OMENAPUU

Tämä vajaakrapu ilmestyi ensin WHH-99:ssä, Harmeja, ja myöhemmin Hurtan toimittamassa Itse asiasta kuultuna...  WHH-97. Krapu kertonee kaiken minusta. Ilmankos en ole rikas.

************

 

    Mies otti lapion ja alkoi istuttaa omenapuuta maalleen. Heti ensimmäisellä pistolla lapio nosti esille kolikon. Mies kumartui, poimi ja puhdisti sen, se oli ikivanha ja täyttä kultaa. Toisella nostolla maasta ilmestyi kaulaketju, kolmannella otsakoru, jossa oli erilaisia jalokiviä. Niitä seurasivat kultakruunu, helminauha, useita ranneketjuja ja hopeinen hedelmävati.

     Mies istutti omenapuun ja tasoitti maan.  – Jos olisi ollut isompi istutettava, minusta olisi tullut suuresti rikas mies, mies ajatteli ja lähti poimimaan sieniä.

JÄMSÄN KARTTA

Ilmestynyt kokoelmassa Antikvariaatti Uusi Katakombi, vuonna 2005.

 *********************

 Antti pysäytti autonsa antikvariaatin ulkopuolelle, väänsi ikkunaa hieman alemmas ja aloitti tarkkailun. Hän oli elänyt pitkäveteistä elämää vaimon ehdoilla jo kaksikymmentä vuotta. Ja nyt tuo naispuolinen kotisipuli oli heittäytynyt muille kiimaloveksi eikä Antti-paralle antanut enää edes lämpökättä. Olipa uuden onnensa tuskissaan Antille eräänä iltana tunnustanutkin, joten jo piti repäistä. Miehuuden päälle tämä tilanne kävi. Ensin tapetaan hurmuripoika, sitten on jakeluakan vuoro.

             Liikkeen nimi oli Uusi Katakombi. Kohta siitä tulisi todella katakombi. Jotain hautaan viittaavaa.

             Takapenkillä istui toinen mies, korkeasti koulutettu, peräti maisteriksi itsensä lukenut. Antti oli miettinyt pitkään, ennen kuin oli ottanut vanhaan kansakoulutoveriinsa Veikkoon yhteyttä. Mutta pyydettyään tämän kaljoille ja keskusteltuaan tämän kanssa yhden pitkän iltarupeaman, hän oli huomannut, että miestä saattoi edelleen helposti vetää höplästä, eikä tämän omatunto ollut nykyäänkään kireätä laatua. Oli Veikolla hyödyllisiä tuttaviakin, yhtä epäonnistuneita pikkuroistoja kuin itse oli. Ja lisäksi hän oli toiminut Uudessa Katakombissa silloin tällöin remonttimiehenä, kun muutakaan työtä ei ollut löytänyt.

            

             Into Torkkeli kävi ovella, tuli ulos ja katseli arvostelevasti näyteikkunaa.  Veikko selosti:

             – Into on jonkinlainen pomomies. Olevinaan, tietysti. Vanha kapiainen, joka luulee kait pelastaneensa Suomen moneenkin kertaan. Vakoilija,  kuulemma omasta mielestään. Vakoillut korkeintaan Lintulan nunnia, eikä niistäkään ole mitään ymmärtänyt. Nappaat häneltä sen kartan kovinkin helposti.

             – Älä ole varma, olen kuullut, että Into on hulluna vanhan paperitavaran perään. Ei luovu viime vuoden taskualmanakastakaan.

             – En vieläkään tajua, mikset osta sitä karttaa. Vanha Jämsän maakartta, mitä iloa siitä kenellekään on?

             – Ei tuo mies myy. Siinä on juuri se pala Suomenmaata, missä Into-rukka melkein sai ensimmäistä kertaa pillua. Tuommoiselle puoliraakille kyseessä on sellainen voittodokumentti, että siitä hän ei luovu vaikka antaisin kaikki vanhat Atoroxit itse Atoroxin nimikirjoituksella. Olen kysynyt.

             – Selitä sentään vielä, miksi sinä sen niin kovasti haluat.

             – Kun siinä on se rasti. Minun ukkini piirtämä, paikkaan, jossa on kultaa piilossa. Enkö minä jo sinulle yrittänyt tätä selvittää.

