaneetan väki oli ensimmäistä kertaa pitkällä avaruusmatkalla. Rikki, fosfori ja kloori tuoksuivat ja lämpötila oli miellyttävä viisisataa kelvinastetta. Ulkopuolella vaani avaruuden hirvittävä kylmyys, mutta aluksen eristykset olivat tehokkaat ja lämmityslaitteet peuhasivat. Eikä miehistöllä suinkaan ollut hiki, sen mallinen lämmöntasausjärjestelmä oli heille tuiki outo. Eihän heidän planeetallaan edes ollut vettä. Miten olisikaan, niin kuumassa paikassa. Tosin jossain kaasukehän yläosissa oli tuota ihmeellistä ainetta havaittu. Jotkut olivat onnistuneet sitä pieniä määriä laboratoriossa valmistamaankin.
     Kuka tahansa nyt kultaa omisti, ja hopeoita ja kupareita ja platinaa, puhumattakaan timanteista ja muista jaloista kivistä. Piiplaneetta lienee syntynyt hyvinkin lähellä supernovaräjähdystä, koska raskaita alkuaineita riitti yli kaiken tarpeen. Mutta vettä hankkivat kotiinsa vain kaikkein rikkaimmat, maksoivat siitä suuret summat ja pitivät parin desilitran annoksiaan kirjahyllyissä, hyisissä lasisissa sammioissa kuplimassa. Voi häntä onnellista, joka löytäisi vettä enemmänkin ja kuljettaisi kotiinsa, hänellä olisi aarretta elää leveästi loppuikänsä.
     Mistä minä sitten tunnen heidän tarinansa, heidän hikensä ja muut puutteensa? Enhän minä asu heidän luonaan, en edes voi laskeutua heidän planeetalleen ilman suuria varotoimenpiteitä. No, minä kuulin sen kerran, eräällä armottoman kylmällä ammoniakkiplaneetalla jo kymmenen vuotta sitten. Nyt minä sen kerron. Tosin minun ei pitäisi puhua koko asiasta, aihe on siirtolassamme ehdottomasti kielletty. Me kiellämme juuremme. Pakko onkin, kun juurillemme on kustu niin pahasti, että ne on pitänyt kiskaista irti. Sillä maapallokaan ei ole enää samanlainen kuin ennen. Vesi senkin tuhosi, happamat sateet ja muut laskeumat. Vesi on vaarallista, tai ei mikään sinänsä ole vaarallista, ennen kuin se joutuu kaiken maailman älyllisten olentojen haltuun.
     No voi hitto, taas minä saarnaan. Minunhan piti kertoa piiplaneettalaisista. He tulivat maahan vasta kun me jo olimme lähteneet. Yksikään kasvi ei vihertänyt enää, meri velloi tummana ilman planktonia, öljy kuohui aalloilla ja tehtaiden punatiilet rapautuivat. Niihin aikoihin he saapuivat, kiersivät korkealla  muutaman kierroksen ja huusivat suoraa huutoa. Vaikka en minä ole heitä tavannut enkä tiedä, osasivatko he huutaa. Ei minulle kerrottu edes, miltä tämä tulipätsiporukka näytti. Mutta huusivat tai eivät, joka tapauksessa he laskeutuivat eivätkä löytäneet ketään, tarkastelivat rakennuksia ja virastoja, heittelivät kruununjalokiviä pelloille, sotkivat kullat soihin, potkivat mersujen kylkiin lommoja ja arvostivat aivan toisia asioita.
