tiistai 10. joulukuuta 2013

LEENA

Tämä on itsenäinen luku WH-romaanista Sorahauta,  WHH-57.   Mainittu novelli, Sadattuhannet vuodet, löytyy toisaalta tästä blogista (tiistai 4. kesäkuuta 2013), ja myös Sorahaudan lopusta.  Omaelämäkerta tämä ei ole. Romaanin muut osat kertovat tapahtumista ja ajatuksista Veikon kannalta.

*************


LEENA

 

Olin viidentoista tavatessani Veikon ensimmäisen kerran. Kävelin mäkeä ylös, ja hän tuli autollaan alaspäin. Nostin kättä, niin kuin tutuille autoille ylipäätään nostetaan. Hän pysäytti, avasi ikkunan ja kysyi, halusinko ajelulle.

     Tytöt pitivät Veikkoa jotenkin omalaatuisena. Hän oli erilainen kuin muut. Jotenkin hän yritti olla hienompi, mutta ei ollut kuitenkaan samanlainen kuin todella hienot. Hän oli epävarma, pelkäsi toisten ivaa. Ihmettelin, että hän oli uskaltanut pysähtyä ja kysyä minua mukaan.

     Kiersin auton ja menin hänen vierelleen. Hän kertoi äitinsä kuolleen puoli tuntia aikaisemmin. Kysyin, miksi hän sitten ajeli ympäri kylää, eikö hänen pitäisi olla sairaalassa tai jossain vastaavassa paikassa. Hän ei vastannut.

     Veikko ajoi koskelle, ja me kävelimme alas kosken rannalle. Minun oli häntä sääli. Menin hänen vierelleen istumaan kiven päälle, hän laittoi kätensä minun ympärilleni. Katsoin hänen silmiään, hän ei itkenyt. Nousin hänen syliinsä ja puristin häntä. Istuimme niin pitkään, eikä hän yrittänytkään kopeloida minua. Ajattelin, että äidin kuolema oli syynä. Jonkin ajan päästä pyysin kotiin, minun piti laittaa ruokaa, ennen kuin isä tuli töistä. Veikko vei minut kotiin, kysyi maantien laidassa, tulisinko toiste ajelulle. ”Mikäs siinä jos satutaan tapaamaan”, minä sanoin. Hänestä näki, että hän käsitti sen kieltona.

     Katsoin ikkunasta aina illalla, kun kuulin auton äänen. Kun näin, että Veikko oli menossa, laitoin nopeasti takin päälleni ja lähdin ulos. Tiesin, että hän tulee kohta takaisin, hakee minua. Pian hän tuli vastaan ja otti minut kyytiin. Minusta oli kiva istua autossa. Veikko antoi minun ohjata joskus, kenotin hänen sylissään ja kääntelin rattia, Veikko käytti vaihdetta ja polkimia. Iltamyöhällä Veikko ajoi aina koskelle, otti syliinsä ja piti siinä. Minä istuin sylissä, odotin että hän rakastelisi minua mutta ei, hän ei edes hyväillyt. Joskus hän suuteli, mutta en pitänyt siitä. Hänen hengityksensä haisi. Pidin suuni kiinni ja pidättelin hengitystäni, mieluummin työnsin pääni hänen kaulalleen ja hengitin takapenkin raikasta ilmaa.

     Sitten tapasin Kain. Hän oli vain vuotta vanhempi kuin minä, mutta hän tiesi, mitä piti tehdä. Tapasimme tansseissa nuorisoseuran talolla, minne olin mennyt isosiskoni kanssa. Hän haki minut tanssiin – Veikko ei edes osannut tanssia, ei vanhempanakaan – ja ensimmäisen tanssin jälkeen kysyi minut mukanaan kävelemään. Minä lähdin, ja hän vei minut autiotalon saunaan, kellisti pikku pakkasessa eteisen penkille ja otti. Ihmettelin hänen varmuuttaan, hän ei ujostellut edes ehkäisyvälinettä. Rakastuin häneen. Menin silti vielä Veikon kanssa koskelle. Sillä kertaa Veikko suuttui minuun, niin kuin olin suunnitellut. Hän jätti minut, mutta vei minua ja Kaita autolla aina silloin tällöin. Veikosta ja Kaista tuli jopa jonkinlaiset ystävät, mutta sitten Veikko lähti opiskelemaan, Veikon perhe muutti kaupunkiin, eikä heitä enää näkynyt.

     Sain tarpeekseni Kaista, kun hän alkoi ryypätä liikaa. Oma koulunkäyntini meni sekaisin, kun taluttelin häntä ympäriinsä, kuuntelin haukkuja ja väistelin lyöntejä. Olisin jättänyt hänet jo paljon aikaisemmin, mutta selvin päin hän oli sekä älykäs seuramies että loistava rakastaja. Juomisestaan huolimatta hän pärjäsi koulussa mainiosti ja lähti yliopistoon. Jäähyväisiltana, ennen yliopistokaupunkiin lähtöä, Kai joi itsensä sekaisin ja löi minun silmäni mustaksi. Jätin hänelle lapun: ”En halua enää koskaan nähdä sinua”. Enkä silloin nähnytkään. Jäin luokalleni, pääsin aikanaan heikoin paperein ylioppilaaksi enkä yrittänytkään mihinkään opiskelemaan. Pääsin kauppaan myymään, sitä virkaa olen hoitanut siitä lähtien. Kain jälkeen olin arka miesten kanssa, tilapäisiä suhteita kyllä oli, mutta en laskenut ketään lähelle. Pidin parempana ukkomiehiä, he tiesivät mitä tehdä, eivätkä kehuskelleet saamisellaan ympäriinsä. Näin jatkui, kunnes täytin kaksikymmentä kaksi. Silloin Veikko ilmestyi kauppaan, tunsi minut ja tuli juttelemaan. Hän oli siistin näköinen eikä hänen henkensä haissut enää.

     Hän pyysi minut illalla ulos ja minä lähdin. Me istuimme ravintolassa ja menimme sieltä minun asuntooni. Emme olleet liian humalassa, ja tällä välin hän oli oppinut pitämään naista hyvänä. Rakastelimme monta kertaa sinä yönä. Aamulla hän kosi minua, ja suostuin heti.

     Saimme Elinan, hänestä tuli pienikasvuinen. Minusta tuo ei ollut mitenkään kumma juttu. Kyllä alle puolitoistametrinenkin elämässä pärjää. Veikko ei osannut asennoitua asiaan oikein, hän varjeli Elinaa liikaa. Tietysti toisia lapsia kiinnosti Elinan pienuus. Kun Elina kertoi lasten puheista kotona, Veikko suuttui silmittömästi. Elinakin alkoi pitää asiaa pahana. Elina itki, kun lapset huomauttelivat hänelle hänen koostaan. Elina itki, ja Veikko pahensi asiaa. Hän haukkui kaikki naapurit, lähes koko kaupungin. Meillä ei lopulta ollut yhtään ystävää. Muutenkin Veikko suhtautui sairaalloisesti maailmaan. Hän ei mennyt elokuviin eikä konsertteihin, koska hänen lähellään muka aina istuivat häiriköt huutamassa ja haisemassa.  Liikenteessä hän hermostui jokaiselle, joka ei ajanut autollaan juuri niin kuin hän halusi. Hän vihasi lapsia, sellaisia, jotka olivat tavallisen kokoisia. Hän joi harvoin, mutta silloin hän osasi olla täydellisen ärsyttävä, hän joi ja joi ja haukkui koko ajan ihmisiä. Vähitellen hän myrkytti Elinankin maailman, Elina otti oppia ja alkoi vihata ympäristöään. He olivat liikaa yhdessä. Minä tein pitkiä päiviä, Veikko lyhyitä. Heillä oli pitkät yhteiset loma-ajat, jotka he viettivät mökillä tai matkoilla. Elina irtaantui minusta, ja samalla yhteiskunnasta.

     Olemme nyt täällä, minun äitini luona. Keskustelin äidin kanssa pitkään tilanteesta,  ja tein ratkaisuni. Elina pääsee läheiseen kouluun, varmistin jo asian. Minä menen kauppaan töihin, sekin on jo sovittu. Veikko saa kiehua omissa liemissään, tavatkoon tyttöä muutaman kerran kuukaudessa, mutta pitäköön muuten näppinsä erossa meidän elämästämme.

     Olen keskustellut asianajajan kanssa. Hän menee Veikon viimeisenä lomapäivänä selvittämään Veikolle asian. Minulle on samantekevää, vaikka en näkisi koko miestä enää koskaan. Omaisuus myydään. Onneksi kaikki on myös minun nimissäni, saan helposti puolet siitä mökistäkin, joka Veikolle jostain syystä on niin rakas. Minä en siellä viihtynyt, ei siellä ollut edes sähköä eikä muitakaan mukavuuksia. Veikko makasi sohvalla tai työnteli kottikärryjä, ja minun piti laittaa puuhellalla ruokaa ja tiskata. Sen verran pirullinen minä olen, että vaadin sen myyntiin, ja rahoista puolet minulle. Ja elatusrahoja saa maksaa viimeisen päälle.

     Kai on naapurikunnassa kunnansihteerinä. Hän on eronnut. Me olemme tavanneet muutaman kerran, ja hän on muuttunut. Enää hän ei ole väkivaltainen, päinvastoin hyvinkin hellä. Naimisiin en mene enää koskaan. Yhdessä me voimme elää, mutta niin, että koska tahansa pääsen kävelemään pois.

     Elina itkee isäänsä. Mutta kyllä se ohi menee. Elina uhkailee, että hän menee isän luokse eron jälkeen. Mutta en minä salli sitä. Minä en ole juoppo huora, joten Suomen erokäytäntö antaa lapsen minulle. Niin asianajajani lupasi.

     Minun elämäni tuntuu vihdoinkin olevan kunnossa. Suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti, vihdoinkin voin olla se mikä itse haluan. Äiti antaa meille omakotitalon yläkerran, ja kun hän kuolee, saamme tämän kokonaan. Elämäni on taloudellisesti turvattu. Olen vapaa.

     Hyvästi sinulle, Veikko, Satojentuhansien vuosien mies. Monet kerrat jouduin novellisi lukemaan. Et sinä mikään hirveän paha ihminen ollut. Mutta näin tässä kävi. Vihaa maailmaasi rauhassa, Veikko kulta.

lauantai 23. marraskuuta 2013

OMENAPUU


Tämä vajaakrapu ilmestyi ensin WHH-99:ssä, Harmeja, ja myöhemmin Hurtan toimittamassa Itse asiasta kuultuna...  WHH-97. Krapu kertonee kaiken minusta. Ilmankos en ole rikas.

************
 
    Mies otti lapion ja alkoi istuttaa omenapuuta maalleen. Heti ensimmäisellä pistolla lapio nosti esille kolikon. Mies kumartui, poimi ja puhdisti sen, se oli ikivanha ja täyttä kultaa. Toisella nostolla maasta ilmestyi kaulaketju, kolmannella otsakoru, jossa oli erilaisia jalokiviä. Niitä seurasivat kultakruunu, helminauha, useita ranneketjuja ja hopeinen hedelmävati.

     Mies istutti omenapuun ja tasoitti maan.  – Jos olisi ollut isompi istutettava, minusta olisi tullut suuresti rikas mies, mies ajatteli ja lähti poimimaan sieniä.

perjantai 22. marraskuuta 2013

JÄMSÄN KARTTA

Ilmestynyt kokoelmassa Antikvariaatti Uusi Katakombi, vuonna 2005.

 *********************


 Antti pysäytti autonsa antikvariaatin ulkopuolelle, väänsi ikkunaa hieman alemmas ja aloitti tarkkailun. Hän oli elänyt pitkäveteistä elämää vaimon ehdoilla jo kaksikymmentä vuotta. Ja nyt tuo naispuolinen kotisipuli oli heittäytynyt muille kiimaloveksi eikä Antti-paralle antanut enää edes lämpökättä. Olipa uuden onnensa tuskissaan Antille eräänä iltana tunnustanutkin, joten jo piti repäistä. Miehuuden päälle tämä tilanne kävi. Ensin tapetaan hurmuripoika, sitten on jakeluakan vuoro.

             Liikkeen nimi oli Uusi Katakombi. Kohta siitä tulisi todella katakombi. Jotain hautaan viittaavaa.

             Takapenkillä istui toinen mies, korkeasti koulutettu, peräti maisteriksi itsensä lukenut. Antti oli miettinyt pitkään, ennen kuin oli ottanut vanhaan kansakoulutoveriinsa Veikkoon yhteyttä. Mutta pyydettyään tämän kaljoille ja keskusteltuaan tämän kanssa yhden pitkän iltarupeaman, hän oli huomannut, että miestä saattoi edelleen helposti vetää höplästä, eikä tämän omatunto ollut nykyäänkään kireätä laatua. Oli Veikolla hyödyllisiä tuttaviakin, yhtä epäonnistuneita pikkuroistoja kuin itse oli. Ja lisäksi hän oli toiminut Uudessa Katakombissa silloin tällöin remonttimiehenä, kun muutakaan työtä ei ollut löytänyt.

            

             Into Torkkeli kävi ovella, tuli ulos ja katseli arvostelevasti näyteikkunaa.  Veikko selosti:

             – Into on jonkinlainen pomomies. Olevinaan, tietysti. Vanha kapiainen, joka luulee kait pelastaneensa Suomen moneenkin kertaan. Vakoilija,  kuulemma omasta mielestään. Vakoillut korkeintaan Lintulan nunnia, eikä niistäkään ole mitään ymmärtänyt. Nappaat häneltä sen kartan kovinkin helposti.

             – Älä ole varma, olen kuullut, että Into on hulluna vanhan paperitavaran perään. Ei luovu viime vuoden taskualmanakastakaan.

             – En vieläkään tajua, mikset osta sitä karttaa. Vanha Jämsän maakartta, mitä iloa siitä kenellekään on?

             – Ei tuo mies myy. Siinä on juuri se pala Suomenmaata, missä Into-rukka melkein sai ensimmäistä kertaa pillua. Tuommoiselle puoliraakille kyseessä on sellainen voittodokumentti, että siitä hän ei luovu vaikka antaisin kaikki vanhat Atoroxit itse Atoroxin nimikirjoituksella. Olen kysynyt.

             – Selitä sentään vielä, miksi sinä sen niin kovasti haluat.

             – Kun siinä on se rasti. Minun ukkini piirtämä, paikkaan, jossa on kultaa piilossa. Enkö minä jo sinulle yrittänyt tätä selvittää.