             – En vieläkään tajua. Mene ja katso, missä se rasti on ja sillä selvä.

             – Ei se niin yksinkertaista ole. Minun pitää viedä se laboratorioon ja käsitellä sitä lämmöllä ja erilaisilla aineilla.

             – Puolet kullasta minulle, Veikko ahnehti.

             – Saat toki, Antti lupasi hövelinä. Mikäs oli luvatessa olemattomasta aarteesta.

             Katua pitkin laahusti paikalle hurjaa vauhtia mies, jota Antti ei tuntenut, ja siksi Veikko oli paikalla.

             – Siinä on Paul Forss, ylimielinen virkamiesheittiö. Kaikkia nekin pitävät valtiolla töissä. Mitä pitemmäksi roskakirjarivi kasvaa olohuoneen nurkassa, sitä leveämmin palttoo heiluu.

             Paul meni sisälle ja paiskasi oven ryminällä perässään kiinni.

             Seuraavaksi paikalle onnahti vanha valkoinen Lada, pakettimallinen, ja esiin kömpi tyyppi, joka pälyili ympärilleen tummien kulmien alta, ikään kuin jossain kyttäisi joku. Toki kyttäsikin, mutta sitä mies ei voinut tietää.

             – Kauko Ylissali, Veikko kertoi.    Pyörii mukana piilossa perheeltään. Vaikka totta puhuen rakastaa vaimoa ja lapsia suuresti ja viihtyy kotona silloin kun viihtyy.

             Vielä tuli yksi mies, ylimielisen näköinen, vaaleassa farkkutakissaan. Johan taitaa osua kohdalleen, Antti arveli.

             - Pekka Sinkko, Veikko sanoi. – Yritti varastaa kirjoja, Torkkeli pisti töihin. Parin viikon pesti. Pimeää työvoimaa.

             Ja tämänhän Antti tiesi jo ennestään.

             Antti koetti taskuaan. Pistooli painoi mukavasti. Veikko oli antanut puhelinnumeron, johon Antti oli soittanut. Kalle Kova, nimi tuskin oli oikea, vaikka mistä senkään tiesi, oli käskenyt ottamaan pian yhteyttä, ja niinpä toissapäivänä Antti oli vieraillut omakotitalossa, jossa laiha poika makaili Soave-pullon kanssa lavitsalla ja katseli videoita. Kaupat oli tehty nopeasti, olihan Kalle paikallisten gangstereiden lempipoika jonka kautta saattoi hankkia mitä vain huumeista huonoihin naisiin. Liekö parempiakin joukossa.

             Pekka meni sisälle liikkeeseen, eikä kauan kestänyt, kun Into, Paul  ja Kauko tulivat ulos, nousivat Ladaan ja lähtivät renkaat ulvoen paikalta.

             – Jossain on kuolinpesä tyrkyllä, Veikko sanoi. – Hyeenat ryntäävät haaskalle. Vaikka eihän haaska enää ole paikalla, vain kirjat.

             – Minä menen nyt sisälle, Antti sanoi. – Siirryt kuskin paikalle ja olet valmiina lähtöön. Käynnistät auton ja avaat oven, kun minä lähestyn.

             – Asia selvä, Veikko arveli.

             Pekka Sinkko aukoi antikvariaatissa paketteja. Joku vanha veteraani oli siirtynyt taas rajan ylitse, ja jälkipolvi oli nopeasti pistämässä omaisuutta sileäksi. Juuri mitään kunnollista ei ukonhöppänä ollut omistanut, niinpä perintötavaraa ei jaettu jälkeläisille vaan kaikki pantiin myyntiin ja rahat tasattaisiin.

             Vanhoja sotakirjoja. Näistä saisi hyvänkin hinnan, sotahulluja oli Suomi täynnä. Pitäisi katsoa, olisiko mitään, mitä voisi viedä toiseen kaupunkiin myytäväksi. Jotain tästä piti netota, kun yksin joutui paljon tiskin takana seisomaan.    Vaikka hauskempaa täällä oli kuin vankilassa, vanhalla linnakundilla.  Pekka siirsi muutaman harvinaisemman syrjään, ehkä hän ottaisi ne laukkuunsa lähtiessään, kukapa sen tiesi.