     Mitä me sitten muka arvostimme?  Ei, en sano mitään. Mutta totuus on, että viimeisinä aikoina kalat kelluivat vesissä valkeat vatsat ylöspäin, eikä ihmisillä ollut juurikaan lapsia. Miksi olisi ollut, sellaisessa paikassa. Meitä elää täällä Kuussa enää pari sataa, eikä kukaan ole kovin nuori.
     Me olemme Ne Viimeiset, meistä on paljon  puhuttu ja kirjoitettu. Emme me mitään marttyyrejä ole, paremminkin sanoisin, että olemme kliseeporukkaa. Kohta me kuolemme, yksi kerrallaan. Luulenpa, että olen pian yksin elossa. Olen nuorin, ja aikoinaan liikuin paljon ja säästin aikaa kiitäessäni lähes valon nopeudella. Niin kuin silläkin matkalla, jolloin tämän kuulin:
     Piiläiset seisoivat lämpöpuvuissaan rantakalliolla ja katselivat vettä. He ajattelivat planeettansa rikkaimpia asukkaita, totta kai, ja heille syttyi himon kiilto silmiin. Hekin halusivat vettä astiaan kuplimaan, ja tässä sitä oli paljon, monta merellistä.
     "Otamme niin paljon kuin pystymme!" he touhusivat ja kävivät toimeen. He avasivat kylmäkuljetussäiliön räppänän ja imaisivat sisustan täyteen nestettä.
     "Tämän me myymme kalliista hinnasta kotona!" he leuhkivat ja ylvästelivät käynnistäessään koneitaan ja valmistellessaan samalla omaa kohtaloaan. Ulvahti moottori, kiertyi gyroskooppi, suhahti ilma ja loiskahti rantavesi, raketti kohosi eikä kauankaan niin ilmakehä oli jäänyt taakse ja kuljettiin kohti kotiplaneettaa.
     Mutta nyt alkoi armoton rapsahtelu ja rutina. Miehistö kääntyili levottomana perää kohti, kokki heilautteli veistään  ja perämiehen  ruori vilahti tarkkuusasentoon. Kapteeni lähetti pari matruusia katsomaan, mistä oli kyse. Hirveitä olikin tapahtumassa. Kuljetuskammion seinät pullistelivat, oli haljeta koko kulkuneuvo.
     "Hittolainen" (tai jokin paikallinen sana, mistä sen tietää), sanoi kapteeni. "Tämähän on aivan hurja aine, se laajenee kylmetessään eikä tee niin kuin kaikki kunnon kalut, jotka pakkasella supistuvat.
     "Mikä meidät nyt pelastaa?" hätäili lastipäällikkö pelokkaan näköisenä, ja hermostuneita olivat toki muutkin, sillä suunnaton omaisuus oli karkaamassa kostuttamaan lähiavaruutta.
     "Me lämmitämme vettä", keksi kapteeni mietittyään  jonkin aikaa. "Suuntaamme pakokaasuja säiliön seinämille. Kyllä se siitä supistuu ja asettuu aloilleen".
     Niin he tekivät. Suuttimet käännettiin ja vähän kaasuteltiin, ja kas, pian seinämät palautuivat ennalleen ja näköelimet miehistösuojassa kirkastuivat. Varmuuden vuoksi päätettiin lämmittää vielä vähän.
     Tietäähän sen, kuinka siinä kävi. Koko perä räjähti, alus heittelehti ja vesihöyry sihisi tyhjyyteen.
     Pääinsinööri sai muuten heti loistavan ajatuksen: Rakennetaan kone, joka sytkyttelee tämän uuden voiman avulla galaksia laidasta laitaan...


