KAHDEN TSASOUNAN AARTEET

  
Antikvariaattitarinoiden toisessa osassa   Kahden tsasounan aarteet ilmestynyt niminovelli. WHH 145 vuodelta 2007

*************

Hiljaisuus kuulosti omituiselta. Mies, Jaakko nimeltään, kohotti päätään, lumi oli sulanut hänen poskensa alla. Kädet tuntuivat toimivan, samoin jalat. Verta ei näkynyt. Tämänkin kerran kuolema oli kiertänyt hänet. Mies siirsi kiväärin vierelleen, altaan kylkeä painamasta. Jostain läheltä erottui tuskainen ääni, joku huusi apua.
     Mies ryömi matalana juoksuhautaa vasemmalle. Mutkan takana oli hänen maanmiehensä, sotatuttava, verisen lumen keskellä. Toinen käsi oli irronnut kyynärpäästä. Jaakko konttasi loppumatkan ja sitoi käteen kiristyssiteen. Ei  hän tätä miestä sen kummemmin tuntenut, samaan korsuun vain olivat osuneet.
     - Minä kuolen, puolikätinen mies sanoi.
     - Sinnittele, kohta tulee apu.
     - Kuule, ota minun rintataskustani kirjekuori. Kuolen minä. Mahassakin on jotain, liekö suolet sylissä.
     Mies käänsi varovaisesti toista. Mahan seutu näytti veriseltä mössöltä.
     - Pahalta näyttää, mutta on pahemmastakin selvitty. Kestä.
     - Ota se kuori.
     Mies avasi rintataskun, otti esille kuoren, jonka toinen reuna oli vereentynyt.
     - Toimitanko tämän kotiisi?
     - Ei... pidä sinä se. Kotona et kerro kenellekään. Isä ja äiti eivät kestäisi sitä...  riittää että minä kuolen. Pitäkööt sankarina...  Pane hyvään talteen.
     - Minä pistän raamatun väliin ja lähetän omaan kotiini.
     - Se on oikein ja viisasta.
     Jaakko avasi kuoren.  - Täällä on jonkinlainen kartta...
     - Niin pitääkin. Minä ryöstin, kahden muun kanssa... hyökkäysvaiheen aikana kaksi tsasounaa, jotka sitten poltettiinkin. Ne toiset ryöstäjät ovat jo kaatuneet. Kartan rastin kohdalla on saalis haudattuna. Pojat hautasivat kotilomallaan, minne lie, en minä ollut paikalla. Sain kartasta kopion. Palauta... Siinä laatikossa on paljon...
     Mitä siinä paljon oli, ei selvinnyt, sillä mies muljautti silmiään, kait kuoli.

     Illalla korsussa Jaakko otti raamattunsa, avasi sen summassa, näytti olevan Saarnaajan paikka, pisti kartan kahden sivun väliin ja liimasi sivujen reunat toisiinsa perunalla. Mistä lie sattunut perunoita rintamalle löytymään. Raamatun hän lähetti kenttäpostissa kotiin puulippaassa, jonka oli askarrellut asemasodan aikana. Mukaan hän pisti kirjelipun: Säilyttäkää tämä raamattu minulle, ehdottomasti. Vanhemmat eivät olleet uskossa, tokko lukisivat pyhää kirjaa vaan kartta säilyisi hänelle, paremmin kuin täällä hullunmyllyssä, jossa henki ja omaisuus saattoivat liiskaantua millä hetkellä hyvänsä. Ei pikkusiskokaan ollut sanasta kiinnostunut.
     Eikä kulunut kuin viikko, kun Jaakon korsuun osui pommi, eikä Jaakkoa enää ollut.

     Ismo Torkkeli availi laatikoita, jotka Kauko Ylissali oli raahannut sisälle. Yleensä Kauko teki tämän homman, aukoi, hinnoitteli, mutta nyt Kauko oli häipynyt jo aamusta, vedonnut henkilökohtaisiin asioihinsa. Laatikot olivat maalta, jostain pienehköstä talosta, jonka vanha naisasukas oli muuttanut palvelutaloon. Kirjat olivat melko mitäänsanomattomia, eivät kuitenkaan aivan kelvottominta tavaraa. Mukana oli yksi raamattu vuodelta 1932. Arvoton. Etulehdellä omistajan nimi: Jaakko Kosunen. Löytyi toinenkin raamattu, vihkiraamattu kait, koska etulehdellä olivat nimet Niilo Kosunen ja Aino, os. Liimatainen. Alla lapset Jaakko, * 1924  + 1943 ja Marjatta * 1927.
     Marjatta oli kait nyt palvelutaloon asettunut.

