TUOKSU

Kertomus on kirjoitettu äänikirjaan Kabinettikertomuksia, vuonna 1991 luin sen kasetille, toinen painos 2010 DVD:nä. Wanhain Herrain Huoneen julkaisu, ilman WHH-numeroa. Muuttelin jonkin verran, sopimaan paremmin luettuna. Muistikuvan tapahtumapaikka on entisen Porvoon maalaiskunnan Kerkkoon koulun liiteri. Mitään tällaista ei kyllä koskaan tapahtunut. Tämä kuuluu henkilökohtaisten kertomusten puolelle. 

***********

Tuoksut jäävät talteen jonnekin mielen sokkeloihin. Ne saattavat työntyä esiin vuosikymmenien päästä, palauttaa muistiin jonkin jo muuten unohtuneen tapahtuman, herättää eloon tunnelman, näyttää elävänä silmien edessä henkilön. Tietenkään ihminen ei unohda mitään muutakaan, mutta vain tuoksusta nyt välitän. Makaan, ja vedän sisääni ilmaa, ilman mukana tuoksun ja tietoisuuden. Vedet nousevat silmiini, minä itken enkä häpeä itkuani. Enää minä en pelkää.
     Minut on suljettu tähän huoneeseen, tai ei tätä voi huoneeksi sanoa, tämä on matala tila. Korkeutta tällä on puoli metriä ja pituutta ja leveyttä kolme metriä. Voin vain maata. Makaan selälläni tai vatsallani, harvoin kyljelläni. Voin valita oikean tai vasemman kyljen välillä. Minulla on valinnanvapaus.
     Heti ensimmäisenä päivänä löysin nurkasta juoma-astian. Silloin opin hahmottamaan pimeän tilani. Yksi nurkistani sai nimen. Siitä tuli juomanurkka. Muut ovat vasen, takavasen ja takaoikea nurkka. Myös sivut saivat omat nimensä. Ajattelin käyväni vaikkapa vasemmalla vastapäisellä seinämällä. Olen tutkinut sormillani seinää, lattiaa ja kattoa, mutta en ole löytänyt ympäriltäni minkäänlaista kohoumaa tai rakoa. Aine vaikuttaa betonilta, mutta ei tämä rakennelma voi olla  umpinainen, silloin kuolisin hapenpuutteeseen. Kuolisin myös janoon tai nälkään, tai hukkuisin omiin eritteisiini. Mitään tällaista ei tapahdu. En ole koskaan kuullut kenenkään liikkuvan yläpuolellani tai sivuillani, enkä ole huomannut kenenkään aukaisevan mitään seinän tai katon osaa, mutta siitä huolimatta kupissani riittää tuoretta vettä.
     Ruoan laita on huonommin. Hyvin harvoin, selvästi epäsäännöllisin välein, saan hedelmän tai juureksen, löydän sen vesikuppini vierestä. Ilmestymisaikaa vaihdellaan tarkoituksellisesti. Ehkä, ettei siitä tulisi minulle kelloa. Virtsaan ja ulostan vasempaan takanurkkaan. Aluksi tein niin pitääkseni ruokapaikkani siistinä,  mutta heti seuraavan kerran lähestyessäni varovaisesti vessanurkkaani, etten sotkisi itseäni, huomasin nurkan olevan täydellisen puhdas. Se ei edes haissut ulosteelta. En ymmärtänyt, milloin nurkka oli siivottu. Ehkä tilaani suihkutettiin nukuttavaa ainetta, ja nukkuessani koppi avattiin ja siivottiin.
     Olen alasti, mutta minua ei palella, koska koppini lämpötila pysyy koko ajan tasaisena. Joskus olen kastellut sormen suussani ja kohottanut sitä, koetellakseni ilman virtauksia. Olen ollut huomaavinani heikon tuulahduksen. Se ei kuitenkaan tunnu aina kulkevan samaan suuntaan. Makaan selälläni ja hengitän syvään.
     Ja aistin jotain hyvin tuttua.
     Tuoksu täyttää minun nenäonteloni, enkä tiedä, onko se todellinen vai pelkkä muisto.  Mutta on kuinka tahansa, se piirtää mieleeni kuvan kaukaa lapsuudesta, ja siinä kuvassa on minulle pelastus.