*********************


Lopuksi ote Helsingin Sanomista 28-9-2013, Johanna Sinisalon kolumni:

ALKUSUO

Julkaistu lehdessä Tähtivaeltaja, numerossa 2/85. Nyt uudelleenkirjoittaessani tuli mieleen Lost. No, siitä en ole voinut saada vaikutteita. Tokko Lostinkaan käsikirjoittajat tästä. Stilisoin hieman. Aikanaan valitin Toni Jerrmanille, että viimeinen virke oli kuvituksella otettu erilleen kuin karjaisuksi. Tietenkin sen pitää olla pienenä ilman huutomerkkiä.

*****************

Kun nuorukainen meni metsään, aurinko oli jo laskenut. Hämärsi. Hän nousi polkua kalliolle ja kiersi siitä syvemmälle metsään. Hänen oli outo olla.
     Hän nousi polun joka johti suolle, pääsi kukkulan päälle ja näki vihertävän aukon metsässä. Alkoi sataa, ruskeat renkaat levisivät suolammen pintaan. Nuorukainen veti syvään suon tuoksua. Villi riemu täytti hänen palleansa ja hänen silmänsä huusivat.
     Hän käveli nopeasti viimeiset askeleet, ja sitten hän putosi. Maa petti hänen allaan, hän pelästyi ja luuli vajoavansa suonsilmäkkeeseen. Hänen silmissään kävi kuva suoihmisistä, satoja vuosia suon säilössä olleista.
     Mutta vesi ei ympäröinyt häntä. Kolo oli kuiva, ja aukko, josta hän oli pudonnut, sulkeutui. Hän oli pimeässä eikä käsittänyt mitään.
     Sydän kumarassa hän kohosi jaloilleen ja koetti tunnustella ympärilleen. Kolmelta puolelta hän erotti sormiinsa jonkinlaisen samettisen seinämän. Neljännellä suunnalla käsi haroi tyhjää.
     Hän yritti kiivetä, mutta ei onnistunut. Kun hän hyppäsi, hän sai sormenpäänsä kattoon. Hänen piti lähteä eteenpäin. Hän halusi vajota istumaan, huutaa ja jäädä paikoilleen, mutta hän houkutteli itsensä rauhalliseksi. Otettuaan muutaman askelen hän huomasi, että takaseinä kuroutui umpeen hänen edetessään. Hän arveli tunnelin samalla tavalla avautuvan edessään. Hän käveli kauan, ja sitten molemmin puolin seinät katosivat. Hän tunsi tulleensa perille.
     - Onko täällä ketään? hän kysyi. Mutta kukaan ei vastannut.
     Valo alkoi varovasti jostain. Hiljalleen luolan seinämät tulivat näkyviin. Pehmeä vihreä kajo totutti hänen silmiään ja pian hän näki eikä pelännyt enää.
     Seinämälle syttyi takkatuli, ja sen eteen ilmestyi kaksi nojatuolia. Toisessa istui mies. Nuorukainen käveli peremmälle ja  kääntyi luolan asukkaan puoleen. Tuli oli oikea, se rätisi ja tuoksui. Sen valo leikki vanhan miehen kasvoilla.
     - Tervetuloa, sanoi mies, ja hänen äänensä oli lämmin. - Anteeksi, että toin sinut tänne näin. Mutta näin minun on toimittava. Ja sinunkin tulee joskus tehdä samoin.
     - Miksi? kysyi nuorukainen, sillä hän ymmärsi ettei hän palaisi enää kouluun eikä vanhempiensa luo. Hänen oli rauhallinen olla.
     - Minä kerron sinulle. Istu hetki ja lepää. En tarjoa sinulle juotavaa enkä ruokaa. Et tarvitse niitä enää.
     - Olen kuolematon, sanoi nuorukainen, ja vanha mies nyökkäsi.
     - Niin kauan kuin haluat. Minä en halua enää. Minä lähden ja kuolen. Mutta sitä ennen annan sinulle ohjeet.
     - Hyvä on, sanoi nuorukainen. - Aloita. Minä otan opiksi.
     - Tietenkin olet oikea henkilö, sanoi vanhus. - Niin käy aina. Nouse ja seuraa.
     He lähtivät sammalhuoneesta ja tuli sammui ja penkit katosivat. Sivuseinällä vanhus ojensi kätensä ja seinämään muodostui ovi. Vanhus avasi sen ja he menivät hissiin.
     Oikeastaan matka ei kestänyt kauan, mutta nuorukaisesta tuntui, ettei aika täällä ollut kuin muualla. Hissi seisahtui keinahtamatta. Pieni hytkyvä tuntu vatsassa kertoi matkan loppuneen.
     Vanhus avasi oven ja he kulkivat uutta käytävää. Seinämät hehkuivat valoa. Käytävä oli pitkä. He saapuivat taas ovelle, eikä ovessa ollut kahvaa.
     - Ojenna kätesi, sanoi vanhus.
     Nuorukainen tekin niin, antoi käskyn lähteä kädestään. Ja ovi aukeni ja he astuivat sisään.
     Huoneen seinämiä kiersivät penkit. Ja keskellä huonetta, itsestään loistavan katon alla, riippui tyhjästä pallo. Nuorukainen katseli sitä ja hänen hiuksensa köyristyivät. Hän käveli seinustalle ja istuutui. Vanhus tuli hänen vierelleen.
     - Tuota sinun tulee pitää silmällä, hän sanoi. - Minä olen vartioinut sitä jo kauan.
     - Mitä minun tulee tehdä? kysyi nuorukainen.
     - Olet sen luona. Sinun täytyy olla. Palaat aina tänne. Kauas et voi mennä.
     - Mutta metsässä voin kävellä, nuorukainen sanoi.
     Mies nyökkäsi päällään ja nosti hyväksyvästi toista kättään.