             – En vieläkään tajua. Mene ja katso, missä se rasti on ja sillä selvä.

             – Ei se niin yksinkertaista ole. Minun pitää viedä se laboratorioon ja käsitellä sitä lämmöllä ja erilaisilla aineilla.

             – Puolet kullasta minulle, Veikko ahnehti.

             – Saat toki, Antti lupasi hövelinä. Mikäs oli luvatessa olemattomasta aarteesta.

             Katua pitkin laahusti paikalle hurjaa vauhtia mies, jota Antti ei tuntenut, ja siksi Veikko oli paikalla.

             – Siinä on Paul Forss, ylimielinen virkamiesheittiö. Kaikkia nekin pitävät valtiolla töissä. Mitä pitemmäksi roskakirjarivi kasvaa olohuoneen nurkassa, sitä leveämmin palttoo heiluu.

             Paul meni sisälle ja paiskasi oven ryminällä perässään kiinni.

             Seuraavaksi paikalle onnahti vanha valkoinen Lada, pakettimallinen, ja esiin kömpi tyyppi, joka pälyili ympärilleen tummien kulmien alta, ikään kuin jossain kyttäisi joku. Toki kyttäsikin, mutta sitä mies ei voinut tietää.

             – Kauko Ylissali, Veikko kertoi.    Pyörii mukana piilossa perheeltään. Vaikka totta puhuen rakastaa vaimoa ja lapsia suuresti ja viihtyy kotona silloin kun viihtyy.

             Vielä tuli yksi mies, ylimielisen näköinen, vaaleassa farkkutakissaan. Johan taitaa osua kohdalleen, Antti arveli.

             - Pekka Sinkko, Veikko sanoi. – Yritti varastaa kirjoja, Torkkeli pisti töihin. Parin viikon pesti. Pimeää työvoimaa.

             Ja tämänhän Antti tiesi jo ennestään.

             Antti koetti taskuaan. Pistooli painoi mukavasti. Veikko oli antanut puhelinnumeron, johon Antti oli soittanut. Kalle Kova, nimi tuskin oli oikea, vaikka mistä senkään tiesi, oli käskenyt ottamaan pian yhteyttä, ja niinpä toissapäivänä Antti oli vieraillut omakotitalossa, jossa laiha poika makaili Soave-pullon kanssa lavitsalla ja katseli videoita. Kaupat oli tehty nopeasti, olihan Kalle paikallisten gangstereiden lempipoika jonka kautta saattoi hankkia mitä vain huumeista huonoihin naisiin. Liekö parempiakin joukossa.

             Pekka meni sisälle liikkeeseen, eikä kauan kestänyt, kun Into, Paul  ja Kauko tulivat ulos, nousivat Ladaan ja lähtivät renkaat ulvoen paikalta.

             – Jossain on kuolinpesä tyrkyllä, Veikko sanoi. – Hyeenat ryntäävät haaskalle. Vaikka eihän haaska enää ole paikalla, vain kirjat.

             – Minä menen nyt sisälle, Antti sanoi. – Siirryt kuskin paikalle ja olet valmiina lähtöön. Käynnistät auton ja avaat oven, kun minä lähestyn.

             – Asia selvä, Veikko arveli.


             Pekka Sinkko aukoi antikvariaatissa paketteja. Joku vanha veteraani oli siirtynyt taas rajan ylitse, ja jälkipolvi oli nopeasti pistämässä omaisuutta sileäksi. Juuri mitään kunnollista ei ukonhöppänä ollut omistanut, niinpä perintötavaraa ei jaettu jälkeläisille vaan kaikki pantiin myyntiin ja rahat tasattaisiin.

             Vanhoja sotakirjoja. Näistä saisi hyvänkin hinnan, sotahulluja oli Suomi täynnä. Pitäisi katsoa, olisiko mitään, mitä voisi viedä toiseen kaupunkiin myytäväksi. Jotain tästä piti netota, kun yksin joutui paljon tiskin takana seisomaan.    Vaikka hauskempaa täällä oli kuin vankilassa, vanhalla linnakundilla.  Pekka siirsi muutaman harvinaisemman syrjään, ehkä hän ottaisi ne laukkuunsa lähtiessään, kukapa sen tiesi.

             Ja mitäs täällä pohjimmaisena löytyi?  Valtavan suuri kirja, oliko peräti puukansissa? Ja omituinen risti upotettuna, ihanko hopeaa ja jalokiviä? Pekka avasi kirjan. Venäjänkielistä tekstiä. Jonkin verran Pekka tunsi kirjaimia, ja niin hän sai selville, että kyseessä oli ortodoksinen evankeliumikirja.  Sota-aikana jostain hävitetystä tsasounasta mukaan otettu. Viitsisikö tuon var-  siis ottaa haltuun ja näyttää jonnekin muualle, josko olisi hyvinkin arvokas.  Pekka haali kirjaa ylös laatikosta, olipa painava. Ja juuri näkyi joku tulevan paikalle kadun yli, joku karvainen kenkun näköinen kuvatus. Pitikö sen juuri nyt lähteä pornolehtivalikoimaansa täydentämään.

             Ovi aukeni, vaskinen kello kilahti, Antti horjahti sisään rapusta ja kaivoi aseen taskustaan. Asiaan mentiin heti ja välittömästi.

             – Sinä saatanan huorapukki, menit vaimoa panemaan. Klamydiankin annoit, minä tapan sinut.

             – Kuka hitto sinä olet, en minä ole kenenkään vaimoa pannut. Koska se oli, jutellaan. Ei ainakaan viime viikolla, ne olivat neitejä kaikki, sen minä tiedän…

             – Nyt suljet sen sontalouskuttimen ja aukaiset vaikkukorvaläpesi. Vieno aikoo mennä sinun kanssasi naimisiin, kuulemma olet luvannut.

             – Vieno… odotas, pari viikkoa sitten naistentansseissa… joku sen niminen iski minun jortikkaan  pisukoneensa eikä ollut irrottaa millään…

             – Tässä sinulle irrotusta, Antti sanoi, veti liipaisinta ja kun mitään ei tapahtunut, muisti varmistimen, näpräsi sitä.

             Sinkko avasi suunsa, yritti vielä: - Älä kuule ammu! Anna armoa!   Minä menen ensi kuussa ihan toisen naisen kanssa naim…

             – Et kyllä mene, Antti sanoi ja laukaisi uudelleen.

             Ääni oli kovempi kuin Antti oli luullut, ja rekyyli vempautti kättäkin, mutta näkyi luoti osuvan keskelle rintaa, koska Pekka kaatui taaksepäin dekkarihyllyyn joka kaatui ja hautasi hänet pehmeäkantisilla murhilla, ryöstöillä ja raiskauksilla.

             – Siinäs vinkaisit, Antti röhähti, puhalsi pistoolin piippuun ja kääntyi ulos.

            

             Eihän Veikkoa enää missään näkynyt, paitsi perävalo joka vilkutti mutkassa iloisesti. Laukauksen ääni oli pistänyt maisterimiehen adrenaliinit kipittämään starttikäteen ja kaasujalkaan, eikä Veikko ajatellutkaan pysähtyä ennen Pielavettä, jossa hänen mummonsa asui.

             Mutta pakoauton tilalle kaarsi Lada oven eteen, ulos tulivat Into, Paul ja Kauko. Ei tainnutkaan olla virkamatkasta kyse, lienevätkö pankkiautomaatilla käyneet. Ja siihen loppui Antin uho. Pistooli putosi maahan, onneksi ei enää lauennut.

             – Mitä täällä mies pyssyä viskoo? Into kysyi sotilaan karskilla äänellä.

             – Tapoin tuon pukin tuolla sisällä, Antti sanoi. Eipä ollut enää millään mitään väliä. Vaimo istui kotona jalkoväli suovellinä Pekka-herraa muistelemassa ja kyseessä oleva herra makasi luoti sydämessä Edgar Wallace naamallaan Uuden Katakombin lattialla. Olkoon.

             Entinen sotilasmestari otti Antista lujan otteen ja raastoi tämän sisälle liikkeeseen, Kaukon pitäessä ovea raollaan.  Sisällä oli kaaos ja sekamelska. Mutta sekamelskan alta alkoi näkyä liikettä, ja eikös vain esiin työntynyt äimänkäkimäinen naama.

             – Minua on ammuttu, Pekka ilmoitti.

             – Eikö se kuollut? Antti turhaan tiedusteli, vaikkakin huomasi heti kohta helpottuvansa. Ei pitäisi istua vankikopissa kymmentä vuotta. Jos vaikka homoilemaan siellä yllyttäisivät…

             Pekka kömpi pystyyn, käsissään hän vielä piti evankeliumikirjaa, jonka kannessa oli sormenmentävä reikä.

             – Jumalauta, Into hurjistui. – Noin komean evankeliumikirjan olet rikkonut. Olisit pannut eteen jotain vähempiarvoista.

             – Vaikka Vähän Katekismuksen, Paul säesti.

             Into otti kirjan. Luoti oli päässyt miltei läpi, takakansi jo säröili.

             – Ajattele, minkä hinnan tästä nyt saa, Pekka yritti. – Kirja, joka on pelastanut hengen. Minä voin panna siihen nimeni, ja tuo pyssymies samoin.             Ei puhe auttanut. Pekalle näytettiin ovea ja olematon työsuhde päättyi siihen.


             Ei Anttia poliisille annettu. Kaljatuoppien ääressä asiat puitiin selväksi, ja seuraavana päivänä Antti Kaukon kanssa kuljetti antikvariaatti Uuteen Katakombiin kaksi ja puolituhatta kirjaa.  Vaimo sai lähteä, ja ilomielin tuo lähtikin, ja vei mukanaan muun omaisuuden, paitsi nuo muutamat pölynkeruukirjat, joita hän oli inhonnut miltei yhtä paljon kuin Anttia, joka sentään nuorempana oli ollut hieman kelvollisempi ja viriilimpi mies.

            

             – Siis mikä kartta? kysyi Veikko palattuaan Pielavedeltä ja soitettuaan Antin kännykkään, kun viikkoon ei ollut lehdissä ollut murhauutista.

             – Se oli sellainen kartta, jonka avulla minä pääsin kelvottomasta eukosta eroon ja löysin verrattomia herroja, Antti sanoi.  – Taisin vähän valehdella jotta sain sinut mukaan pakoauton kuljettajaksi, mies jatkoi.

             – Mitäs oikein ammuit? Minä ihan pelästyin.

             – Yhtä pyhää kirjaa vähän säpälöin, ei sen kummempaa.

             – Entäs minun palkkioni? Veikko tivasi epävarmalla äänellä.

             – Livistit raukka paikalta, ei tipu mitään palkkiota. Tokko meillä on enää mitään tekemistä toistemme kanssa.

             Antti lopetti puhelun ja lähti kävelemään kohti antikvariaattia.  Oli hänen palkaton päivystysvuoronsa, eräänlaista yhdyskuntapalvelusta. Mies tunsi olonsa helpottuneeksi ja toivekin hänessä iti.

             Mistäpä tiesi, vaikka jonain päivänä ostoksille ilmestyisi soma typykkä, vihersilmäinen, isotissinen, juuri ja juuri viisikymmentä täyttänyt…

PIMEYS


 Ilmestynyt kokoelmassa Kahden tsasounan aarteet, vuonna 2007. Jopa on alakuloa täynnä. Ainoa totuuden siemen on viimeistä edellisessä lauseessa, jonka on lausunut muuan pienokainen joskus kauan sitten Kivijärven kunnassa, lapsena kuulemani kertomuksen mukaan. 
 
*************

 

 Pimeys ahdistaa, lunta ei ole. Kävelen pitkin katua, en tiedä, mikä tämä paikka on. Paleltaa, takki on jäänyt jonnekin. Luulisin että on jouluaaton aatto. Siitä, kun vaimo lopullisesti käski minun lähteä, on ehkä tasan viikko. Selviä hetkiä on ollut joskus aamuisin, sen verran, että olen saanut päivän viina-annoksen hankittua. Muistan jonkun autiotalon, jossa meitä oli muitakin. Muistan junan, jossa istuin lämmittelemässä vessassa niin kauan, että juna pysähtyi. Lippua minulla ei ollut. Mutta rahaa on vieläkin. Kaivan pussin taskustani. Kaksituhatta euroa. Kun lähdin kotoa, rahaa oli viisitoista euroa. En tiedä, mistä olen rahat saanut. En ainakaan rehellisesti.

     Viime juhannuksena kaadoin mökillä keskeltä pihaa männyn, joka oli kasvanut liikaa varjostamaan terassia. Moottorisahalla katkoin sen kolmenkymmenen sentin pätkiksi, kottikärryillä rahtasin palat liiterin eteen, ja siinä pilkoin puut pieniksi ja pinosin. Vaimo laittoi ruokaa, keitti kahvia. Tyttäret juoksentelivat ympärillä, varoittelin heitä puusta sinkoilevista sälöistä. Aurinko paistoi. Illalla laskimme verkot, ja kun lapset olivat nukahtaneet, rakastelimme auringon nousuun asti, ylikin. Ja aamulla Marika tuli paikalle. Olin jo miltei unohtanut koko ihmisen.
 
     Kaksi vuotta aikaisemmin vaimo oli sanonut minulle, ettei tarvitse minua enää. Syy ei ollut minun. Vaimo oli rakastunut toiseen naiseen. Tein kaikkeni, ettei hän jättäisi minua yksin. Meillä oli kaksi lasta, pyysin vaimoa miettimään, mitä lapsille merkitsisi se, että isä heitetään syrjään ja tilalle tulee vieras ihminen. Vaimo itki, koko illan, koko yön. Aamulla hän soitti naiselle ja sanoi jäävänsä minun luokseni. Meni vuosi, ja vaimo oli minulle hyvä. Minulle ja lapsille. Mutta lapset kasvoivat, juhannuksena he täyttivät kymmenen.

                  Ja siinä tuo nainen nyt seisoi, pihassa jonka keskeltä oli kaadettu puu. Vaimon silmistä minä näin, että tässä oli käännekohta, pöydänreuna, jolta aika putoaa alas.

                 Puoli vuotta silti vielä yritin. Luovuin itsekunnioituksestani, anoin ja ruikutin. Puoli vuotta sain maata keittiön lattialla. Niin kauan kesti, ennen kuin hänen rakkaansa sai asiansa järjestykseen. Sitä toista miesparkaa en koskaan tavannut.