             Ja mitäs täällä pohjimmaisena löytyi?  Valtavan suuri kirja, oliko peräti puukansissa? Ja omituinen risti upotettuna, ihanko hopeaa ja jalokiviä? Pekka avasi kirjan. Venäjänkielistä tekstiä. Jonkin verran Pekka tunsi kirjaimia, ja niin hän sai selville, että kyseessä oli ortodoksinen evankeliumikirja.  Sota-aikana jostain hävitetystä tsasounasta mukaan otettu. Viitsisikö tuon var-  siis ottaa haltuun ja näyttää jonnekin muualle, josko olisi hyvinkin arvokas.  Pekka haali kirjaa ylös laatikosta, olipa painava. Ja juuri näkyi joku tulevan paikalle kadun yli, joku karvainen kenkun näköinen kuvatus. Pitikö sen juuri nyt lähteä pornolehtivalikoimaansa täydentämään.

             Ovi aukeni, vaskinen kello kilahti, Antti horjahti sisään rapusta ja kaivoi aseen taskustaan. Asiaan mentiin heti ja välittömästi.

             – Sinä saatanan huorapukki, menit vaimoa panemaan. Klamydiankin annoit, minä tapan sinut.

             – Kuka hitto sinä olet, en minä ole kenenkään vaimoa pannut. Koska se oli, jutellaan. Ei ainakaan viime viikolla, ne olivat neitejä kaikki, sen minä tiedän…

             – Nyt suljet sen sontalouskuttimen ja aukaiset vaikkukorvaläpesi. Vieno aikoo mennä sinun kanssasi naimisiin, kuulemma olet luvannut.

             – Vieno… odotas, pari viikkoa sitten naistentansseissa… joku sen niminen iski minun jortikkaan  pisukoneensa eikä ollut irrottaa millään…

             – Tässä sinulle irrotusta, Antti sanoi, veti liipaisinta ja kun mitään ei tapahtunut, muisti varmistimen, näpräsi sitä.

             Sinkko avasi suunsa, yritti vielä: - Älä kuule ammu! Anna armoa!   Minä menen ensi kuussa ihan toisen naisen kanssa naim…

             – Et kyllä mene, Antti sanoi ja laukaisi uudelleen.

             Ääni oli kovempi kuin Antti oli luullut, ja rekyyli vempautti kättäkin, mutta näkyi luoti osuvan keskelle rintaa, koska Pekka kaatui taaksepäin dekkarihyllyyn joka kaatui ja hautasi hänet pehmeäkantisilla murhilla, ryöstöillä ja raiskauksilla.

             – Siinäs vinkaisit, Antti röhähti, puhalsi pistoolin piippuun ja kääntyi ulos.

            

             Eihän Veikkoa enää missään näkynyt, paitsi perävalo joka vilkutti mutkassa iloisesti. Laukauksen ääni oli pistänyt maisterimiehen adrenaliinit kipittämään starttikäteen ja kaasujalkaan, eikä Veikko ajatellutkaan pysähtyä ennen Pielavettä, jossa hänen mummonsa asui.

             Mutta pakoauton tilalle kaarsi Lada oven eteen, ulos tulivat Into, Paul ja Kauko. Ei tainnutkaan olla virkamatkasta kyse, lienevätkö pankkiautomaatilla käyneet. Ja siihen loppui Antin uho. Pistooli putosi maahan, onneksi ei enää lauennut.

             – Mitä täällä mies pyssyä viskoo? Into kysyi sotilaan karskilla äänellä.

             – Tapoin tuon pukin tuolla sisällä, Antti sanoi. Eipä ollut enää millään mitään väliä. Vaimo istui kotona jalkoväli suovellinä Pekka-herraa muistelemassa ja kyseessä oleva herra makasi luoti sydämessä Edgar Wallace naamallaan Uuden Katakombin lattialla. Olkoon.

             Entinen sotilasmestari otti Antista lujan otteen ja raastoi tämän sisälle liikkeeseen, Kaukon pitäessä ovea raollaan.  Sisällä oli kaaos ja sekamelska. Mutta sekamelskan alta alkoi näkyä liikettä, ja eikös vain esiin työntynyt äimänkäkimäinen naama.

             – Minua on ammuttu, Pekka ilmoitti.