     Nuorukainen katseli palloa. - Minä tiedän, mikä se on, hän sanoi.  - Se haluaa päästä ulos. Miten sen voi laskea vapaaksi?
     Vanhus hymyili. Hänen sormensa liike kasvatti oven vierelle punaisen nappulan.  - Painat tuota.
     Nuorukainen meni nappulan luo ja hyväili sitä sormellaan.  - Se on melko herkkä, hän sanoi.
     - Niin on, varmensi vanhus.  - Ehkä sinä painat sitä joskus.
     - Kokonainen maailmankaikkeus, nuorukainen sanoi ja hänen silmiinsä syttyi unelmoiva välke.     - Syntyvät kaasusumut ja tähdet. Galaksit ja galaksijoukot. Miljardit sivilisaatiot. Ilo ja viha. Suru ja rakkaus.
     Vanhus nousi. - Minä lähden nyt, hän sanoi.
     Nuorukainen kohotti käden. Mies lähti, ja nuorukainen jäi katselemaan maailmankaikkeutta, joka odotti kuoressaan.
     - Kuut ja planeetat, hän sanoi itselleen.  - Uudet maailmat. Uudet miljardit vuodet.
     Hän tiesi, ettei kehitys toista kulkuaan. Hän tajusi, ettei koskaan uudelleen tulisi ihmistä, miestä ja naista. Ei tulisi tyttöä, jolla on ketun silmät ja siniset pikkuhousut.
     Hän ojensi kättään ja loi tulen. Liekit rätisivät ja valaisivat, ja palavan puun ja savun haju leijuivat ympäri huonetta. Jokin valtava tunne oli ottamassa hänestä otetta, mutta hän vastusti vielä. Hän vartioi maailmankaikkeutta ja kohta hän olisi kova kuin tyhjyys, mutta vielä hänen rintalastansa alla oli hiven omaa tahtoa. Hän tiesi, että hänen piti kiirehtiä, ja siksi hän käveli varmoin askelin ovelle.

Kun hän kohotti sormensa kohti punaista nappulaa, kolmetoista miljardia vuotta kulkivat hänen silmiensä editse. Hän laski sormen viipyen hohtavalle pinnalle ja tunsi sen sileyden. Hän painoi, ja hetkiseksi vielä hänen suupielensä vetäytyivät hymyyn.
     Maailmankaikkeus avasi silmänsä.

NUKKE

Nukke on ensimmäinen versio Katajanukke-kirjaan, ja sillä on vahva omaelämäkerrallinen pohja. Ympäristö on oikea, Kerkkoon kylässä entisessä Porvoon maalaiskunnassa. Jostain syystä olen halunnut antaa itsestäni yksinäänelävän  vaikutuksen.Lapsuudessa se ei pidä paikkaansa, eikä nuoruudessa. Toki olen aina viihtynyt yksin.
Nukke ilmestyi lehdessä Spin 3/85. Se on julkaistu myös kokoelmassa Tähtipuu 1990 ja esperantoksi lehdessä Literatura Foiro. Itselleni novelli on tärkeä.