 
                  Istahdan puiston penkille, katson eteeni joelle. Näen jalkani, niissä on kiveräkärkiset lapikkaat. Ei, en tiedä, mistä ne ovat siihen tulleet. Vasemman kengän sivussa on tumma läikkä. Verta, luulen.

                 Kun yö jo hämärtää, nousen ylös. Viinaa ei ole enää, eikä halua sitä hankkia. Kävelen talvipimeitä katuja, pysähdyn kaarevaikkunaisen kaupan eteen. Antikvariaatti. Ikkunassa näen tutun kirjan, itse minä olen sen aikaa sitten kirjoittanut. Minulle tämä on merkki. Oven lukko on yksinkertaista tekoa, avaan sen pahemmin puuta rikkomatta. Sisällä on hämärän hiljaista, tuoksuu kirjoille, tuoksuu tiedolle. Takahuoneessa on avattu laatikoita, narut viskattu nurkkaan. Löydän sopivan pätkän, haen katosta putken, johon saan köyteni kiinnitettyä. Tuolinkin löydän, sellaisen, joka on helppo potkaista alta.

                 Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda minua.

 

                 Into Torkkeli saapui aamulla liikkeeseensä. Avainta lukkoon sovitellessaan hän huomasi, että liikkeeseen oli yöllä murtauduttu. Mitä nyt taas, hän ajatteli, ei täällä mitään varastettavaa ole. Menkööt muualle, missä kauppa käy ja kassakone kilisee.

                 Takahuoneesta hän löysi hirressä hiljaisena riippuvan miehen. Into Torkkeli katseli, mietti, käveli ympäri. Nosti pystyyn jalkojen alta potkaistun rahin, istahti sille ja katseli eteensä. Vaaleat lapikkaat kiiltelivät hämärän takahuoneen heikossa valossa. Into ojensi kätensä, tarttui kiinni kenkiin, heilautti ruumiin heiluriliikkeeseen. Hetken tätä katseltuaan hän otti tanakamman otteen jaloista ja kieputti ruumista useaan kertaan ympäri. Kun hän sitten irrotti otteensa, mies alkoi pyöriä hyrränä.   Ovi rasahti, sisälle saapui Kauko Ylissali. Hän seisahti näkyville, katseli.

                 – Siinä muuten pieksunkärjet viipottaa eri tavalla, Kauko sanoi.

                 Ja poliisit, jotka pian saapuivat, olivat pitkälti samaa mieltä.

tiistai 5. marraskuuta 2013

TUOKSU


Kertomus on kirjoitettu äänikirjaan Kabinettikertomuksia, vuonna 1991 luin sen kasetille, toinen painos 2010 DVD:nä. Wanhain Herrain Huoneen julkaisu, ilman WHH-numeroa. Muuttelin jonkin verran, sopimaan paremmin luettuna. Muistikuvan tapahtumapaikka on entisen Porvoon maalaiskunnan Kerkkoon koulun liiteri. Mitään tällaista ei kyllä koskaan tapahtunut. Tämä kuuluu henkilökohtaisten kertomusten puolelle. 

***********





Tuoksut jäävät talteen jonnekin mielen sokkeloihin. Ne saattavat työntyä esiin vuosikymmenien päästä, palauttaa muistiin jonkin jo muuten unohtuneen tapahtuman, herättää eloon tunnelman, näyttää elävänä silmien edessä henkilön. Tietenkään ihminen ei unohda mitään muutakaan, mutta vain tuoksusta nyt välitän. Makaan, ja vedän sisääni ilmaa, ilman mukana tuoksun ja tietoisuuden. Vedet nousevat silmiini, minä itken enkä häpeä itkuani. Enää minä en pelkää.
     Minut on suljettu tähän huoneeseen, tai ei tätä voi huoneeksi sanoa, tämä on matala tila. Korkeutta tällä on puoli metriä ja pituutta ja leveyttä kolme metriä. Voin vain maata. Makaan selälläni tai vatsallani, harvoin kyljelläni. Voin valita oikean tai vasemman kyljen välillä. Minulla on valinnanvapaus.
     Heti ensimmäisenä päivänä löysin nurkasta juoma-astian. Silloin opin hahmottamaan pimeän tilani. Yksi nurkistani sai nimen. Siitä tuli juomanurkka. Muut ovat vasen, takavasen ja takaoikea nurkka. Myös sivut saivat omat nimensä. Ajattelin käyväni vaikkapa vasemmalla vastapäisellä seinämällä. Olen tutkinut sormillani seinää, lattiaa ja kattoa, mutta en ole löytänyt ympäriltäni minkäänlaista kohoumaa tai rakoa. Aine vaikuttaa betonilta, mutta ei tämä rakennelma voi olla  umpinainen, silloin kuolisin hapenpuutteeseen. Kuolisin myös janoon tai nälkään, tai hukkuisin omiin eritteisiini. Mitään tällaista ei tapahdu. En ole koskaan kuullut kenenkään liikkuvan yläpuolellani tai sivuillani, enkä ole huomannut kenenkään aukaisevan mitään seinän tai katon osaa, mutta siitä huolimatta kupissani riittää tuoretta vettä.
     Ruoan laita on huonommin. Hyvin harvoin, selvästi epäsäännöllisin välein, saan hedelmän tai juureksen, löydän sen vesikuppini vierestä. Ilmestymisaikaa vaihdellaan tarkoituksellisesti. Ehkä, ettei siitä tulisi minulle kelloa. Virtsaan ja ulostan vasempaan takanurkkaan. Aluksi tein niin pitääkseni ruokapaikkani siistinä,  mutta heti seuraavan kerran lähestyessäni varovaisesti vessanurkkaani, etten sotkisi itseäni, huomasin nurkan olevan täydellisen puhdas. Se ei edes haissut ulosteelta. En ymmärtänyt, milloin nurkka oli siivottu. Ehkä tilaani suihkutettiin nukuttavaa ainetta, ja nukkuessani koppi avattiin ja siivottiin.
     Olen alasti, mutta minua ei palella, koska koppini lämpötila pysyy koko ajan tasaisena. Joskus olen kastellut sormen suussani ja kohottanut sitä, koetellakseni ilman virtauksia. Olen ollut huomaavinani heikon tuulahduksen. Se ei kuitenkaan tunnu aina kulkevan samaan suuntaan. Makaan selälläni ja hengitän syvään.
     Ja aistin jotain hyvin tuttua.
     Tuoksu täyttää minun nenäonteloni, enkä tiedä, onko se todellinen vai pelkkä muisto.  Mutta on kuinka tahansa, se piirtää mieleeni kuvan kaukaa lapsuudesta, ja siinä kuvassa on minulle pelastus.

      Punaiseksi maalattu liiteri oli täynnä sekahalkoja, mäntyjä, kuusia ja koivuja. Ne oli katkottu kolmenkymmenen sentin mittaan, ja paksut oli halottu. Ne olivat polttopuita, sillä koulun niin luokat kuin asunnotkin lämmitettiin puilla. Puita poltettiin suurissa pyöreissä uuneissa, joiden kyljissä roikkuivat pellinnarut. Tuli rätisi pyöreäreikäisten kipinäsuojien takana. Valot leikkivät pimeän huoneen vastapäisellä seinällä. Minä, pieni poika, istuin ihmeissäni vihreässä nojatuolissa ja katselin puista irtautuvaa auringon energiaa.
     Päivällä rakensimme haloista liiterin nurkkaan linnan. Kaivoimme puita pohjalta ja pinosimme niitä sivuille seiniksi. Linnasta tuli korkea, me kaivoimme sen maalattiaan asti. Kun linna oli valmis, menimme sinne kaikki viisi, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Istuimme liiterin sisäseinustan kivijalkakivillä ja keskustelimme. Minulla oli hörökorvat ja silmälasit. Kun löysimme aitan alta vanhan hajonneen luokkakaapin, jossa vain oviseinä oli ehjänä, teimme linnaamme lattian. Kannoimme oven linnaan ja asettelimme sen kivijalan ja pienten puupinojen varaan matalalle. Sivuille jäi tilaa, mutta peitimme aukot aitasta hakemillamme laudoilla. Näin meillä oli siisti lattia. Kävelimme sillä, pompimme sillä, ja tietenkin joku huomasi tarttua avaimeen ja avata oven. Ovi oli kaksiosainen, saranat vastakkaisilla puolilla. Se puoli aukeni, jolla oli lukko. Alla oli puolen metrin korkuinen tila. Yritin heti ryömiä sinne, mutta lattia oli puunsäleitä ja multaa, eikä ryömiminen tuntunut mukavalta. Piti keksiä pehmikettä.
     Ulkona kasvoi suuri vaahtera, ja koska oli syksy, se pudotti parhaillaan lehtiään. Olimme jo kasanneet puun alle lehtikeon, johon hypimme puun alaoksalta. Keräsimme sylin täyteen noita lehtiä, ja kannoimme ne linnaan. Työnsimme niitä vaakasuoran oven läpi kellarin täyteen, ja niin tilaan pystyi menemään. Kävimme siellä vuoron perään, minä ensimmäisenä, sitten muut. Pian tytöt halusivat käydä kahdestaan. Tietenkin seuraavana olivat vuorossa tyttö-poikaparit, me olimme siitä iässä. Jäin parittomaksi, tietenkin, kuuntelin lattian alta kuuluvia iloisia pyrskähtelyjä ja kikatusta. Vasta erityisesti pyydettyäni toinen tytöistä suostui kanssani lehtien sekaan. Toiset jäivät hyppelemään lautojen päälle ja huutelemaan meidän peräämme. Maatessamme vierekkäin puolipimeässä koetin koskettaa tyttöä kädelläni, mutta hän työnsi käteni pois. Kuiskasin hänen korvaansa, että hän antaisi minun koettaa, ja hän päästi käteni hameen alitse pikkuhousuja pitkin vatsalle asti. Lautojen raoista, hänen seisoessaan yläpuolellani, olin jo nähnyt hänen pikkuhousunsa. Ne olivat valkoiset sinisin kukkakuvioin. Kun yritin päästä kuminauhan alle, hän repäisi käteni vihaisena pois.
     Hän kohotti ovea ja karkasi. Hän laski oven paikoilleen ja jäi seisomaan muiden viereen. Kuulin heidän supattavan keskenään ja sitten kuulin ja näin heidän kaikkien neljän kasaavan halkoja oven ja lautojen päälle. - Sinne jäit, huusi se tyttö, joka oli ollut kanssani lehtien seassa, ja sitten he nauroivat kaikki ja lähtivät pois. Muutama irtohalko putosi vielä lautojen päälle, kun he kiipesivät linnan muurien yli. Pelästyin, että muurit kaatuvat ja kätkevät minut ikiajoiksi lautojen alle. Pelästyin, että laudat katkeavat ja muserrun niiden alle. Aloin huutaa ja potkia ympärilleni Lehdet pöllysivät ja laudat kolisivat ja heiluivat. Rynkytin ovea, se ei auennut. Yhä lisää halkoja tipahteli alas. Lopetin riehumiseni. Hetken makasin hiljaa paikoillani ja tunsin kauhun ja epätoivon kasautuvan sisälleni.
     Silloin tajusin hajun. Lehdet olivat murskautuneet minun allani ja levittivät syksyn tuoksua sierainteni läpi tajuntaani. Muistin tuon hajun monilta vuosilta, monien syksyjen varrelta. Maatessani lehdillä  kuolemanpelon vallassa se tuoksu liimautui mieleeni.
     Nostin polveni ovea vasten ja työnsin varovaisesti. Ehkä ovi on vain juuttunut kiinni, ehkä sen saa hitaasti kohotettua auki. Ovi nousi karmeineen muutaman sentin, mutta sivut olivat karmeineen halkojen alla. Taas muutama puu putosi alas. Annoin oven vajota ja yritin uudelleen, oven toisen puoliskon puolelta. Oven alaosa aukeni sentin, yläosa ei yhtään. Ovi oli kiinni yläosasta.
     Yläosassa oli haka, sellainen, joka sisäpuolelta piti molemmat ovenpuoliskot kiinni, kun toisen avaimella lukitsi ulkopuolelta. Kun avasin haan, sain toisen puoliskon auki ja helpottuneen riemukkaasti nousin puoliksi hajonneeseen linnaan. Kiipesin ylös ja potkin loputkin linnasta sekavaksi halkokasaksi. Ulkoilma oli raikasta. Olin pelastunut, muita lapsia en nähnyt missään.
   
     Vedän jo maatumassa olevien lehtien hajua sisääni ja ojennan käteni hitaasti taakse ja ylös. Betonilattia hiertää selkääni. Lähestyn varovaisesti vasenta seinustaa. Tarkistan suuntani vesikupista. Kun saan seinän kättäni vasten, haen seinän ja katon yhtymäkohdan. Liu´utan sormeani vakoa pitkin ja odotan löytäväni jotain erikoista, jotain toisenlaista kuin yleensä, jotain odottamatonta. Jotain sellaista, joka aukaisee minulle poispääsyn. Koko ajan vaahteran lehdet tuoksuvat. En löydä mitään. Yhä uudelleen juoksutan sormiani edestakaisin mutta turhaan. En tavoita hakaa, en ripaa, en avainta. Lopulta luovutan ja käännyn viereisen seinämän puoleen. Teen samat liikkeet, samat juoksutukset, enkä vieläkään löydä mitään. Kaksi mahdollisuutta jäljellä, sanon itselleni. Viisikymmentä prosenttia. Mahdollisuuteni ovat tasan.
     Vaahteranlehdet tuoksuvat. Palaan keskilattialle. Ojennan käteni sivulle, ja kuvittelen sen hameen alle hyväilemään sileää kangasta, johon on kirjottu sininen kukka. Tässä ajatuksessani kukaan ei työnnä kättäni pois. Hymyilen hyväillessäni, ja kuvittelen tytölle kasvot. Pujotan käteni kuminauhan alle. Tunnen sormissani  pehmeän ihon. Annan ajatuksen kulkea loppuun asti ja sitten makaan paikoillani ja vedän sisääni lehtien tuoksua ja ajattelen kahta jäljellä olevaa seinänrajaa.
    