             – Eikö se kuollut? Antti turhaan tiedusteli, vaikkakin huomasi heti kohta helpottuvansa. Ei pitäisi istua vankikopissa kymmentä vuotta. Jos vaikka homoilemaan siellä yllyttäisivät…

             Pekka kömpi pystyyn, käsissään hän vielä piti evankeliumikirjaa, jonka kannessa oli sormenmentävä reikä.

             – Jumalauta, Into hurjistui. – Noin komean evankeliumikirjan olet rikkonut. Olisit pannut eteen jotain vähempiarvoista.

             – Vaikka Vähän Katekismuksen, Paul säesti.

             Into otti kirjan. Luoti oli päässyt miltei läpi, takakansi jo säröili.

             – Ajattele, minkä hinnan tästä nyt saa, Pekka yritti. – Kirja, joka on pelastanut hengen. Minä voin panna siihen nimeni, ja tuo pyssymies samoin.             Ei puhe auttanut. Pekalle näytettiin ovea ja olematon työsuhde päättyi siihen.

             Ei Anttia poliisille annettu. Kaljatuoppien ääressä asiat puitiin selväksi, ja seuraavana päivänä Antti Kaukon kanssa kuljetti antikvariaatti Uuteen Katakombiin kaksi ja puolituhatta kirjaa.  Vaimo sai lähteä, ja ilomielin tuo lähtikin, ja vei mukanaan muun omaisuuden, paitsi nuo muutamat pölynkeruukirjat, joita hän oli inhonnut miltei yhtä paljon kuin Anttia, joka sentään nuorempana oli ollut hieman kelvollisempi ja viriilimpi mies.

            

             – Siis mikä kartta? kysyi Veikko palattuaan Pielavedeltä ja soitettuaan Antin kännykkään, kun viikkoon ei ollut lehdissä ollut murhauutista.

             – Se oli sellainen kartta, jonka avulla minä pääsin kelvottomasta eukosta eroon ja löysin verrattomia herroja, Antti sanoi.  – Taisin vähän valehdella jotta sain sinut mukaan pakoauton kuljettajaksi, mies jatkoi.

             – Mitäs oikein ammuit? Minä ihan pelästyin.

             – Yhtä pyhää kirjaa vähän säpälöin, ei sen kummempaa.

             – Entäs minun palkkioni? Veikko tivasi epävarmalla äänellä.

             – Livistit raukka paikalta, ei tipu mitään palkkiota. Tokko meillä on enää mitään tekemistä toistemme kanssa.

             Antti lopetti puhelun ja lähti kävelemään kohti antikvariaattia.  Oli hänen palkaton päivystysvuoronsa, eräänlaista yhdyskuntapalvelusta. Mies tunsi olonsa helpottuneeksi ja toivekin hänessä iti.

             Mistäpä tiesi, vaikka jonain päivänä ostoksille ilmestyisi soma typykkä, vihersilmäinen, isotissinen, juuri ja juuri viisikymmentä täyttänyt…

PIMEYS

 Ilmestynyt kokoelmassa Kahden tsasounan aarteet, vuonna 2007. Jopa on alakuloa täynnä. Ainoa totuuden siemen on viimeistä edellisessä lauseessa, jonka on lausunut muuan pienokainen joskus kauan sitten Kivijärven kunnassa, lapsena kuulemani kertomuksen mukaan. 

 

*************

 

 Pimeys ahdistaa, lunta ei ole. Kävelen pitkin katua, en tiedä, mikä tämä paikka on. Paleltaa, takki on jäänyt jonnekin. Luulisin että on jouluaaton aatto. Siitä, kun vaimo lopullisesti käski minun lähteä, on ehkä tasan viikko. Selviä hetkiä on ollut joskus aamuisin, sen verran, että olen saanut päivän viina-annoksen hankittua. Muistan jonkun autiotalon, jossa meitä oli muitakin. Muistan junan, jossa istuin lämmittelemässä vessassa niin kauan, että juna pysähtyi. Lippua minulla ei ollut. Mutta rahaa on vieläkin. Kaivan pussin taskustani. Kaksituhatta euroa. Kun lähdin kotoa, rahaa oli viisitoista euroa. En tiedä, mistä olen rahat saanut. En ainakaan rehellisesti.