      Punaiseksi maalattu liiteri oli täynnä sekahalkoja, mäntyjä, kuusia ja koivuja. Ne oli katkottu kolmenkymmenen sentin mittaan, ja paksut oli halottu. Ne olivat polttopuita, sillä koulun niin luokat kuin asunnotkin lämmitettiin puilla. Puita poltettiin suurissa pyöreissä uuneissa, joiden kyljissä roikkuivat pellinnarut. Tuli rätisi pyöreäreikäisten kipinäsuojien takana. Valot leikkivät pimeän huoneen vastapäisellä seinällä. Minä, pieni poika, istuin ihmeissäni vihreässä nojatuolissa ja katselin puista irtautuvaa auringon energiaa.
     Päivällä rakensimme haloista liiterin nurkkaan linnan. Kaivoimme puita pohjalta ja pinosimme niitä sivuille seiniksi. Linnasta tuli korkea, me kaivoimme sen maalattiaan asti. Kun linna oli valmis, menimme sinne kaikki viisi, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Istuimme liiterin sisäseinustan kivijalkakivillä ja keskustelimme. Minulla oli hörökorvat ja silmälasit. Kun löysimme aitan alta vanhan hajonneen luokkakaapin, jossa vain oviseinä oli ehjänä, teimme linnaamme lattian. Kannoimme oven linnaan ja asettelimme sen kivijalan ja pienten puupinojen varaan matalalle. Sivuille jäi tilaa, mutta peitimme aukot aitasta hakemillamme laudoilla. Näin meillä oli siisti lattia. Kävelimme sillä, pompimme sillä, ja tietenkin joku huomasi tarttua avaimeen ja avata oven. Ovi oli kaksiosainen, saranat vastakkaisilla puolilla. Se puoli aukeni, jolla oli lukko. Alla oli puolen metrin korkuinen tila. Yritin heti ryömiä sinne, mutta lattia oli puunsäleitä ja multaa, eikä ryömiminen tuntunut mukavalta. Piti keksiä pehmikettä.
     Ulkona kasvoi suuri vaahtera, ja koska oli syksy, se pudotti parhaillaan lehtiään. Olimme jo kasanneet puun alle lehtikeon, johon hypimme puun alaoksalta. Keräsimme sylin täyteen noita lehtiä, ja kannoimme ne linnaan. Työnsimme niitä vaakasuoran oven läpi kellarin täyteen, ja niin tilaan pystyi menemään. Kävimme siellä vuoron perään, minä ensimmäisenä, sitten muut. Pian tytöt halusivat käydä kahdestaan. Tietenkin seuraavana olivat vuorossa tyttö-poikaparit, me olimme siitä iässä. Jäin parittomaksi, tietenkin, kuuntelin lattian alta kuuluvia iloisia pyrskähtelyjä ja kikatusta. Vasta erityisesti pyydettyäni toinen tytöistä suostui kanssani lehtien sekaan. Toiset jäivät hyppelemään lautojen päälle ja huutelemaan meidän peräämme. Maatessamme vierekkäin puolipimeässä koetin koskettaa tyttöä kädelläni, mutta hän työnsi käteni pois. Kuiskasin hänen korvaansa, että hän antaisi minun koettaa, ja hän päästi käteni hameen alitse pikkuhousuja pitkin vatsalle asti. Lautojen raoista, hänen seisoessaan yläpuolellani, olin jo nähnyt hänen pikkuhousunsa. Ne olivat valkoiset sinisin kukkakuvioin. Kun yritin päästä kuminauhan alle, hän repäisi käteni vihaisena pois.
     Hän kohotti ovea ja karkasi. Hän laski oven paikoilleen ja jäi seisomaan muiden viereen. Kuulin heidän supattavan keskenään ja sitten kuulin ja näin heidän kaikkien neljän kasaavan halkoja oven ja lautojen päälle. - Sinne jäit, huusi se tyttö, joka oli ollut kanssani lehtien seassa, ja sitten he nauroivat kaikki ja lähtivät pois. Muutama irtohalko putosi vielä lautojen päälle, kun he kiipesivät linnan muurien yli. Pelästyin, että muurit kaatuvat ja kätkevät minut ikiajoiksi lautojen alle. Pelästyin, että laudat katkeavat ja muserrun niiden alle. Aloin huutaa ja potkia ympärilleni Lehdet pöllysivät ja laudat kolisivat ja heiluivat. Rynkytin ovea, se ei auennut. Yhä lisää halkoja tipahteli alas. Lopetin riehumiseni. Hetken makasin hiljaa paikoillani ja tunsin kauhun ja epätoivon kasautuvan sisälleni.
     Silloin tajusin hajun. Lehdet olivat murskautuneet minun allani ja levittivät syksyn tuoksua sierainteni läpi tajuntaani. Muistin tuon hajun monilta vuosilta, monien syksyjen varrelta. Maatessani lehdillä  kuolemanpelon vallassa se tuoksu liimautui mieleeni.
     Nostin polveni ovea vasten ja työnsin varovaisesti. Ehkä ovi on vain juuttunut kiinni, ehkä sen saa hitaasti kohotettua auki. Ovi nousi karmeineen muutaman sentin, mutta sivut olivat karmeineen halkojen alla. Taas muutama puu putosi alas. Annoin oven vajota ja yritin uudelleen, oven toisen puoliskon puolelta. Oven alaosa aukeni sentin, yläosa ei yhtään. Ovi oli kiinni yläosasta.
     Yläosassa oli haka, sellainen, joka sisäpuolelta piti molemmat ovenpuoliskot kiinni, kun toisen avaimella lukitsi ulkopuolelta. Kun avasin haan, sain toisen puoliskon auki ja helpottuneen riemukkaasti nousin puoliksi hajonneeseen linnaan. Kiipesin ylös ja potkin loputkin linnasta sekavaksi halkokasaksi. Ulkoilma oli raikasta. Olin pelastunut, muita lapsia en nähnyt missään.
   