     Ehkä on kulunut kuukausi. Makaan selälläni tai mahallani, harvoin kyljelläni. Syön, juon ja ulostan. Ajattelen tyttöä, häntä, jolla on ketun kasvot ja lyhyt hame, ja hameen alla valkeat sinikukalliset pikkuhousut. Joskus ajattelen myös kahta jäljellä olevaa seinänrajaa. Jonain päivänä ojennan käteni viimeistä edelliselle, ja hyväilen sen läpi etsien pientä metallista hakaa. Jollen löydä,  viimeistä en voi koskettaa koskaan. Viimeistä toivoa en voi menettää.
     Vaahteranlehdet tuoksuvat, on syksy. Ketunnaamainen tyttö odottaa minua jossain. Ehkä hän ojentaa minulle kättä ja hyväksyy minut. Me kävelemme hiekkakuopan reunalle, istuudumme siihen vierekkäin ja katselemme, kun aurinko laskee metsään joen taakse. Niin ajattelen. Kun tämä ajatus kuolee, minun mieleeni jää vain tuoksu, eikä sekään ole ikuinen.

torstai 31. lokakuuta 2013

KAHDEN TSASOUNAN AARTEET

  
Antikvariaattitarinoiden toisessa osassa   Kahden tsasounan aarteet ilmestynyt niminovelli. WHH 145 vuodelta 2007

*************

Hiljaisuus kuulosti omituiselta. Mies, Jaakko nimeltään, kohotti päätään, lumi oli sulanut hänen poskensa alla. Kädet tuntuivat toimivan, samoin jalat. Verta ei näkynyt. Tämänkin kerran kuolema oli kiertänyt hänet. Mies siirsi kiväärin vierelleen, altaan kylkeä painamasta. Jostain läheltä erottui tuskainen ääni, joku huusi apua.
     Mies ryömi matalana juoksuhautaa vasemmalle. Mutkan takana oli hänen maanmiehensä, sotatuttava, verisen lumen keskellä. Toinen käsi oli irronnut kyynärpäästä. Jaakko konttasi loppumatkan ja sitoi käteen kiristyssiteen. Ei  hän tätä miestä sen kummemmin tuntenut, samaan korsuun vain olivat osuneet.
     - Minä kuolen, puolikätinen mies sanoi.
     - Sinnittele, kohta tulee apu.
     - Kuule, ota minun rintataskustani kirjekuori. Kuolen minä. Mahassakin on jotain, liekö suolet sylissä.
     Mies käänsi varovaisesti toista. Mahan seutu näytti veriseltä mössöltä.
     - Pahalta näyttää, mutta on pahemmastakin selvitty. Kestä.
     - Ota se kuori.
     Mies avasi rintataskun, otti esille kuoren, jonka toinen reuna oli vereentynyt.
     - Toimitanko tämän kotiisi?
     - Ei... pidä sinä se. Kotona et kerro kenellekään. Isä ja äiti eivät kestäisi sitä...  riittää että minä kuolen. Pitäkööt sankarina...  Pane hyvään talteen.
     - Minä pistän raamatun väliin ja lähetän omaan kotiini.
     - Se on oikein ja viisasta.
     Jaakko avasi kuoren.  - Täällä on jonkinlainen kartta...
     - Niin pitääkin. Minä ryöstin, kahden muun kanssa... hyökkäysvaiheen aikana kaksi tsasounaa, jotka sitten poltettiinkin. Ne toiset ryöstäjät ovat jo kaatuneet. Kartan rastin kohdalla on saalis haudattuna. Pojat hautasivat kotilomallaan, minne lie, en minä ollut paikalla. Sain kartasta kopion. Palauta... Siinä laatikossa on paljon...
     Mitä siinä paljon oli, ei selvinnyt, sillä mies muljautti silmiään, kait kuoli.

     Illalla korsussa Jaakko otti raamattunsa, avasi sen summassa, näytti olevan Saarnaajan paikka, pisti kartan kahden sivun väliin ja liimasi sivujen reunat toisiinsa perunalla. Mistä lie sattunut perunoita rintamalle löytymään. Raamatun hän lähetti kenttäpostissa kotiin puulippaassa, jonka oli askarrellut asemasodan aikana. Mukaan hän pisti kirjelipun: Säilyttäkää tämä raamattu minulle, ehdottomasti. Vanhemmat eivät olleet uskossa, tokko lukisivat pyhää kirjaa vaan kartta säilyisi hänelle, paremmin kuin täällä hullunmyllyssä, jossa henki ja omaisuus saattoivat liiskaantua millä hetkellä hyvänsä. Ei pikkusiskokaan ollut sanasta kiinnostunut.
     Eikä kulunut kuin viikko, kun Jaakon korsuun osui pommi, eikä Jaakkoa enää ollut.

     Ismo Torkkeli availi laatikoita, jotka Kauko Ylissali oli raahannut sisälle. Yleensä Kauko teki tämän homman, aukoi, hinnoitteli, mutta nyt Kauko oli häipynyt jo aamusta, vedonnut henkilökohtaisiin asioihinsa. Laatikot olivat maalta, jostain pienehköstä talosta, jonka vanha naisasukas oli muuttanut palvelutaloon. Kirjat olivat melko mitäänsanomattomia, eivät kuitenkaan aivan kelvottominta tavaraa. Mukana oli yksi raamattu vuodelta 1932. Arvoton. Etulehdellä omistajan nimi: Jaakko Kosunen. Löytyi toinenkin raamattu, vihkiraamattu kait, koska etulehdellä olivat nimet Niilo Kosunen ja Aino, os. Liimatainen. Alla lapset Jaakko, * 1924  + 1943 ja Marjatta * 1927.
     Marjatta oli kait nyt palvelutaloon asettunut.

     Kuukautta myöhemmin antikvariaatin ovi aukeni. Sisälle tuli mies, vanha, lienee yli 80 ikävuoden. - Päivää, sanoi ovella, ja tuli peremmälle.
     - Päivää, vastasi Into ja vastoin tapojaan kättä tyrkytti.
     - Minulla on tämä puukäsi, mies hymähti ja puristi Inton kättä vasemmallaan.
     - Mitä teille saisi olla? Into kysyi.
     - Pitkä juttu, mies sanoi.
     - Kertokaa pois, ei tässä isompia kiireitä.
     - Olin sodassa, niin kuin muutkin, jatkosodassa. Haavoituin. Pahasti. Toinen käsi meni, silti jäin henkiin kun aseveli sitoi kiristyssiteen kädentynkään. Lääkintämiehet tulivat ja vetivät ahkiolla hoitoon. Mahakin oli auki. Meni toistakymmentä vuotta, ennen kuin jaloille tokenin. Siitä lähtien olen yrittänyt löytää sitä miestä, joka minut pelasti. En muistanut muuta kuin etunimen, ja senkin väärin. Kaiken maailman luetteloita tutkin, enkä saanut mieleeni, kuka tämä hyväntekijä oli. En tuntenut ennestään, mitä nyt korsussa olin vähän jutellut. Tuntui tolkun mieheltä. Mutta pääkin meni sekaisin minulta, ja muisti. Edelleen käyn kuntoutuksessa...
     - En minä ole kyllin vanha... Torkkeli yritti.
     - Sitten tapahtui ihme, tapasin kuukausi sitten Kaunialassa miehen, joka muisti minut, kun nimen kuuli, oli ollut meidän porukassamme kersanttina. Kerroin hänelle tuosta kaverista, ja hän muisti nimen. Niin rupesin nimellä etsimään, ja lopulta tärppäsi. Mutta hän oli kuollut sodassa, joten aloin etsiä kotiväkeä. Löytyi kotitalo, mutta siellä olivat uudet asukkaat. Miehen sisko oli lähtenyt hoitokotiin. Menin siskon luokse, nainen oli järjissään, juteltiin niitä näitä. Siskolta kuulin, että hän on kirjat myynyt tähän antikvariaattiin. Niin että tunnesyistä ajattelin nyt ostaa niitä kirjoja takaisin.
      - Täällä siis ovat? Into varmisti.
     - Jaakko Kosunen lukee etusivulla. Etenkin etsin vanhaa raamattua. Sitä Jaakon kanssa rintamalla silmäilimme. Siksi se olisi minulle niin rakas.
     Into alkoi muistella, muistikin tapauksen. Hän nousi, meni hyllylle jossa oli raamatuita. Viisi kappaletta, Into nosti ne pöydälle.
     - Valikoikaa noista.
     Mies meni nopeasti kirjat läpi. - Ei ole näissä.
     Intokin katsoi kirjat. ei ollut sitä raamattua, ei toistakaan, vihkiraamattua.
     - Lienenkö myynyt, en muistaakseni. Mutta täällä on pari muutakin töissä, kyselen heiltä. Tulkaa takaisin parin päivän kuluttua. Kyllä se kirja on täällä ollut.

     Seuraavana päivänä Paul Forss ja Kauko Ylissali saapuivat samalla ovenavauksella. Into muisti raamattumiehen ja tiedusteli asiasta.
     - En ole yhtään raamattua myynyt, Paul sanoi.
     - Enkä minä, Kauko säesti.
     - Mutta entäs laatikko? Paul huomasi. - Siihen on pantu 50 centin kirjoja...
     Menivät ulos katsomaan, ja siellähän ne olivat, siististi muiden halpa-arvoisten teosten joukossa, niin pyhiä kirjoja kuin olivatkin.
     - Lieneekö näissä mitään ihmeellistä, kun mies niin pitkän ajan on etsinyt, Into ihmetteli ja selasi vihkiraamattua. Ei mitään. Entä toisessa?
     Kaksi sivua oli liimaantunut kiinni, ja tarkasti tunnustellen Into huomasi, että niiden välissä oli jotain. Paul etsi käteensä paperiveitsen ja Into nitkutti sen varovaisesti sivujen väliin, aukoi liimauksen, joka oli tarttunut niin tiukasti, että sivut paremmin repeytyivät auki kuin olisivat siististi toisistaan irronneet.
     - Kartta tämä on, Into sanoi saatuaan paperin esille. - Kosmoskynällä piirretty kartta. Ei lue, mikä paikkakunta. Mutta Aurajoki on nimetty, menee noin, mutka tuossa, ja sitten kirkko. Tuossa lukee...  joku tie...
     - Minä taidan tietää, luulen että olen asunut lähellä, Kauko sanoi. - Tuon täytyy olla Lieto ja Pyhän Pietarin kirkko. Ja tuossa, sakastin nurkalla, on rasti.
     - Sinne ja sassiin, Paul ehdotti.
     - Ei ennen kuin tulee pimeä, Kauko sanoi.
     - Ei ollenkaan, Into kielsi. Hän otti liimatuubin, pisti kartan entiselle paikalleen ja liimasi sivut umpeen. - Ja sillä siisti. Tämä myydään sille herralle. Viidelläkympillä.

     Kuu paistoi koreasti.
     - Pitävät meitä varkaina tai kirkonpolttajina, Paul kuistasi Kaukolle, kun he piileksivät hautojen välissä tarkkailemassa.
     - Emme koske mihinkään, etteivät hälytyslaitteet laukea. Jos sellaisia on. Minä muistan ihan tarkalleen, missä se rasti sijaitsi. Siitä kaivelemme.
     Sopivalla hetkellä antikvariaattimiehet livahtivat oikealle paikalle. Paul otti esille pitkän varrastikun ja alkoi työnnellä sitä syyskohmeaan maahan. Piankin hän tunsi jotain kovaa, ja Kauko alkoi kaivaa lapiolla. Puolen metrin syvyydestä he nostivat nurmelle puisen laatikon, 30 x 20 x 60 cm mitoiltaan.
      - Ei tämä kait lapsen arkku ole? Paul pelästyi.
     Kauko heilautti laatikkoa.  - Eivät luut kalise, hän sanoi.
     He peittivät kuopan, laittoivat päällimmäiseksi kääntämänsä nurmenpalat ja tallasivat paikan siistiksi. Laatikon he kantoivat Kaukon autoon.
     - Mutta huomenna vasta avaamme, he varmistivat toisilleen.

     Into Torkkeli katseli likaista laatikkoa antikvaarin takahuoneen pöydällä joka puolelta ja murahteli.
     - Näinkös oli puhe? hän torui ja oli salaa mielissään.
     - Emme avanneet, toimme tänne, Kauko kehaisi.
     Into otti esille vasaran ja pienen sorkkaraudan, naputti raudan kannen alle ja väänsi. Narahdus oli melkoinen. Kansi aukeni vähitellen joka puolelta ja sisällä näkyi valkoista kangasta, joka oli sidottu paketiksi. Into nosti paketin pöydälle ja katkaisi narut. Pöydälle vieri kaikenlaista kullanväristä tavaraa.
     Antikvariaatin puolella kilahti ovitiuku.
     Into keskeytti puuhansa, meni kurkistamaan myymälään. Paul ja Kauko seurasivat.
     Eilispäiväinen mies siellä seisoi, ovensuussa. Vasemmassa kädessä hänellä oli pistooli.
     - Tulin jo ennen kuin oli puhe. Olen nimittäin varma, että olette löytäneet kartan ja käyneet paikalla. Minä nimittäin kurkin äsken takaikkunasta. Joten antakaapa saalis tänne.
     - Mistä te puhutte? Into kysyi.
     - Niistä ryssänkirkon kultaesineistä tietenkin.
     - Sinä puhut täyttä kirkkoslaavia, sanoi Into ja perääntyi kaksi askelta.
     - Älä liiku, ja te toiset, tuohon vierelle.
     Mies käveli takahuoneen ovelle, kurkisti sisälle.
     - Mitä minä sanoin? hän sanoi. - Kauniisti ovat kaikki pöydällä. Kahden tsasounan kultaiset ehtoollisesineet. Muutakin arvokasta. Jopa minulle vihdoinkin onnellinen loppuelämä koittaa.
     Käsipuoli mies keinotteli taskustaan säkin.
     - Latokaa tuohon kaikki. Ja siististi.
     Paul latoi. Kauko otti säkin ja heitti miehelle. Vanha mies, hitaat refleksit. Pistoolikin putosi, tekokäsi kolahti lattiaan. Paul teki komean syöksyn, nilkkoihin, niin että pitkä palttoo heilahti. Siihen kaatui kirkkorosvo ja saalissäkki kilahti nurkkaan.

