*************
LEENA
Olin viidentoista tavatessani Veikon ensimmäisen kerran.
Kävelin mäkeä ylös, ja hän tuli autollaan alaspäin. Nostin kättä, niin kuin
tutuille autoille ylipäätään nostetaan. Hän pysäytti, avasi ikkunan ja kysyi,
halusinko ajelulle.
Tytöt pitivät
Veikkoa jotenkin omalaatuisena. Hän oli erilainen kuin muut. Jotenkin hän
yritti olla hienompi, mutta ei ollut kuitenkaan samanlainen kuin todella
hienot. Hän oli epävarma, pelkäsi toisten ivaa. Ihmettelin, että hän oli
uskaltanut pysähtyä ja kysyä minua mukaan.
Kiersin auton ja
menin hänen vierelleen. Hän kertoi äitinsä kuolleen puoli tuntia aikaisemmin.
Kysyin, miksi hän sitten ajeli ympäri kylää, eikö hänen pitäisi olla
sairaalassa tai jossain vastaavassa paikassa. Hän ei vastannut.
Veikko ajoi
koskelle, ja me kävelimme alas kosken rannalle. Minun oli häntä sääli. Menin
hänen vierelleen istumaan kiven päälle, hän laittoi kätensä minun ympärilleni.
Katsoin hänen silmiään, hän ei itkenyt. Nousin hänen syliinsä ja puristin
häntä. Istuimme niin pitkään, eikä hän yrittänytkään kopeloida minua.
Ajattelin, että äidin kuolema oli syynä. Jonkin ajan päästä pyysin kotiin,
minun piti laittaa ruokaa, ennen kuin isä tuli töistä. Veikko vei minut kotiin,
kysyi maantien laidassa, tulisinko toiste ajelulle. ”Mikäs siinä jos satutaan
tapaamaan”, minä sanoin. Hänestä näki, että hän käsitti sen kieltona.
Katsoin ikkunasta
aina illalla, kun kuulin auton äänen. Kun näin, että Veikko oli menossa,
laitoin nopeasti takin päälleni ja lähdin ulos. Tiesin, että hän tulee kohta
takaisin, hakee minua. Pian hän tuli vastaan ja otti minut kyytiin. Minusta
oli kiva istua autossa. Veikko antoi minun ohjata joskus, kenotin hänen
sylissään ja kääntelin rattia, Veikko käytti vaihdetta ja polkimia. Iltamyöhällä
Veikko ajoi aina koskelle, otti syliinsä ja piti siinä. Minä istuin sylissä,
odotin että hän rakastelisi minua mutta ei, hän ei edes hyväillyt. Joskus hän
suuteli, mutta en pitänyt siitä. Hänen hengityksensä haisi. Pidin suuni kiinni
ja pidättelin hengitystäni, mieluummin työnsin pääni hänen kaulalleen ja
hengitin takapenkin raikasta ilmaa.
Sitten tapasin
Kain. Hän oli vain vuotta vanhempi kuin minä, mutta hän tiesi, mitä piti tehdä.
Tapasimme tansseissa nuorisoseuran talolla, minne olin mennyt isosiskoni
kanssa. Hän haki minut tanssiin – Veikko ei edes osannut tanssia, ei
vanhempanakaan – ja ensimmäisen tanssin jälkeen kysyi minut mukanaan
kävelemään. Minä lähdin, ja hän vei minut autiotalon saunaan, kellisti pikku
pakkasessa eteisen penkille ja otti. Ihmettelin hänen varmuuttaan, hän ei
ujostellut edes ehkäisyvälinettä. Rakastuin häneen. Menin silti vielä Veikon
kanssa koskelle. Sillä kertaa Veikko suuttui minuun, niin kuin olin
suunnitellut. Hän jätti minut, mutta vei minua ja Kaita autolla aina silloin
tällöin. Veikosta ja Kaista tuli jopa jonkinlaiset ystävät, mutta sitten Veikko
lähti opiskelemaan, Veikon perhe muutti kaupunkiin, eikä heitä enää näkynyt.
Sain tarpeekseni
Kaista, kun hän alkoi ryypätä liikaa. Oma koulunkäyntini meni sekaisin, kun
taluttelin häntä ympäriinsä, kuuntelin haukkuja ja väistelin lyöntejä. Olisin
jättänyt hänet jo paljon aikaisemmin, mutta selvin päin hän oli sekä älykäs
seuramies että loistava rakastaja. Juomisestaan huolimatta hän pärjäsi koulussa
mainiosti ja lähti yliopistoon. Jäähyväisiltana, ennen yliopistokaupunkiin
lähtöä, Kai joi itsensä sekaisin ja löi minun silmäni mustaksi. Jätin hänelle
lapun: ”En halua enää koskaan nähdä sinua”. Enkä silloin nähnytkään. Jäin
luokalleni, pääsin aikanaan heikoin paperein ylioppilaaksi enkä yrittänytkään
mihinkään opiskelemaan. Pääsin kauppaan myymään, sitä virkaa olen hoitanut
siitä lähtien. Kain jälkeen olin arka miesten kanssa, tilapäisiä suhteita
kyllä oli, mutta en laskenut ketään lähelle. Pidin parempana ukkomiehiä, he
tiesivät mitä tehdä, eivätkä kehuskelleet saamisellaan ympäriinsä. Näin jatkui,
kunnes täytin kaksikymmentä kaksi. Silloin Veikko ilmestyi kauppaan, tunsi minut
ja tuli juttelemaan. Hän oli siistin näköinen eikä hänen henkensä haissut enää.