*******************

Terävät laineet kulkivat pitkin veden pintaa ja särkyivät sammalikon reunaan. Jokunen suuri kuusi kohosi suolammen reunalla kohti kirkasta taivasta. Mies seisoi aivan veden rajassa - hänen saappaansa olivat uponneet puoliksi sammaleeseen.
     Hän katseli yli lammen. Oli elokuun puoliväli ja syksy oli tulossa. Hänen kädessään oli kori, ja siinä muutama keltainen kantarelli. Mies ei pitänyt talvesta. Ja vaikka syksy oli kaunis, hänen mielestään se tuntui hautajaisilta. Suolammen ranta välkkyi ja helisi. Hän nojasi kuusen runkoon, katseli paikkaa, mihin oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten kaivertanut kirjaimia ja veti suunsa katkeraan hymyyn. Sillä elämäänsäkin hän suhtautui kuin vuoteen, ja neljäskymmenes vuosi oli kuin elokuu. Pian ruoho leikataan pihasta viimeisen kerran ja tikapuut haetaan navetan takaa tuvan seinustalle.
     Kun hän käänsi katseensa puun rungon kirjaimista takaisin lammelle, hänen silmänsä jäykistyivät viiruun. Sillä metsän takaa kohosi näkyviin suunnaton alus, metallinhohtoinen, epämääräisen muotoinen, painovoimasta ja ilmanvastuksesta piittaamaton kappale. Se kulki hitaasti, ja vaikka se lähestyi aivan matalalla, puiden latvoja hipoen, veden pintaan se ei saanut edes väreitä aikaiseksi.
     Ja silti se tuli kuin valtamerilaiva, ja katsellessaan sen tuloa ja ylimenoa, mies tajusi sen silmille näkymättömän keulavaahdon, sen sivuaallot ja perän pyörteet. Alus hämmensi syvältä, nosti pohjalta pintaan, keinutti ja kiersi, eikä aika ollut enää niin kuin ennen. Mies joutui imuun ja hän kohosi ja vetäytyi, ja hän oli pieni taas.

********

Hän kiertää taloa, samaa taloa, illasta toiseen. Siinä talossa asuu tyttö, ja pojan on paha olla aina kun hän ajattelee tätä tyttöä. Sillä rakkaus on sellaista. Se on inhottava tunne vatsassa aivan rintalastan alapuolella. Ja se panee kiertämään taloa jossa asuu tyttö, joka ei katso, ei puhu, ei ole huomaavinaankaan.
     Vain metsässä kävely saa kivun unohtumaan. Tytön  kotitalon vieritse kulkee tie, ja tieltä voi poiketa männikköön. Polku kohoaa ylös kumpareelle ja siinä vähän matkan päässä on puussa rautalankainen osoitin. Sen hän kääntää aina näyttämään suuntaan, minne hän on mennyt.
     Tällä kertaa hän kävelee vasemmalle ja hänellä on yllään punainen pusero. Hän astuu puunjuurien yli, kiertää polun mutkien myötä esteitä, juuri tietyssä kohdassa ottaa muutaman juoksuaskeleen ja ponnistaa loikan kiveltä. Pian hän saapuu kärrytielle ja menee siitä yli, veräjän vierestä, aidan sivua. Polku sukeltaa suureen kuusikkoon, ja sitten kohoaa ylös laskeutuakseen uudelleen pieneen notkoon.
    