     Poliisi vei miehen ja muovisen aidonnäköisen leikkiaseen. Katakombimiehet sanoivat, että roisto yritti kassan varastaa. Eikä tämä inttänyt vastaan. Mitä siinä inttämistä.
     Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra kävi kutsuttuna tarkastamassa esineet. Kilkutteli, koputteli. Haki leimoja, haistoi, ehkä maistoikin.
     - Taitavat olla kuparia tai messinkiä, hän arveli. - Mistäpä kullat ja timantit köyhiin karjalaistsasounoihin olisivat tulleet. Mutta tunnearvo on suuri. Joku pieni karjalaiskylä saattaa näitä kaiholla muistella. Toimitamme nämä eteenpäin tutkittaviksi, ja mahdollisesti alkukylille toimitettaviksi. Kiitokset teille.
     Arkkipiispan kiitoskirjehän siitä postitse tuli. Into kaivoi vanhoista kehyksistä sotapäällikön kuvan pois ja pisti kirjeen lasin alle, ripusti seinälle. Näin syksy eteni hiljalleen kohti talvea, kirjamiehet jatkoivat liiketoimiaan, ja tuntui aivan siltä, että ehkä hieman siunatuimpina kuin ennen.





    

    

tiistai 29. lokakuuta 2013

LOMAMATKA

Kertomus julkaistu teoksessa Elävien ja kuolleitten Talvio, vuonna 1995. Lopun muutin sellaiseksi, kuin toimittaja HH 18 vuotta sitten toivoi. Herkät ja insinöörit hypätkööt yli kursivoidun kohdan...
Paikat ovat todellisia, kaksi kertaa olen Kreetalla käynyt. Kaupunki on Hania.

*****************

1.

Meri keinui levottomana, ikään kuin jotenkin toistaitoisena, kun Peter käveli pitkin rantakatua. Aallot tyrskyivät kauempana valaannäköistä kalliota vasten, valkea vaahto kohosi edestä kuin valas olisi uinut kohti kaupungin vanhaa keskustaa. Muutama auringonvarjon rääpäle seisoi hietikolla, niiden vierellä ruostui lepotuoleja. Vaikka ne olisivat olleet ehjiä, Peter ei olisi suostunut istumaan niillä. Peter käveli rantaravintolaan, ei kuitenkaan ensimmäiseen eikä edes toiseen, vaan vasta kolmanteen.
     Koska oli vielä ensimmäinen matkapäivä, Peter joi olutta. Tarjoilija toi pullon pöytään, avasi sen, sai maksun, kumarsi ja lähti pois. Peter maistoi lasistaan, odotti, minkälaisia mielikuvia maku toisi, mutta tulos oli laiha.
     Hän oli yksin, fyysisesti yksin, omassa hotellihuoneessaan, matkaseurueesta hän ei tuntenut ketään, ei edes huonetoveriaan, eikä halunnut tutustua. Hyvä näin, yksin myös henkisesti.
     Edessä velloi eräänlainen suojasatama, sen takana aallonmurtaja päättyi majakan torniin. Aallonmurtajaa pitkin käveli ihmisiä. Takana rapistuivat tiiliset ikivanhat rakennukset.
     Rauniot, raunioituneet kaupungit, ennalleen rakentamattomat, tällaiset, joiden kivet liki hyppivät silmille. Mikä näissä raunioissa viehätti? Tämä oli toisenlaista seutua kuin jokin nuorempi paikkakunta, jokin, jossa lasi ja betoni loivat talojen ulkomuodon, tai joskus punaiseksi maalattu valkonurkkainen puu. Peter nojautui taaksepäin, katseli ympärilleen, antoi ajan ja oluen kulua rauhallisesti.
     Hän pelkäsi humalan tuloa, parempi olisi mennä parvekkeelle ja juoda ilta siellä, olisi ainakin lähempänä vuodettaan silloin, kun uni tulisi, eikä esimerkiksi neljänkymmenen kilometrin päässä kävelemässä ilman rahaa ja tavaroita, niin kuin hän kerran nuorempana oli ollut. Kaksikymmentä kilometriä hän oli kävellyt, ja sitten noussut taksiin, selittänyt tälle, että rahat olivat hotellihuoneessa, ja kuljettaja oli kuljettanut hänet hotellille ja odottanut ulkona, kun Peter haki rahat ja maksoi, hyvän juomarahan kera.
     Naisia kulki ohitse tasaisena virtana. Päivä ei ollut niin kuuma, että nuo olennot olisivat olleet kevytmielisesti pukeutuneita, lisäksi tuuli niin paljon, ettei juuri kukaan pitänyt hametta, jonka helmat olisivat voineet lähteä purjeena nousemaan. Peter nosti olutlasia, joi, tunsi kuplivan kaasun nousevan nenäänsä ja pyyhkäisi kädensyrjällään nenänvartta. Olut loppui. Naiset kulkivat ohi. Hän oli viidenkymmenen, epäsiisti vaikkakin puhdas, ei häntä kukaan katsonut, kenenkään silmät eivät pysähtyneet häneen, eivät isommalti koskaan olleetkaan.
     Enää hän ei luullut olevansa mitään. Hänet täytti synkkä rauha. Kunnianhimo oli kaikonnut, seksuaalinen kiinnostus laimentunut kliiniselle asteelle, hellyys ja sääli ankkuroituneet kiinni omaan perheeseen. Ei niitäkään tunteita enää ulkopuolelle riittänyt. Viisi vuotta sitten hän oli lopettanut Unicefin avustamisen, koska oli yhtäkkiä ollut tajuavinaan, että nekin rahat menivät kansainväliseen asekauppaan, kukoistavimpaan elinkeinoon, jonka maailma tarjosi. Sillä sotijoiden ei tarvinnut ajatella siviilejään, vaan nuo ostivat järeämpiä tappokaluja ja ajattelivat, että hölmöt hyväsydämiset humanistit pitivät kyllä huolen heitteille jätetystä kotiväestä.
     Kyynikko, se hän oli, myönsi olevansa, ja oli jopa mielestään oikeassa. Hän nousi, heilautti kättään kiitokseksi tarjoilijalle ja lähti kävelemään hotellilleen.

2.

Kun Eine katseli, kuinka Marjatta purki tavaroitaan kaappiin, hänen teki mieli usein puuttua asiaan, ja pari kertaa hän niin tekikin.
     - Älä laita hameita noin, ne rypistyvät. Ja jos pistät pikkuhousut puseroiden alle, niin sinun pitää sotkea puseropino aina, kun otat housut.
     Marjatta oli tottunut, tietenkin, sisarensa huolenpitoon, eikä hän kummemmin siitä edes piitannut. Mutta Eine teki parhaansa. Hänelle varattuihin kaappeihin ja laatikoihin hän järjesteli vaatekappaleet, hygienianhoitotarvikkeet sekä muun vastaavan moitteettomaan järjestykseen. Kesken järjestelyn Marjatta otti laukustaan mesimarjalikööripullon ja sanoi, että eiköhän oteta ryypyt välillä, johon Eine hieman paheksuvallakin äänellä totesi, ettei hän ainakaan ota mitään, ennen kuin tavarat ovat järjestyksessä. Marjatta naurahti, mokomakin, otti baarikeittiön kaapista itselleen pienen lasin, avasi korkin ja kaatoi punaista likööriä. Se kädessään hän kulki Einen ohitse parvekkeelle, ulos tuuleen.
     - Merellä on melkoiset laineet, hän sanoi Einelle, joka ei vastannut vaan työnsi tyhjää laukkua ylähyllylle pois silmistä. Viereiselle parvekkeelle tuli vanhemmanpuoleinen mies, lasi kädessä hänelläkin. Mies sanoi päivää ja kohotti ryyppyään, Marjatta vastasi ja kohotti myös, ja vaihdettiin siinä muutama yhdentekevä huomautuskin. Eine tuli Marjatan takaa parvekkeelle, tervehti hänkin.
     - Anna minä otan siitä sinun lasista, Eine sanoi.
     - On siellä sinulle enemmänkin, Marjatta sanoi.
     - Riittää minulle, kun saan kerran hörpätä, Eine sanoi ja otti suullisen, ja kuten tavallista, hänen piti irvistää, vaikka ei juuri irvistyttänytkään.
     - Kun on saatu paikat kuntoon, lähdetään rannalle kävelemään, Eine sanoi. - Pannaan vähän kevyempää päälle, ja aurinkorasvaa ja hatut.
     - Ja evääksi pullo kassiin, Marjatta sanoi, ja päätti, että kyllä hän todella ottaisi. Kyllä Einekin muutaman ryypyn nauttii, kunhan alkuun pääsee.
     Eine nosti Marjatan tyhjän laukun oman laukkunsa vierelle ylähyllylle, ja sitten he vaihtoivat ylleen shortsit ja t-paidat, kevyet sukat ja urheilukengät. Marjatta jätti rintaliivit sängyn päälle, Eine piti omansa, vaikka ei niinkään olisi niitä tarvinnut. Rappusilla heitä vastaan iski ensin tuuli ja sitten lämpö, sellainen, jonka Suomessa tapaa vain muutamana harvana päivänä, ja silloinkin jäkäläkallion kupeella auringon lämmitettyä kiveä jo monta päivää. - Kuule, Eine, nyt meillä on kesä uudestaan, Marjatta sanoi, eikä Eine pistänyt vastaan.
     Hietikolla he olivat kävelleet vain muutaman askelen, kun kengät olivat jo täynnä hiekkaa. He pysähtyivät riisumaan kenkänsä ja sukkansa, pistivät ne Einen tarkoitusta varten mukaan ottamiin muovipusseihin, ja kävivät pistämässä jalkansa nilkkoja myöten veteen. Seuraava laine kävi jo polvissa asti, ja he näkivät parhaimmaksi palata kuivalle maalle, aaltojen ulottumattomiin.
     - Kävellään tuonne hiekan yli, Marjatta sanoi ja juoksi vähän. Eine tuli perässä, nopein askelin, kiikutti muovikassiaan puolelta toiselle. Hietikon takana oli pieni kallio. Marjatta kiipesi kivelle, aukaisi laukkunsa ja kaatoi kertakäyttömukiin likööriä, tarjosi sitä Einelle.
     - Otan minä, ettet sinä juo liikaa, Eine sanoi ja otti. Marjatta tyhjensi lasin, kehui laveasanaisesti makua ja näytti tyytyväiseltä. Eine istui kivellä ja levitti aurinkovoidetta kasvoilleen, hartioilleen, käsivarsilleen ja jaloilleen, antoi voideputkilon Marjatalle ja käsi tämänkin voidella itsensä. Marjatta teki niin, Eine korjasi muutaman laikkupaikan Marjatan naamalla, ja sitten he vain istuivat hetken ja juorusivat naisesta, joka oli töissä samalla työpaikalla kuin Eine, ja jonka miehen Marjatta tunsi. Hyvä heidän oli siinä istua aikansa, ja sitten Eine sanoi:
     - Jos jonkun miehen taas isket, niin käytät kanssa ehkäisyvälinettä.
     - Joo joo, samat sanat.
     - Minä en aio ruveta miesten kanssa tekemisiin, tiedä mitä tauteja niissä on.
     - No ei ulkomaalaisten, vaan olisi pari suomalaista ukonturjaketta, voisi niitten kanssa seuraa pitää, vaikka vain jutella ja käydä syömässä.
     Eine hymyili, viittasi kädellään väheksyvästi ja suostui ottamaan vielä suullisen likööriä.

3.