     Kuukautta myöhemmin antikvariaatin ovi aukeni. Sisälle tuli mies, vanha, lienee yli 80 ikävuoden. - Päivää, sanoi ovella, ja tuli peremmälle.
     - Päivää, vastasi Into ja vastoin tapojaan kättä tyrkytti.
     - Minulla on tämä puukäsi, mies hymähti ja puristi Inton kättä vasemmallaan.
     - Mitä teille saisi olla? Into kysyi.
     - Pitkä juttu, mies sanoi.
     - Kertokaa pois, ei tässä isompia kiireitä.
     - Olin sodassa, niin kuin muutkin, jatkosodassa. Haavoituin. Pahasti. Toinen käsi meni, silti jäin henkiin kun aseveli sitoi kiristyssiteen kädentynkään. Lääkintämiehet tulivat ja vetivät ahkiolla hoitoon. Mahakin oli auki. Meni toistakymmentä vuotta, ennen kuin jaloille tokenin. Siitä lähtien olen yrittänyt löytää sitä miestä, joka minut pelasti. En muistanut muuta kuin etunimen, ja senkin väärin. Kaiken maailman luetteloita tutkin, enkä saanut mieleeni, kuka tämä hyväntekijä oli. En tuntenut ennestään, mitä nyt korsussa olin vähän jutellut. Tuntui tolkun mieheltä. Mutta pääkin meni sekaisin minulta, ja muisti. Edelleen käyn kuntoutuksessa...
     - En minä ole kyllin vanha... Torkkeli yritti.
     - Sitten tapahtui ihme, tapasin kuukausi sitten Kaunialassa miehen, joka muisti minut, kun nimen kuuli, oli ollut meidän porukassamme kersanttina. Kerroin hänelle tuosta kaverista, ja hän muisti nimen. Niin rupesin nimellä etsimään, ja lopulta tärppäsi. Mutta hän oli kuollut sodassa, joten aloin etsiä kotiväkeä. Löytyi kotitalo, mutta siellä olivat uudet asukkaat. Miehen sisko oli lähtenyt hoitokotiin. Menin siskon luokse, nainen oli järjissään, juteltiin niitä näitä. Siskolta kuulin, että hän on kirjat myynyt tähän antikvariaattiin. Niin että tunnesyistä ajattelin nyt ostaa niitä kirjoja takaisin.
      - Täällä siis ovat? Into varmisti.
     - Jaakko Kosunen lukee etusivulla. Etenkin etsin vanhaa raamattua. Sitä Jaakon kanssa rintamalla silmäilimme. Siksi se olisi minulle niin rakas.
     Into alkoi muistella, muistikin tapauksen. Hän nousi, meni hyllylle jossa oli raamatuita. Viisi kappaletta, Into nosti ne pöydälle.
     - Valikoikaa noista.
     Mies meni nopeasti kirjat läpi. - Ei ole näissä.
     Intokin katsoi kirjat. ei ollut sitä raamattua, ei toistakaan, vihkiraamattua.
     - Lienenkö myynyt, en muistaakseni. Mutta täällä on pari muutakin töissä, kyselen heiltä. Tulkaa takaisin parin päivän kuluttua. Kyllä se kirja on täällä ollut.

     Seuraavana päivänä Paul Forss ja Kauko Ylissali saapuivat samalla ovenavauksella. Into muisti raamattumiehen ja tiedusteli asiasta.
     - En ole yhtään raamattua myynyt, Paul sanoi.
     - Enkä minä, Kauko säesti.
     - Mutta entäs laatikko? Paul huomasi. - Siihen on pantu 50 centin kirjoja...
     Menivät ulos katsomaan, ja siellähän ne olivat, siististi muiden halpa-arvoisten teosten joukossa, niin pyhiä kirjoja kuin olivatkin.
     - Lieneekö näissä mitään ihmeellistä, kun mies niin pitkän ajan on etsinyt, Into ihmetteli ja selasi vihkiraamattua. Ei mitään. Entä toisessa?
     Kaksi sivua oli liimaantunut kiinni, ja tarkasti tunnustellen Into huomasi, että niiden välissä oli jotain. Paul etsi käteensä paperiveitsen ja Into nitkutti sen varovaisesti sivujen väliin, aukoi liimauksen, joka oli tarttunut niin tiukasti, että sivut paremmin repeytyivät auki kuin olisivat siististi toisistaan irronneet.
     - Kartta tämä on, Into sanoi saatuaan paperin esille. - Kosmoskynällä piirretty kartta. Ei lue, mikä paikkakunta. Mutta Aurajoki on nimetty, menee noin, mutka tuossa, ja sitten kirkko. Tuossa lukee...  joku tie...
     - Minä taidan tietää, luulen että olen asunut lähellä, Kauko sanoi. - Tuon täytyy olla Lieto ja Pyhän Pietarin kirkko. Ja tuossa, sakastin nurkalla, on rasti.
     - Sinne ja sassiin, Paul ehdotti.
     - Ei ennen kuin tulee pimeä, Kauko sanoi.
     - Ei ollenkaan, Into kielsi. Hän otti liimatuubin, pisti kartan entiselle paikalleen ja liimasi sivut umpeen. - Ja sillä siisti. Tämä myydään sille herralle. Viidelläkympillä.