Hän pyysi minut
illalla ulos ja minä lähdin. Me istuimme ravintolassa ja menimme sieltä minun
asuntooni. Emme olleet liian humalassa, ja tällä välin hän oli oppinut pitämään
naista hyvänä. Rakastelimme monta kertaa sinä yönä. Aamulla hän kosi minua, ja
suostuin heti.
Saimme Elinan,
hänestä tuli pienikasvuinen. Minusta tuo ei ollut mitenkään kumma juttu. Kyllä
alle puolitoistametrinenkin elämässä pärjää. Veikko ei osannut asennoitua
asiaan oikein, hän varjeli Elinaa liikaa. Tietysti toisia lapsia kiinnosti
Elinan pienuus. Kun Elina kertoi lasten puheista kotona, Veikko suuttui
silmittömästi. Elinakin alkoi pitää asiaa pahana. Elina itki, kun lapset
huomauttelivat hänelle hänen koostaan. Elina itki, ja Veikko pahensi asiaa. Hän
haukkui kaikki naapurit, lähes koko kaupungin. Meillä ei lopulta ollut yhtään
ystävää. Muutenkin Veikko suhtautui sairaalloisesti maailmaan. Hän ei mennyt
elokuviin eikä konsertteihin, koska hänen lähellään muka aina istuivat häiriköt
huutamassa ja haisemassa. Liikenteessä
hän hermostui jokaiselle, joka ei ajanut autollaan juuri niin kuin hän halusi.
Hän vihasi lapsia, sellaisia, jotka olivat tavallisen kokoisia. Hän joi
harvoin, mutta silloin hän osasi olla täydellisen ärsyttävä, hän joi ja joi ja
haukkui koko ajan ihmisiä. Vähitellen hän myrkytti Elinankin maailman, Elina
otti oppia ja alkoi vihata ympäristöään. He olivat liikaa yhdessä. Minä tein
pitkiä päiviä, Veikko lyhyitä. Heillä oli pitkät yhteiset loma-ajat, jotka he
viettivät mökillä tai matkoilla. Elina irtaantui minusta, ja samalla
yhteiskunnasta.
Olemme nyt
täällä, minun äitini luona. Keskustelin äidin kanssa pitkään tilanteesta, ja tein ratkaisuni. Elina pääsee läheiseen
kouluun, varmistin jo asian. Minä menen kauppaan töihin, sekin on jo sovittu.
Veikko saa kiehua omissa liemissään, tavatkoon tyttöä muutaman kerran
kuukaudessa, mutta pitäköön muuten näppinsä erossa meidän elämästämme.
Olen keskustellut
asianajajan kanssa. Hän menee Veikon viimeisenä lomapäivänä selvittämään
Veikolle asian. Minulle on samantekevää, vaikka en näkisi koko miestä enää
koskaan. Omaisuus myydään. Onneksi kaikki on myös minun nimissäni, saan
helposti puolet siitä mökistäkin, joka Veikolle jostain syystä on niin rakas.
Minä en siellä viihtynyt, ei siellä ollut edes sähköä eikä muitakaan
mukavuuksia. Veikko makasi sohvalla tai työnteli kottikärryjä, ja minun piti
laittaa puuhellalla ruokaa ja tiskata. Sen verran pirullinen minä olen, että
vaadin sen myyntiin, ja rahoista puolet minulle. Ja elatusrahoja saa maksaa
viimeisen päälle.
Kai on
naapurikunnassa kunnansihteerinä. Hän on eronnut. Me olemme tavanneet muutaman
kerran, ja hän on muuttunut. Enää hän ei ole väkivaltainen, päinvastoin hyvinkin
hellä. Naimisiin en mene enää koskaan. Yhdessä me voimme elää, mutta niin, että
koska tahansa pääsen kävelemään pois.
Elina itkee
isäänsä. Mutta kyllä se ohi menee. Elina uhkailee, että hän menee isän luokse
eron jälkeen. Mutta en minä salli sitä. Minä en ole juoppo huora, joten Suomen
erokäytäntö antaa lapsen minulle. Niin asianajajani lupasi.
Minun elämäni
tuntuu vihdoinkin olevan kunnossa. Suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti,
vihdoinkin voin olla se mikä itse haluan. Äiti antaa meille omakotitalon
yläkerran, ja kun hän kuolee, saamme tämän kokonaan. Elämäni on taloudellisesti
turvattu. Olen vapaa.
Hyvästi sinulle,
Veikko, Satojentuhansien vuosien mies. Monet kerrat jouduin novellisi lukemaan.
Et sinä mikään hirveän paha ihminen ollut. Mutta näin tässä kävi. Vihaa
maailmaasi rauhassa, Veikko kulta.