Meri nosti laineita kerta kerran jälkeen lähemmäs pyyhettä, jolla Seppo makasi, makasi lähinnä sen takia että oli Etelässä, ja Etelässä pitää maata hietikolla pyyheliinan päällä. Sitä paitsi hän oli saanut kotoaan tietynlaiset evästykset, mitä sopi tehdä ja mitä ei. Makailet rannalla etkä ryyppää etkä sekaannu naisiin. Vaikka Sepolla ei ollut aikomustakaan pitemmän päälle noudattaa näitä ohjeita, hän kuitenkin nyt makasi tässä, eikä hänen laukussaan ollut edes eväspulloa.
     Huonekaverissa ei ollut kehumista, taisi olla melkoinen örvelö, heti pullo esille kun huoneeseen tuli, vaikka ei kyseessä ollutkaan mikään ouzoa kummempi. Oma mukikin sillä oli ollut, valkea muovimuki, siihen se oli hakenut vettä vessasta ja kaatanut valkeaksi muuttavaa ouzoa sekaan. Hänellekin oli tarjonnut, hän oli hakenut vessasta lasin ja ottanut ryypyn, sitten vielä pudottanut lasin lattialle, vaikkei ollut minkäänlaisessa humalassa. Hän siivosi jälkensä ja haki toisen lasin. Kun ryypyt oli juotu, hän oli pyytänyt kohteliaasti miestä - Peter nimeltään - rannalle, mutta tämä oli kieltäytynyt sanoen, ettei koskaan makaile hietikolla. Seppo oli jopa sanonut, että rannalta saattaisi löytää naiset, mutta siihen tuo oli sanonut, ettei hänellä ollut tapana harrastaa naisseikkailuja etelänmatkoillaan. Lisäksi Seppoa oli inhottanut miehen savolaismainen tokaisu, jonka tämä oli päästänyt suustaan jo kolmekin kertaa:
     - Haetanneeko tuo mittään...
     Kun seuraava laine kasteli Sepon varpaat, hän nosti pyyhkeensä, pudisteli siitä hiekat ja siirtyi lähimpään rantabaariin juomaan oluet. Vieressä puhuttiin suomea, nainen oli jo melkoisessa humalassa. Mies oli selvempi, mutta ei millään lailla puuttunut vaimonsa temppuihin, tämä roikkui tarjoilijapojan kaulassa ja höpötti pojalle muutamaa osaamansa kreikan sanaa, joista kalimera oli ainoa, jonka Seppo oli ennen kuullut. Seppo puhui englantia tarjoilijalle ja oli iloinen, etteivät suomalaiset tunnistaneet häntä, vaikka asuivat samassa hotellissa. Seppo muisti heidät tuloaulasta, eivätkä he sielläkään olleet selvin päin olleet.
     Juotuaan kaksi olutta Seppo lähti hotellille, hänestä vaikutti siltä, ettei tästä matkasta kovin kaksinen tulisi. Hänen pitäisi lähteä illalla discoon ja yrittää sieltä naista itselleen. Parasta olisi, kun löytäisi rouvashenkilön, joka viettäisi viikon täällä, kotimaalla ei ollut niin väliä, kunhan olisi terve ja suostuisi intiimielämään. Hotellilla heidän huoneensa avain oli poissa lokerostaan, joten Peter oli sisällä. Aikoiko tämä istua koko lomansa parvekkeella ryyppäämässä? Saisiko tuolta edes yöllä nukuttua, vai heiluisiko tuo ympärillä höpöttämässä, oksentelemassa, ties vaikka viereen pyrkimässä, kun ei kerran naisseuraa kaivannut. Sillä ei muuten ollut sormusta, Seppo muisti, vaikka ei hänkään ollut enää sormusta pitänyt kymmeneen vuoteen.
     Seppo koputti ovelle, vähän ajan kuluttua ovi raottui, Peter laski hänet sisälle. Seppo ehdotti, että he lähtisivät käymään vanhassa kaupungissa, kahden kilometrin päässä. Peter lupasi. hän oli suurin piirtein selvin päin. Peter pyysi kuitenkin Seppoa ensin parvekkeelle, he joisivat oluet ja lähtisivät sitten. Seppo otti oluen, aukaisi sen ja istahti kapeahkon parvekkeen toiseen tuoliin. He joivat toisenkin oluen ja keskustelivat kirjasta, jota Peter oli ollut lukemassa. Seppo ei kovinkaan paljon kirjoja lukenut, joten  hän vaihtoi keskustelunaihetta. Muutamin sanoin he kuvasivat tähänastisia matkojaan Kreikkaan ja Espanjaan. Seppo oli matkustellut paljon laajemminkin, vaikka etupäässä työasioissa. Peter kysyi Sepolta, miksi tämä vietti lomansa matkustamalla, eikö tämä saanut tarpeekseen työmatkoista. Seppo selitti, kuinka kyseessä on täysin toisenlainen elämäntapa, kun voi olla vapaasti pienessä humalassa eikä koko ajan valppaana asiakkaiden takia.
     He lähtivät kävelemään vierekkäin katua, Peter jo toisen kerran samana päivänä. Vanhassa kaupungissa he istahtivat rantaravintolan pehmustetuille tuoleille ja tilasivat oluet. Piankin he keskustelivat naisista, naisista yleensä ja erityisesti niistä, jotka kävelivät ohitse. Seppo sanoi lähtevänsä illalla katsomaan yöelämää johon Peter, paremmin ohjelmaan tutustuneena, kehotti tätä menemään matkatoimiston järjestämään kreetalaiseen iltaan, josta Seppo voisi hyvinkin iskeä itselleen puhdashenkisen ja terveen suomalaisen kotirouvan. Seppo innostui asiasta ja kehotti monisanaisesti Peteriä tulemaan myöskin, mutta Peter ei luvannut. Hän arveli olevansa näin ensimmäisenä iltana piankin niin humalassa, ettei hänestä olisi tulijaksi, eikä hän muutenkaan halunnut ottaa osaa yhteisretkiin ja tilaisuuksiin hössöttävien suomalaisten kanssa.
     - Voidaan mennä pienemmällä porukalla vaikka taksilla Knossokseen joskus myöhemmin.
     Kun Seppo ei tiennyt, mikä Knossos oli, Peter selitti asian hänelle, samoin sen, että hänen vaimonsa oli suorastaan käskenyt häntä käymään mainitussa paikassa.
     - Otamme kaksi naista taksiin maksamaan puolet kuluista, Seppo sanoi ja nosti kättään pojalle, jolla oli mustat housut ja valkoinen paita. Oli tällä tummat silmätkin, mutta niitä kumpikaan miehistä ei katsellut. He tilasivat ouzot ja huomasivat yllättäen, että viihtyivät yhdessä, jutut kevenivät, he huomasivat nauravansa pian vähästäkin, ja ouzon jälkeen he kävelivät muutaman korttelin verran sisemmäs vanhaan kaupunkiin, istahtivat ruokapaikan näköisen ravintolan pöytään ja söivät stifadot. Ruoan kanssa he joivat olutta ja jälkiruoaksi irish coffeet, ja olikin jo aika lähteä hotellihuoneelle, josta Seppo myöhemmin jatkaisi remuamaan ja Peter lukisi kirjaansa ja joisi ouzoa täydestä pullosta, jonka hän hankkisi lähikaupasta itselleen.

4.

Hotellille pystyi kävelemään vanhasta kaupungista suoraankin, ilman rantakierrosta. Seppo lähti ensimmäisenä, mennessään Seppo kertoi, että hänellä oli niin hyvä suuntavaisto, ettei hän koskaan eksynyt. Vanhan kaupungin kadut pienenivät, ja koska kello ei ollut vielä kovin paljon, he työntyivät sokkeloiselle kujalle, joka lähti nousemaan ylöspäin. Kujan varrella oli pari ravintolaa ja muutama pieni kauppa. Kun kuja kääntyi jyrkästi oikealle, jatkui polku eteenpäin ylös kukkulalle. Miehet jatkoivat polkua pitkin. Molemmin puolin oli pieniä laatikkomaisia rakennuksia, joissa tuntui asuvan ihmisiä. Jossain pihassa oli polkupyörä, jossain puutarhakalusto, ei sellainen kuin Suomessa vaan pari huteraa tuolia ja laho pöytä. Kun he tulivat huipulle, tie tuntui loppuvan pienen rapatun hökkelin pihaan. Vasemmalta johti silti tallattu polku mökin ympäri, ja kun he olivat kiertäneet mökin, he seisoivat kukkulalla ja katselivat alas satamaan, yli majakan kauas merelle, ja toisella puolella yli vanhan kaupungin. Tuuli heilutti heidän hiuksiaan, aurinko räjähti hetkiseksi paistamaan, ja samalla takana vuorilla musta pilvi iski salaman ja jyrinä tuli vyöryen rinnettä alas. Maassa kasvoi kurkunnäköisiä vihanneksia, villeinä, pienet vihreät hedelmät valmistautuivat sormenpään kokoisina keräämään itseensä lisää elinvoimaa. Kurkkujen takana kasvoi marjapensas, ja sen takana kyyhötti puinen vaja, liekö ollut joskus eläinsuoja, sikala tai kanala. Rikkaruohot tukkivat suojan, aikoihin siinä ei ollut eläintä pidetty.
     Seppo otti muutaman valokuvan sekä merestä että kaupungista. He lähtivät pois samaa tietä, koska joka suuntaan muualle oli melkoinen, jopa hengenvaarallinen jyrkänne. Kun he tulivat hökkelin pihan eteen, rakennuksesta tuli ulos ensin kissa ja sitten iättömän vanha nainen. Seppo pysähtyi, kysyi saako kuvata. Nainen viittasi kädellään, ei hän ymmärtänyt, kasvoille levisi kuitenkin hymy, hammas näkyi, musta hame silisi, huivi kiertyi tiukemmalle. Seppo otti kuvan, työnsi käden taskuun ja kaivoi esille rahan, ojensi sen naiselle. Tämä tuli portille vastaan, otti rahan, kumarsi ja viittoi miehiä sisään. Katsahdettuaan toisiinsa Seppo ja Peter astuivat portista, nainen sulki sen heidän takanaan ja viittoili heitä ovesta rakennukseen.
     Sisällä oli hämärää, valo tuli ovesta ja naapurihuoneen erittäin pienestä ikkunasta. Ovihuoneessa oli kaksi tuolia ja pöytä, viereisessä näkyi sänky ja eräänlainen kaappi. Nainen viittasi miehet istumaan, haki toisen huoneen kaapista kaksi lasia ja pullon. Peter otti lasin käteensä, varovasti katsoi sitä valoa vasten. Lasi oli silmittömän puhdas, nainen kaatoi laseihin ainetta joka oli kuultavan ruskeaa, pihkan haju sekaantui sisätilan maanhajuun. Peter oli tottuneempi juomaan retsinaa kuin Seppo, ja koska juomaan oli sekoitettu todella reilusti pihkaa, Seppo piti pitemmän hengähdystauon ennen toista ryyppyä kuin Peter. Nainen istahti kyykylleen lattialle oviaukkoon ja katseli heitä. Kun lasit olivat tyhjät, nainen halusi kaataa lisää, mutta Peter kieltäytyi, ei niinkään haluttomuudesta vaan siksi, että halusi säästää naisen viiniä. Seppo kieltäytyi myös, ja Peter antoi vuorostaan setelin naiselle. Tämä hyväksyi sen, kumarsi arvokkaasti, sanoi muutaman sanan, josta kumpikaan miehistä ei ymmärtänyt mitään, sitten otti seinältä almanakan ja painoi sormensa seuraavan päivän kohdalle.
     - Se haluaa, että me tulemme tänne huomenna taas, Seppo sanoi. Aikomattakaan palata paikalle miehet nyökyttelivät, sanoivat ovella muutaman suomenkielisen kohteliaan sanan ja lähtivät palaamaan alas kaupungille, ja kaupungin halki hotelliin suurempia kierroksia tekemättä.

5.

Linja-auto tuli hakemaan Sepon ja puolenkymmentä muuta hotellin edustalta, bussissa istui jo tusina suomalaista, ja parista muusta hotellista haettiin lisää. Lopulta heitä oli kolmisenkymmentä matkalla kreetalaiseen iltaan. Seppo istui itsekseen melko takana ja katseli auton naisia, miltei kaikki olivat jonkun miehentapaisen kanssa. Pari naisparia näytti hiuksista päätellen mukana olevan, ja Seppo kirosi huonoa onneaan, kun huonetoveri ei ollut oikea mies, joka olisi lähtenyt hänen kanssaan etsimään naisseuraa. Puolivälissä istui kaksi naista, toisella tumma tukka, toisella vaalea. Äkkiä Seppo muisti tumman, joka oli hymyillyt hänelle lentoasemalla, kun he olivat odottaneet laukkujaan hihnalta. Nainen oli ihan mukavan näköinen, siinä neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä. Sen näköinen, että antaisi, jos sille osaisi esittää asian oikein.

     Edellisellä matkallaan, joka oli ollut työmatka, Seppo oli eksynyt paikallisen naisen kanssa tekemisiin, se väitti, ettei ollut huora vaan rehellinen venäläinen nainen joka ei edes rahastanut, tietysti ei kieltänyt, jos mies ovipöydälle vähän jotain jätti. Seppo oli tavannut naisen Tallinnassa, hotelli Olympiassa, alhaalla baarissa vai mikä lie yökerho ollut. He olivat jutelleet puolisen tuntia, Seppo oli tarjonnut oluet, lopulta nainen oli kysynyt suomen kielellä, oudosti painottaen:
     - Mitä sinä haluat?
     - Sinut, Seppo oli vastannut. Sepon tiedusteluun, voisivatko he mennä hänen huoneeseensa yläkertaan tyttö sanoi, ettei heillä ollut lupa mennä vieraitten huoneisiin, ja niin he olivat lähteneet, menneet ulos sateeseen, ottaneet taksin ja ajaneet kauan, iät ja ajat, jonnekin harmaaseen, pimeään ja kuraiseen asumalähiöön. Sisällä Seppo oli mennyt ensimmäiseksi vessaan oksentamaan, sillä aikaa nainen oli laittanut voileipiä ja avannut pari olutpulloa.  Kun he olivat syöneet - Seppokin ihan hyvällä ruokahalulla - he olivat käyneet kylpyhuoneessa suihkussa. Tyttö oli riisuuntunut luontevasti, hätiköimättä, vetänyt hameensa päänsä yli, irrottanut rintaliivit, pyörittänyt pikkuhousut nilkkoihin ja potkaissut ne Sepon vaatteiden päälle. Tyttö oli antanut Sepolle suuvettä ja Seppo oli huuhdellut oksennuksen maun suustaan, ennen kuin alkoi suudella naista suihkun alla. Nainen oli pessyt miehen taitavin käsin, ellei Seppo olisi ollut niin humalassa, sänkyyn ei olisi tarvinnut mennä, mutta nyt hän kesti, kestipä vuoteessakin melkoisen laukan ja uskoi tytönkin saaneen itselleen jotain huvia. Taksilla Seppo oli palannut hotellilleen, pyörinyt loppuyön valveilla ja nukkunut seuraavan päivän neuvotteluissa, jotka kaikesta huolimatta olivat sujuneet loistavasti.

Bussi pysähtyi syrjäkaupungille ravintolan eteen. Sepolla ei ollut aavistustakaan, missä päin hän maantieteellisesti oli. Ovi avautui ja turistit poistuivat järjestyksessä ulos. Seppo järjesti tönimällä itsensä mustatukkaisen naisen taakse ja työntyi ravintolassa tämän ja tämän vaaleamman ystävättären kanssa samaan pöytään. Neljän hengen pöytään ei muita tullut, joten Seppo arveli asian hoituvan mukavasti, helposti ja kunniallisesti. Alkuillan he juttelivat ystävällisen kohteliaasti, söivät, joivat jonkin verran, eivät suuria määriä kuitenkaan. - Älä enää ota sitä viiniä, sanoi vaalea tummemmalle.
     - Anna toisen ottaa sen verran kuin haluaa, nyt ollaan lomalla, Suomessa kaduttaa jos täällä rupeaa niuhottamaan, Seppo sanoi, ja vaalea katsoi häntä sen näköisenä, että mitä tämä asia ylipäätään tälle kuului, No eipä niin mitään, Seppo arveli itsekseen ja sitten, että tietenkin olisi parempikin, ettei nainen tulisi niin juovuksiin, ettei tästä olisi mitään iloa. Naiset olivat Eine ja Marjatta, Seppo esitteli itsensä, vaikka jätti sukunimensä sanomatta, niin kuin naisetkin. Mitäpä niistä, sukunimistä, molemmat naiset kuuluivat olevan naimisissa, siskoksia olivat, asuivat melkoisen maalla ja kävivät töissä palvelulaitoksissa, eivät osanneet vieraita kieliä ja tuntuivat tyytyväisiltä, kun pöytään oli saatu kieli- ja herrasmies.
     Jossain vaiheessa laulettiin karaokea.  Marjattakin kävi laulamassa eikä huonosti laulanutkaan. Eine ei lähtenyt, ja Marjatan laulun aikana hän katseli kärsivän näköisenä ikkunasta ulos, kuin ei olisi tuntenutkaan tuota naista.
     Poislähdön hetkellä Seppo kysyi, voisiko hän tulla tyttöjen huoneeseen yöksi, eikä lupa ollut monenkaan sanan takana. Eine tosin ehti huomauttaa, että jos teillä on minkäänlaisia sukupuolisia aikomuksia, niin vain turvaseksiä saa harjoittaa. Seppo ihmetteli, että Eine ylipäätään alkoi seksistä puhua, ja vielä niin positiiviseen sävyyn, että sitä voisi tietyin ehdoin tehdä. Mutta Marjatta tarttui Sepon käsivarteen ja supisi tämän korvaan, että tämä oli todella tervetullut, ja vaikka minkälaiseen seksiin, kunhan ei rupeaisi väkivaltaiseksi, mikä häntä ei kiinnostanut tippaakaan, eikä peräseksi myöskään, niinkin hän sanoi, ja Seppo lupasi pysyttäytyä normaalipanon puitteissa ja mahdollisimman hellänä ja hyväilevänä, ja niin hän pysyikin, ja aamulla vasta lähdettiin kolmisin kohti Sepon hotellia.