     Kuu paistoi koreasti.
     - Pitävät meitä varkaina tai kirkonpolttajina, Paul kuistasi Kaukolle, kun he piileksivät hautojen välissä tarkkailemassa.
     - Emme koske mihinkään, etteivät hälytyslaitteet laukea. Jos sellaisia on. Minä muistan ihan tarkalleen, missä se rasti sijaitsi. Siitä kaivelemme.
     Sopivalla hetkellä antikvariaattimiehet livahtivat oikealle paikalle. Paul otti esille pitkän varrastikun ja alkoi työnnellä sitä syyskohmeaan maahan. Piankin hän tunsi jotain kovaa, ja Kauko alkoi kaivaa lapiolla. Puolen metrin syvyydestä he nostivat nurmelle puisen laatikon, 30 x 20 x 60 cm mitoiltaan.
      - Ei tämä kait lapsen arkku ole? Paul pelästyi.
     Kauko heilautti laatikkoa.  - Eivät luut kalise, hän sanoi.
     He peittivät kuopan, laittoivat päällimmäiseksi kääntämänsä nurmenpalat ja tallasivat paikan siistiksi. Laatikon he kantoivat Kaukon autoon.
     - Mutta huomenna vasta avaamme, he varmistivat toisilleen.

     Into Torkkeli katseli likaista laatikkoa antikvaarin takahuoneen pöydällä joka puolelta ja murahteli.
     - Näinkös oli puhe? hän torui ja oli salaa mielissään.
     - Emme avanneet, toimme tänne, Kauko kehaisi.
     Into otti esille vasaran ja pienen sorkkaraudan, naputti raudan kannen alle ja väänsi. Narahdus oli melkoinen. Kansi aukeni vähitellen joka puolelta ja sisällä näkyi valkoista kangasta, joka oli sidottu paketiksi. Into nosti paketin pöydälle ja katkaisi narut. Pöydälle vieri kaikenlaista kullanväristä tavaraa.
     Antikvariaatin puolella kilahti ovitiuku.
     Into keskeytti puuhansa, meni kurkistamaan myymälään. Paul ja Kauko seurasivat.
     Eilispäiväinen mies siellä seisoi, ovensuussa. Vasemmassa kädessä hänellä oli pistooli.
     - Tulin jo ennen kuin oli puhe. Olen nimittäin varma, että olette löytäneet kartan ja käyneet paikalla. Minä nimittäin kurkin äsken takaikkunasta. Joten antakaapa saalis tänne.
     - Mistä te puhutte? Into kysyi.
     - Niistä ryssänkirkon kultaesineistä tietenkin.
     - Sinä puhut täyttä kirkkoslaavia, sanoi Into ja perääntyi kaksi askelta.
     - Älä liiku, ja te toiset, tuohon vierelle.
     Mies käveli takahuoneen ovelle, kurkisti sisälle.
     - Mitä minä sanoin? hän sanoi. - Kauniisti ovat kaikki pöydällä. Kahden tsasounan kultaiset ehtoollisesineet. Muutakin arvokasta. Jopa minulle vihdoinkin onnellinen loppuelämä koittaa.
     Käsipuoli mies keinotteli taskustaan säkin.
     - Latokaa tuohon kaikki. Ja siististi.
     Paul latoi. Kauko otti säkin ja heitti miehelle. Vanha mies, hitaat refleksit. Pistoolikin putosi, tekokäsi kolahti lattiaan. Paul teki komean syöksyn, nilkkoihin, niin että pitkä palttoo heilahti. Siihen kaatui kirkkorosvo ja saalissäkki kilahti nurkkaan.

     Poliisi vei miehen ja muovisen aidonnäköisen leikkiaseen. Katakombimiehet sanoivat, että roisto yritti kassan varastaa. Eikä tämä inttänyt vastaan. Mitä siinä inttämistä.
     Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra kävi kutsuttuna tarkastamassa esineet. Kilkutteli, koputteli. Haki leimoja, haistoi, ehkä maistoikin.
     - Taitavat olla kuparia tai messinkiä, hän arveli. - Mistäpä kullat ja timantit köyhiin karjalaistsasounoihin olisivat tulleet. Mutta tunnearvo on suuri. Joku pieni karjalaiskylä saattaa näitä kaiholla muistella. Toimitamme nämä eteenpäin tutkittaviksi, ja mahdollisesti alkukylille toimitettaviksi. Kiitokset teille.
     Arkkipiispan kiitoskirjehän siitä postitse tuli. Into kaivoi vanhoista kehyksistä sotapäällikön kuvan pois ja pisti kirjeen lasin alle, ripusti seinälle. Näin syksy eteni hiljalleen kohti talvea, kirjamiehet jatkoivat liiketoimiaan, ja tuntui aivan siltä, että ehkä hieman siunatuimpina kuin ennen.