     Vedän jo maatumassa olevien lehtien hajua sisääni ja ojennan käteni hitaasti taakse ja ylös. Betonilattia hiertää selkääni. Lähestyn varovaisesti vasenta seinustaa. Tarkistan suuntani vesikupista. Kun saan seinän kättäni vasten, haen seinän ja katon yhtymäkohdan. Liu´utan sormeani vakoa pitkin ja odotan löytäväni jotain erikoista, jotain toisenlaista kuin yleensä, jotain odottamatonta. Jotain sellaista, joka aukaisee minulle poispääsyn. Koko ajan vaahteran lehdet tuoksuvat. En löydä mitään. Yhä uudelleen juoksutan sormiani edestakaisin mutta turhaan. En tavoita hakaa, en ripaa, en avainta. Lopulta luovutan ja käännyn viereisen seinämän puoleen. Teen samat liikkeet, samat juoksutukset, enkä vieläkään löydä mitään. Kaksi mahdollisuutta jäljellä, sanon itselleni. Viisikymmentä prosenttia. Mahdollisuuteni ovat tasan.
     Vaahteranlehdet tuoksuvat. Palaan keskilattialle. Ojennan käteni sivulle, ja kuvittelen sen hameen alle hyväilemään sileää kangasta, johon on kirjottu sininen kukka. Tässä ajatuksessani kukaan ei työnnä kättäni pois. Hymyilen hyväillessäni, ja kuvittelen tytölle kasvot. Pujotan käteni kuminauhan alle. Tunnen sormissani  pehmeän ihon. Annan ajatuksen kulkea loppuun asti ja sitten makaan paikoillani ja vedän sisääni lehtien tuoksua ja ajattelen kahta jäljellä olevaa seinänrajaa.
    
     Ehkä on kulunut kuukausi. Makaan selälläni tai mahallani, harvoin kyljelläni. Syön, juon ja ulostan. Ajattelen tyttöä, häntä, jolla on ketun kasvot ja lyhyt hame, ja hameen alla valkeat sinikukalliset pikkuhousut. Joskus ajattelen myös kahta jäljellä olevaa seinänrajaa. Jonain päivänä ojennan käteni viimeistä edelliselle, ja hyväilen sen läpi etsien pientä metallista hakaa. Jollen löydä,  viimeistä en voi koskettaa koskaan. Viimeistä toivoa en voi menettää.
     Vaahteranlehdet tuoksuvat, on syksy. Ketunnaamainen tyttö odottaa minua jossain. Ehkä hän ojentaa minulle kättä ja hyväksyy minut. Me kävelemme hiekkakuopan reunalle, istuudumme siihen vierekkäin ja katselemme, kun aurinko laskee metsään joen taakse. Niin ajattelen. Kun tämä ajatus kuolee, minun mieleeni jää vain tuoksu, eikä sekään ole ikuinen.