6.

Peter istui aikansa pimenevällä parvekkeella, joi ouzoa johon haki vettä vessan hanasta, luki kirjaa parvekkeen himmeän pyöreäkuuppaisen lampun alla, tekipä ristikkolehdestä ristikonkin, sellaisen helpommasta päästä, jossa ei ollut juuri muuta kuin kirjoittamisen vaiva. Häntä alkoi pitkästyttää, hetken hän ajatteli, että olisi pitänyt kuitenkin lähteä kreetalaiseen iltaan, vaan ei siitä olisi kuitenkaan hänelle huvia ollut sen enempää kuin tästä parvekkeella istuskelusta. Mutta alhaalla on baari, hän muisti, pieni baari, jota hotellin päivystäjä hoiti.
     Peter pisti kengät jalkaansa, heitti olkalaukun hihnan päänsä yli, otti avaimen laukkuunsa ja laskeutui portaat alas. Baarissa oli kaksi ihmistä, suomalaisia, mies ja nainen. Nainen oli humalassa, mieskin jonkinlaisessa. Nainen alkoi heti hössöttää, kun Peter tuli paikalle, nousi tuolista, kävi kädestä hakemassa Peterin pöytään, alkoi selittää tälle, miten alkeellista hotellissa oli, ja koko maassa, ettei tulisi tänne enää ikinä, ja oikeastaan melko terävän näköinen mies myötäili naista lähinnä joo joo ja ei ei-tavalla, naureskeli ja hymyili, tuntui pitävän naistaan erittäin vitsikkäänä ja mainiona. Peter kävi hakemassa itselleen oluen ja palasi pöytään, mies kaivoi kortit taskustaan ja he alkoivat pelata. Peter oli huono pelaamaan, ja siinä vaiheessa, kun nainen ehdotti pokeria rahapanoksilla, Peter nousi ja sanoi lähtevänsä kävelemään.
     Ulkona oli melkoisen pimeää, Peter lähti kulkemaan keskustaa kohti hyvin valaistua katua pitkin, jalkakäytävissä ei kyllä ollut kehumista. Ravintoloita oli tiuhaan. Peter meni erääseen, tilasi ouzon ja sai, joi sen, eikä enää jaksanut ajatella mitään syvällisempiä, yhtäkkiä hänen lävitseen kulki nopea hyvänolon tunne, oikein sellainen värisyttävä, hän oli osannut sitä jo odottaakin. Kun se meni ohitse, hän tiesi, ettei juomisessa olisi enää mitään hauskuutta, siinä siirryttiin ryyppäämisen puolelle.

Aamulla Peter heräsi jo seitsemältä, ensimmäiseksi hän kävi pesemässä hampaat, sitten teki ouzolasin ja meni parvekkeelle juomaan sitä. Hän ei ollut selvinnyt yöllä kokonaan, joten krapulasta ei ollut vielä tietoa. Yhtäkkiä hän tajusi, ettei Seppo ollut ollut yöllä huoneessa nukkumassa. Hänen piti oikein vielä kurkistaa huoneen puolelle ja varmistautua asiasta. Vuode oli tyhjä ja koskematon. Peter ajatteli, että Seppo oli ryöstetty ja tapettu, makasi jossain sivukadulla kurkku aukiviillettynä, ilman rahaa ja ehkä vaatteitakin. Tai ehkä mies oli humalassa jäänyt auton alle tai hukkunut. Tällaisia Peter ajatteli hetken, sitten palautti oman mielenrauhansa ajattelemalla "haitanneeko tuo mitään", mietti kuitenkin vielä sitä harmia, mikä hänelle erilaisten kuulustelujen takia koituisi, erittäinkin ajatteli sitä hetkeä, kun hänen pitäisi kertoa Sepon vaimolle, ettei tiennyt mitään tapahtuneesta, ja vaimo katselisi häntä siihen malliin, että olisit pitänyt sitä vähän silmällä.
     Kahdeksan aikaan Peter meni aamiaishuoneeseen, söi vaaleaa leipää, päällä voita ja hilloa, sekä keitetyn kananmunan, joi lasillisen tuoremehua ja kupillisen kahvia. Syötyään hän palasi huoneeseen, parvekkeelle, teki lasin ja alkoi odottaa Seppoa, eikä kauan kestänyt, kun ovelle koputettiin. Peter meni avaamaan, Seppo tuli ensin ja hänen perässään kaksi naista.
     - Minä toin meille naiset, Seppo sanoi. Peter perääntyi parvekkeelle ja Seppo ja naiset tulivat perässä. Seppo nosti parvekkeelle kaksi jakkaraa sisältä ja kävi tekemässä kolme lasillista kertakäyttömukeihin. Peter nosti omaa lasiaan, sanoi hyvän huomenen, huomasi olevansa jo sen verran humalassa, että suurempikin seura tuntui mukavalta. Seuraavaksi juolahti mieleen ottaa selville, kumman naisen kanssa Seppo pelehti, toinen olisi häntä varten, olisiko nainen innoissaan vai joko katui tuloaan hänet nähtyään, jokin lapsuudenaikainen alemmuudentunto yritti nostaa päätään humalankin alta.  Seppo suuteli tummatukkaista, selvä juttu, tuo vaalea lyhyttukkainen kuivakas naikkonen oli siis mahdollisesti häntä varten. Peter oli kapealla parvekkeella kiikissä ja pyysi Seppoa tekemään itselleen lasin, mikä tuli nopeasti ja ystävällisesti, sitten Peter muutamin sanoin moitti Seppoa siitä, että tämä oli pelästyttänyt hänet yöpoissaolollaan, johon Seppo valitti, ettei tuollainen seikka ollut tullut hänen mieleensäkään, mutta tästä lähtien Peter tietäisi, missä hän olisi, jollei sattuisi yöksi huoneeseen, ja Peter sanoi tietävänsä.

7.

Naisten hotelli oli kauempana keskustasta. Vielä muutama kilometri rantaa pitkin, maantietä matka olisi ollut vielä pitempi. Naiset eivät olleet käyneet keskustassa. Seppo ehdotti, että he lähtisivät heti, kävelisivät vanhaan kaupunkiin, kävisivät majakalla ja söisivät kevyen lounaan jossain viihtyisässä pienessä ravintolassa. Kaikesta päätellen Seppo ja naiset olivat jo aikaisemmin asian sopineet, joten he kääntyivät Peterin puoleen. Peter nosti lasiaan, oli miettivinään, vaikka oli jo päättänyt lähteä mukaan vaikka minne. Vaikka ei tuo nainen hääviltä näyttänytkään, niin ei kyllä hän itsekään. 
     - Yhdet vielä, lähdetään sitten, Peter sanoi. Vaalea aloitti, ettei ota enää, mutta Seppo keräsi jo lasit ja kävi täyttämässä ne, eikä vaalea valitellut lasin saatuaan vaan maistoi siitä heti.
     Peter kysyi, keitä naiset olivat, voi hyvänen aika, ei ole esitelty, nämä innostuivat ja nousivat seisomaan.
     - Istukaa vaan, Peter sanoi ja kertoi nimensä. Vaalea nainen oli Eine, tumma Marjatta. Peter yritti painaa nimet mieleensä, hänellä oli hillittömän huono nimimuisti, ja kasvomuisti vielä huonompi. Onneksi naiset ulkomuodoltaan muistuttivat nimiään, tosin Eine oli hieman liian laiha Eineksi, mutta ei hän näitä ainakaan keskenään sotkisi.
     Keskustelu kävi kevyellä pohjalla. Seppo ja naiset muistelivat edellistä iltaa, joka oli ollut lähinnä tylsä, mutta ihmeen paljon heillä kuitenkin oli siitä kertomista. Kun sanat alkoivat vähetä, he pistivät lasinsa epäjärjestykseen parvekkeen pyöreälle pöydälle ja lähtivät kävelemään.
     Majakalla käytiin, palatessa käännyttiin vanhaan kaupunkiin, istahdettiin sopivan näköisen ravitsemusliikkeen pöytään, katsottiin ruokalistaa, tilattiin ouzot ja ruoaksi otettiin mössöä, jossa oli mustekalarenkaita ja makaronia. Juomaksi he ottivat oluet korkeissa tuopeissa ja jälkiruoaksi irish coffeet. Kun ruskeat vaahtoharjaiset lasit tuotiin pöytään, Peter kumartui Einen puoleen ja pyysi: - Anna pusu. Eine veti henkeä, imaisi vielä kerran pillillä, kumartui Peterin puoleen ja suuteli kuivasti tämän huulia. - Sinä se osaat lirkutella naisille, Seppo sanoi Peterille, ja Marjattaa nauratti, tilanne vaiko sanat, vai nouseva humalatila, ehkä kaikki nämä yhdessä.
     Maksettuaan laskun he lähtivät kävelemään, menivät pienelle kujalle joka oli täynnä nahkakauppoja, ostamaan Sepolle vyötä. Peteriä ei ostelu isommin innostanut, ei ollut koskaan innostanut, mutta kiltisti hän käveli muiden mukana katselemassa vöitä, joita roikkui sadoittain erilaisissa telineissä. Eine yritti väkisin saada Sepon ostamaan yksinkertaisen näköistä nahkasuikaletta, tuntui jopa hiukan loukkaantuvan, kun se ei Sepolle kelvannut. Marjatta repi vöitä esille, näytti niitä Sepolle, kietoi tämän ympärille. Peter käveli muutaman askelen edellä, katseli kaiken maailman kukkaroita, nahkatakkeja, lipokkaita, eikä aikonutkaan ostaa mitään. Kun muita ei alkanut kuulua, hän palasi jälkiään ja löysi Sepon maksamasta, kädessään hänellä oli paperiin kääritty paketti. - Hyvä vyö, Seppo sanoi.
     Kun tultiin toiselle pienelle kadulle, sille, jota Seppo ja Peter eilen kulkivat, Seppo muisti:
     - Meitä odotetaan tuolla ylhäällä, käydään katsomassa. Peter oli sen verran humalassa, että oli heti valmiina. He nousivat mäen neljistään, Seppo edellä, Marjatta hänen perässään, Eine ja Peter jo käsi kädessä viimeisinä. Kuja tuntui yhtä pitkältä kuin viimeksi, yleensä kujat lyhenevät, kun ne tulevat tutuiksi. Vanhan naisen portti oli auki, nainen istui majansa edessä tuolilla ja hänen vierellään maassa leikki kissan kanssa noin viidentoista ikäinen tyttö. Nainen alkoi puhua nopeasti nähdessään lähestyvän väen, tyttö nousi ja tuli portille.
     - Mummo sanoo, että odotti teitä, tyttö sanoi englanniksi. Mummo viittoi kädellään sisätiloihin, Seppo meni jo ja veti Marjatan mukanaan. Peter yritti vetää Einen kanssaan ohi mökin, ylös kukkulalle merta katsomaan, mutta Eine ei antanut, otti tiukemman otteen Peteristä ja kiskoi tämänkin portista pihalle ja pihalta sisään.

8.

Vanha nainen kaatoi heille retsinaa etiketittömästä pullosta yhtä moitteettoman puhtaisiin astioihin kuin edelliselläkin kerralla. Sisätila tuntui ahtaalta, heitä oli kuusi ihmistä. Peter kysyi, voisivatko he mennä ulkopuolelle istumaan, mutta tyttö ei kääntänyt.
     - Mummolla on asiaa, tyttö sanoi. Mummo kaatoi tytön lasiin muunlaista juomaa ja otti sitä myös itselleen. Juotuaan mummo puhui pitkään tytölle, tyttö kuunteli tarkasti, nyökkäisi ja sanoi:
     - Minä varoitan ensin vähän. Mummo on niin vanha, että hän puhuu joskus omituisia. Kuvittelee. Älkää uskoko, jollette halua, monikaan ei uskoisi. Käännän, kun hän kertoo:
     - Täällä ylhäällä oli aikanaan teloituspaikka. Tuossa takaseinän takana. Miehet sidottiin kiinni pylvääseen ja hakattiin kuoliaaksi. Kuollessaan he saivat katsella merelle ja majakalle, myrskysäällä rantatyrskyjä, tyynellä pilvien kuvajaisia maininkien päällä. Raaimmat miehet ruoskivat hitaasti hengen ihmisparoilta, joiden rikos oli hyvyys ja tottelemattomuus. Minä olin mukana, en lyömässä tietenkään, muuta olin tekemässä, ruokaa laittamassa, siivoamassa, joskus autoin ruumiin irrottamisessa ja pois kuljettamisessa.  Päivät tein töitä vallanpitäjille, iltaisin luuhasin kaupungissa huvittelemassa muiden ikäisteni kanssa. Erääseen nuoreen mieheen ihastuin, rakastuin, hänen lähellään pyörin enemmän kuin muiden, hänen kanssaan koin ensimmäiset naiseuteni hetket, hän lupasi minut naida ja viedä mukanaan pois, paljon hän minulle lupasi, ja kaiken uskoin.
     Tietenkin toivat hänet kerran, eräänä tuulisena päivänä, ja sitoivat pylvääseen. Minä juoksin hänen luokseen, itkin ja huusin, mutta sotilaat kävivät minuun kiinni, nauroivat, potkaisivat sivuun ja aloittivat sairaan huvinsa. En voinut sitä katsoa, pakenin sisälle, tuohon huoneeseen, peitin korvani vällyihin ja huusin, huusin tuntikaudet, enkä lähtenyt ruumista irrottamaan, vaikka kävivät ovella käskemässä. Vasta sitten, kun kaikki olivat jo poistuneet, palasin paalulle ja katsoin verta, kuivuvaa, punaista verta, laskeuduin polvilleni ja upotin sormeni vereen, kohotin käteni, nostin ne taivaita kohti ja huusin apuun kaiken sen, mikä meressä asuu, meressä ja tuulessa, ja metsissä ja vuorilla. Veri kuivui käsiini ja niihin syntyi teksti, jonka luin, sillä jo silloin minä tunsin kirjainten mahdin ja kyvyn. Kerran hän palaa, minun käsissäni luki. Siitä lähtien olen odottanut. Kerran hän palaa.
     Vanha tumma nainen katsoi Peteriin, katsoi kauan ja laski silmänsä viimein, sanoi tytölle muutaman sanan.
     - Mummo sanoo, että tuntisi sinut tuhansien joukosta.
     Eine nauroi kuivaa naurua, Marjatta näytti pelästyneeltä, Seppo kohotti lasiaan ja joi sen tyhjäksi, sanoi Peterille:  - Löysit itsellesi uuden vaimon.
     Peter tunsi olonsa omituiseksi, hän nousi ylös, meni ulos, kiersi hökkelin ja jäi seisomaan korkeimmalle kohdalle hiekka allaan. Hän katsoi merelle, ajatteli taakseen pylvään, ajatteli ympärilleen miehet ruoskat käsissään, miehet, jotka pilkkasivat häntä, hakkasivat hänet hitaasti hengiltä.
     Sellaista on tapahtunut, hän ajatteli, kääntyi ja meni takaisin sisälle, jossa vanha nainen parhaillaan kaatoi lisää juotavaa laseihin.
     - Onko hän todella mummosi? Peter kysyi tytöltä.
     - Kai hän on jokin iso-isomummo. Hän on aina asunut täällä.
     - Sairas? Höperö?
     - Vähiten sairas koko saaren väestä, tyttö sanoi. Äitinsä ja isänsä tyttö sanoi kuolleen, kauan sitten.
     Kauan kauan sitten. Peter mietti, kuinka pitkä aika kauan oli tytön käsitysmaailmassa.
     Peter joi lasinsa tyhjäksi, kääntyi ja lähti, sanoi ovella hyvästit, muut seurasivat perässä, vanha nainen jäi istumaan penkilleen, sanoi jotain ja heilautti kättään.
     - Mummo sanoi näkemiin, tyttö käänsi sanotun ja nosti kättään hänkin.