********

Sen notkon toisella puolen on taas nousu. Vuosi sitten hän seisoi juuri tässä paikassa, jo ennen kuin naapurin tytön näkeminen teki pahaa. Silloin hän seisoi siinä ensimmäistä kertaa ja halusi jatkaa matkaansa, mennä eteenpäin ja ottaa selville, mitä mäenharjan takaa voisi löytää. Mutta häntä pelotti. Hän pelkäsi ihmisiä, hän pelkäsi mahdollista taloa ja koiraa, niin hän sanoi itselleen, mutta ei hän niitä pelännyt. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt eikä tuntenut.
     Mutta kaikesta huolimatta hän nousi sen polun, ja auringon paiste siivilöityi vihreiden kuusenoksien läpi ja viirutti ilman.Hän nousi polun, työnsi huipulla pihlajat syrjään ja tunkeutui kahden kiven välistä eteenpäin.
     Polku laskeutui. Mustikat kasvoivat sen reunoilla, ja pienet kuusentaimet, ja sitten hänen eteensä aukenivat suo ja lampi. Hän käveli suolle lammen rantaan ja tallasi jalkansa sammaleeseen. Hänen vierellään kohosi kuusi. Hän nojasi siihen kuuseen, ja sitten alkoi sataa. Suuret pisarat putosivat veteen ja saivat aikaan renkaita, jotka levisivät ja törmäsivät toisiinsa ja katosivat uusien alta näkymättömiin. Hän kiskoi nenänsä täyteen kostean suon tuoksua. Se haju jäi ikiajoiksi hänen elämäänsä.

********

Ja taas, punaisessa puserossaan, hän seisoo siinä samassa notkelmassa ja nousee sen saman polun, tulee suon reunalle ja astuu jalkansa siihen mihin ennenkin - viime vuoden jälkeen jo sadannen kerran.
     Nyt hänellä on puukko, ja hän kaivertaa kuusen kylkeen kirjaimia. Hän kaivertaa kuusi kirjainta, sillä hän ottaa kummaltakin myös toisen etunimen mukaan. Tai oikeastaan vain tytön nimen hän kirjoittaa näin, itse hän on Wind River Charley. Aina käännettyään rautaista osoitinta hän kokee tämän muutoksen, ja tuuli käy hänen tukassaan.
     Hän kirjoittaa kuusi kirjainta ja pihka täyttää ne. Puun elinvoima säilöö ne pitkäksi aikaa, ja kuitenkin elämää on hyvä elää.
     Ja sitten hän veistää katajan juurakosta pienen nuken, kolmijalkaisen, kädettömän ja päättömän. Hän lähtee kävelemään eteenpäin, poistuu suolta, kiertää sen taakse. Suuren siirtokiven luona hän kaivaa kiven rakoseen nukelleen huoneen ja vuoraa sen sammalilla. Sinne hän panee nukkensa seisomaan ja sulkee luolan suun kivellä ja sammalilla. Sammalille, nuken viereen, hän laskee paperin, ja paperilla on runo: Mitä on elämä, jos vapaana huolista sinulla ei ole aikaa seistä ja tuijottaa?

***********

Hän haki sen nuken eräänä kesäiltana, kun hän oli jo täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Hän käveli pitkin tuttuja teitä ohi talon, jossa tyttö ei asunut enää. Hän kulki kalliolla, nousi mäen, kiersi suon. Hänen sisällään oli autio olo.
     Kivi löytyi vanhalta paikaltaan, luolan suu oli repsahtanut raolleen. Nukke lepäsi sammalella kyljellään, lumi tai jokin pieni eläin oli kaatanut sen. Ja nuken vierellä lahosi paperilappu, eikä runosta enää saanut selvää.
     Hän otti nuken ja vei sen kotiinsa kirjahyllyn päälle. Hän katseli sitä usein, hiljaa ja luopuneena. Sillä vieläkin hän oli yksin.

**********

Kun avaruusalus on ylittänyt suolammen, se kohoaa ja katoaa hetkessä, eikä koskaan palaa Maapallolle. Mutta rannalta on hävinnyt mies. Ja aivan pienen hetken mies tajuaa, kävellessään tietä pitkin ohi punaisen talon, ettei hän kuole koskaan. Se tieto ei viivy kauan, ja polvihousuissaan ja rikkinäisessä villapaidassaan hän on taas valmis aloittamaan elämänpelkonsa. Ja kiven koloon hän kätkee pian pienen päättömän ja kädettömän nuken.