9.

Kolme päivää myöhemmin he lähtivät heti aamusta neljistään taksilla tutustumaan saaren pohjoisrannalla sijaitsevaan Knossoksen rauniokaupunkiin. Kuljettaja osasi sen verran englantia kuin tarvittiin, loppujen lopuksi melko hyvin, ottaen huomioon, että hän oli sanojensa mukaan itse kotona opiskellut. Mennessä Peter istui takana naisten keskellä, Seppo teki edessä kertakäyttömukiin ryyppyjä ja kierrätti mukia.
     Kahden tunnin kuluttua oltiin perillä Knossoksessa. Kuski pysäytti auton, nousi ovesta, keskusteli toisten taksikuskien kanssa ja palasi autolle.
     - Suljettu, hän sanoi. - Siellä on lakko.
     Niinpä he lähtivät syömään, kuski jäi auton luo tupakalle. He söivät keveästi, kreikkalaisen salaatin ja olutta. Paluumatkalla he kävivät katsomassa suurta, tummaa kirkkoa. Peter istui kauan penkillä, Eine vierellään.
     - Olen maailman uskovaisin ateisti, Peter sanoi Einelle. Totta puhuen häntä itketti, humalalla oli osuutta asiaan, mutta jossain syvällä lienevät itäneet myös ikävä ja pelko. Hänen kurkkuaan kuristi, kun Eine lopulta kiskoi hänet ulos.
     Loppumatkalla käytiin kaksi kertaa pensaikossa ja palattiin hotellille. Peter ja Seppo jäivät ensin pois, kättelivät kuljettajan, joka vei naiset näiden hotellille, naiset sanoivat tulevansa illalla taas, sitten lähdettäisiin syömään.
     Miehet kävivät kaupassa, ostivat lisää ouzoa ja muutaman tölkin olutta, menivät huoneeseen. Seppo teki ryypyt.
     - Pitää pysyä humalassa, että jaksaa olla iloinen, hän sanoi, ja kun Peter arveli, että voisi selvitäkin joskus, Seppo arveli, että sitä temppua katuisi myöhemmin.
     Eivät he liian humalassa olleet, kun naiset saapuivat. He menivät syömään, söivät, joivatkin, kävelivät aterian päälle kaupungin vanhoilla ahtailla kaduilla, istahtivat aukeantapaisen reunalle ravintolaan juomaan jälkiruoat, kävelivät siitä taksiasemalle ja ajoivat naisten hotelliin.
     Seppo teki itselleen ja Marjatalle vuoteen lattialle, Peter ja Eine asettuivat sänkyyn, ensimmäistä kertaa vierekkäin. Eine pyysi Peteriä heittämään paidan pois, Peter heitti  housutkin, Eine samoin. He hyväilivät toisiaan, pitkin vedoin yli koko vartalon, Peter yritti innostua, mutta ei saanut kunnolla seisomaan. Ei se häntä haitannut, ei hän aikonutkaan suorittaa yhdyntää. Hän haki sormiinsa Einen klitoriksen ja pyöritti siinä sormiaan, Eine piti ääntä, pientä, rytmikästä, joka saattoi lattialle kuulostaa siltä, kuin he olisivat rakastelleet. Kun Eine oli rauhoittunut, hän nukahti. Peter pyöri valveilla, kävi välillä vessassa, kuunteli lattialla makaavien olemista, kuiskuttelua ja nopean yhdynnän. Monen tunnin kuluttua Eine nousi ja kävi vessassa. Kun Eine palasi sänkyyn, Peter veti hänet viereensä, ja he jatkoivat toistensa hyväilyä. eikä Peter vieläkään saanut itseään kunnolla jäykistymään. Kun Eine tuli hänen päälleen, hän tyrkki puoliveteisellä kalullaan jonnekin Einen sukuelimen seutuville, odotti saavansa sängynsotkevan orgasmin mutta ei saanut, ja piankin Eine laskeutui taas vierelle ja oli hetkessä unessa.
     Aamulla Seppo herätti Peterin, naiset nukkuivat molemmat. He pukeutuivat ja lähtivät aamulenkille, kuten Seppo sanoi, Seppo jätti pöydälle lapun, jossa pyysi naisia tulemaan kylään, kun ehtivät. Miehet menivät rantaan, kävelivät muutaman kilometrin omalle hotellilleen. Vaikka Peteriä nukutti, hän ei mennyt vuoteeseen vaan parvekkeelle. Ennen hotellin aamupalaa he tekivät ouzolasit, aamupalan jälkeen palasivat parvekkeelle, keskustelivat, ottivat lasin silloin, toisen taas kohta, ja Peter kertoi Sepolle elämänsä, kotiolonsa, Seppo samoin Peterille, ehkä kumpikin valehteli, todennäköisesti jopa, mutta sillä ei liene mitään väliä, hehän olivat lomalla Välimerellä, joten he tekivät itselleen uudet lasit ja antoivat tämänkin päivän valua eteenpäin.

10.

Viimeisenä iltana he söivät vasta iltakahdeksalta. Eine sanoi heti pöytään istuutuessaan, että sinä iltana piti mennä heti ruoan jälkeen aikaisin nukkumaan, että aamulla jaksaa herätä. Peter ei kuunnellut mitenkään mielellään, ei sen takia että olisi välttämättä naisen kanssa sänkyyn halunnut, vaan siksi, että sanoista paistoi läpi jokin omituinen niuhotus, kuivuus, kalhous, sellainen, josta Peter olisi mieluummin pysynyt kilometrin päässä. Ruokailun jälkeen Seppo ehdotti irish coffeeta jossain muualla, Eine kielsi heti, sanoi että hän ainakin lähtee nukkumaan. Marjatta sanoi, että kait hänen pitää lähteä samalla taksilla. Seppo sanoi tulevansa mukaan Peterin kanssa, he lähtisivät aamulla aikaisin naisten hotellilta taksilla, koska laukut oli jo pakattu ja huone järjestyksessä. Eine huomautti vielä, että sitten nukutaan, heti ja rauhassa, johon Peter sanoi, ettei hän muuhun suostuisikaan. Liiankin tylysti hän jopa kysyi, luuliko Eine, että hän yhdessä vietetyn yön jälkeen rukoilisi tämän sänkyyn pääsyä. Marjatta arveli, että sänkyyn kyllä pääsee, kunhan antaa toisen nukkua.
     Hotellilla naiset alkoivat heti asetella itseään yöpuulle, tosin Peter oletti, että Marjatta ja Seppo kaikesta huolimatta rakastelisivat yli yön, tietenkin. Tartu hetkeen, nyt se oli. Peter nousi seisomaan ja sanoi, että hän kävelee kuitenkin omalle hotellille. Saa raitista ilmaa. Eine saa nukkua rauhassa. Ja aikoi Peter käydä uimassakin matkan varrella. Eine säkättämään, että siellä tuulee ja on lainetta, muttei kovin tosissaan, hän oli selvästi helpottunut Peterin lähdöstä, liekö omatunto sanellut pahennusta, liekö luonto vain ollut sen tapainen.

     Peter lähti, käveli suoraan rantaan ja alkoi harppoa pehmeää hiekkaa pitkin. Hän käveli muistinvaraisesti kilometrin verran, oli parikin kertaa vähällä taittaa nilkkansa, onneksi kuu paistoi taivaalla noin puolena, sen valossa hän säästyi tapaturmilta. Päästyään paikkaan, missä lähelle vettä työntyi pensaitten peittämä kallio, hän nousi kallion päälle ja kaivoi esille päivällä tuomansa muovikassin. Seppo oli halunnut käydä rannalla makailemassa, ja sinä aikana Peter oli tuonut tavaransa odottelemaan. Peter riisuutui alastomaksi, puki toiset vaatteet päälleen. Rahapussista hän otti setelit taskuunsa ja viskasi pussin kauas mereen. Pois heittämänsä vaatteet hän asetteli kiville niin, ettei tuuli tai vesi niitä veisi, mietti, pitäisikö hänen tehdä jäljet veteen, mutta ajatteli, että laineet ja nousuvesi ne peittäisivät. Hän poistui paikalta kovaa kalliota myöten, kipusi kadulle ja hotellilleen, jonka kuitenkin kiersi jonkin matkan päästä. Hän valikoi pimeimmät kadut, kulki keskustaan, kääntyi vanhaan kaupunkiin, nousi mäelle ja piankin oli vanhan naisen hökkelin edessä. Portti oli raollaan, pienestä ikkunasta näkyi valo. Peter astui pihaan, käveli kolme metriä ovelle ja nosti käden koputukseen, mutta ovi aukeni ennen kuin rysty kosketti puuta. Kynttilä paloi pöydällä, ja ovella seisoi tyttö yöpaidassaan.  - Mummo on jo nukkumassa, hän sanoi. - Sinulle on peti valmiina. Peter meni sisälle, ajatteli vain kerran, lyhyesti, mistä vanha nainen oli tiennyt hänen tulonsa. Hän riisui päällysvaatteensa ja ryömi puhtaiden, mereltä tuoksuvien lakanoiden väliin. Tyttö käveli pöydän luokse ja puhalsi pimeyden sisään.

11.

Seppo katseli ympärilleen hotellihuoneessa, avain oli ollut alhaalla, joten Peter oli lähtenyt, ehkä aamiaiselle. Peterin tavarat olivat eteisessä, siinä, missä eilenkin, eikä vuoteessa oltu maattu, sillä ei Peter taatusti olisi itse vuodetta sijannut. Seppo kävi kurkistamassa parvekkeelle, pari tyhjää lasia odotti pöydällä, ei muuta.
     Seppo käveli raput alas, kävi aamiaishuoneessa, missä muutama ihminen istui aamupalalla. Seppo otti tuoremehua ja munan, palan leipää ja kahvikupin. Hän alkoi huolestua, syötyään hän meni kysymään portieerilta, tämä sanoi, ettei ollut nähnyt Peteriä koko yönä. Seppo meni ulos, käveli korttelin ympäri, palasi hotellille, haki omat ja Peterin tavarat ja alkoi odottaa matkaopasta.
      Lähtö  myöhästyi, opas soitti poliisille, kysyi, oliko ketään otettu huostaan yöllä, poliisi sanoi huostaan otettuja kyllä olevan, mutta ei sen nimistä. Mutta rannalta oli löydetty vaatteet, joku turisti oli ilmoittanut, joku aamu-uinnilla käynyt. Puolen tunnin kuluttua poliisiauto kääntyi pihaan, sieltä tuotiin vaatteet Sepolle. Seppo tunnisti ne samoiksi, jotka Peterillä oli edellisenä iltana ollut päällään.   Poliisi otti Sepon kertomuksen ylös, naisista Seppo ei puhunut mitään. Seppo kertoi, että Peter oli lähtenyt illalla itsekseen kävelemään, vaikka hän oli estellyt. Seppo näki, ettei häntä uskottu, mieleen nousi pelko, että hän saisi vielä murha- tai heitteillejättösyytteen, ja ajatteli, että naiset pitää ehkä jossain välissä vetää mukaan juttuun, vaikka siinä menisi monta avio-onnea rikki.
     Matkaopas kävi soittamassa esimiehelleen. Siellä käskettiin häntä viemään väki lentokentälle ja koneeseen, ja palaamaan paikalle selvittämään asiaa. Bussi lastattiin, ja Peterin tavarat otettiin mukaan.
     Lentoasemalla odottivat Marjatta ja Eine. Seppo kertoi heille muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Marjatta itki vähän, Eine oli paremminkin paheksuvan näköinen. Puolentoista tunnin kuluttua ihmiset otettiin lentokoneeseen, koko kotimatkan Seppo ajatteli, olisiko Peterin vaimo lentoasemalla vastassa miestään, olivatko virkailijat ehkä jo soittaneet tälle.  Seppo joi itsensä humalaan, vaikka oli ajatellut olla selvin päin koko lennon ajan, hänen vaimonsa ei ollut humalaa ymmärtävä ihminen ja oli tulossa autolla miestään noutamaan. Eine ei ottanut muuta kuin vettä. Marjatta kuuli Einen höpisevän itsekseen: - Minähän sanoin ja ajattelin, olikohan sillä jokin tauti, jos olikin, en minä sitä saanut. Ja Kreetalla matkaopas istui kivellä ja itki. Jotenkin hän tunsi olevansa vastuussa vaikka tajusi täysin, ettei hänellä ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa.
    
     Mutta ainoa tyytyväinen oli Peter itse, joka istui auringonpaisteessa pienen pihapöydän ääressä, joi retsinaa ja söi kanaa yhdessä vanhan naisen ja nuoren neidon kanssa.