     Viime juhannuksena kaadoin mökillä keskeltä pihaa männyn, joka oli kasvanut liikaa varjostamaan terassia. Moottorisahalla katkoin sen kolmenkymmenen sentin pätkiksi, kottikärryillä rahtasin palat liiterin eteen, ja siinä pilkoin puut pieniksi ja pinosin. Vaimo laittoi ruokaa, keitti kahvia. Tyttäret juoksentelivat ympärillä, varoittelin heitä puusta sinkoilevista sälöistä. Aurinko paistoi. Illalla laskimme verkot, ja kun lapset olivat nukahtaneet, rakastelimme auringon nousuun asti, ylikin. Ja aamulla Marika tuli paikalle. Olin jo miltei unohtanut koko ihmisen.

 

     Kaksi vuotta aikaisemmin vaimo oli sanonut minulle, ettei tarvitse minua enää. Syy ei ollut minun. Vaimo oli rakastunut toiseen naiseen. Tein kaikkeni, ettei hän jättäisi minua yksin. Meillä oli kaksi lasta, pyysin vaimoa miettimään, mitä lapsille merkitsisi se, että isä heitetään syrjään ja tilalle tulee vieras ihminen. Vaimo itki, koko illan, koko yön. Aamulla hän soitti naiselle ja sanoi jäävänsä minun luokseni. Meni vuosi, ja vaimo oli minulle hyvä. Minulle ja lapsille. Mutta lapset kasvoivat, juhannuksena he täyttivät kymmenen.

                  Ja siinä tuo nainen nyt seisoi, pihassa jonka keskeltä oli kaadettu puu. Vaimon silmistä minä näin, että tässä oli käännekohta, pöydänreuna, jolta aika putoaa alas.

                 Puoli vuotta silti vielä yritin. Luovuin itsekunnioituksestani, anoin ja ruikutin. Puoli vuotta sain maata keittiön lattialla. Niin kauan kesti, ennen kuin hänen rakkaansa sai asiansa järjestykseen. Sitä toista miesparkaa en koskaan tavannut.

 

                  Istahdan puiston penkille, katson eteeni joelle. Näen jalkani, niissä on kiveräkärkiset lapikkaat. Ei, en tiedä, mistä ne ovat siihen tulleet. Vasemman kengän sivussa on tumma läikkä. Verta, luulen.

                 Kun yö jo hämärtää, nousen ylös. Viinaa ei ole enää, eikä halua sitä hankkia. Kävelen talvipimeitä katuja, pysähdyn kaarevaikkunaisen kaupan eteen. Antikvariaatti. Ikkunassa näen tutun kirjan, itse minä olen sen aikaa sitten kirjoittanut. Minulle tämä on merkki. Oven lukko on yksinkertaista tekoa, avaan sen pahemmin puuta rikkomatta. Sisällä on hämärän hiljaista, tuoksuu kirjoille, tuoksuu tiedolle. Takahuoneessa on avattu laatikoita, narut viskattu nurkkaan. Löydän sopivan pätkän, haen katosta putken, johon saan köyteni kiinnitettyä. Tuolinkin löydän, sellaisen, joka on helppo potkaista alta.

                 Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda minua.

 

                 Into Torkkeli saapui aamulla liikkeeseensä. Avainta lukkoon sovitellessaan hän huomasi, että liikkeeseen oli yöllä murtauduttu. Mitä nyt taas, hän ajatteli, ei täällä mitään varastettavaa ole. Menkööt muualle, missä kauppa käy ja kassakone kilisee.

                 Takahuoneesta hän löysi hirressä hiljaisena riippuvan miehen. Into Torkkeli katseli, mietti, käveli ympäri. Nosti pystyyn jalkojen alta potkaistun rahin, istahti sille ja katseli eteensä. Vaaleat lapikkaat kiiltelivät hämärän takahuoneen heikossa valossa. Into ojensi kätensä, tarttui kiinni kenkiin, heilautti ruumiin heiluriliikkeeseen. Hetken tätä katseltuaan hän otti tanakamman otteen jaloista ja kieputti ruumista useaan kertaan ympäri. Kun hän sitten irrotti otteensa, mies alkoi pyöriä hyrränä.   Ovi rasahti, sisälle saapui Kauko Ylissali. Hän seisahti näkyville, katseli.

                 – Siinä muuten pieksunkärjet viipottaa eri tavalla, Kauko sanoi.

                 Ja poliisit, jotka pian saapuivat, olivat pitkälti samaa mieltä.

TUOKSU

Kertomus on kirjoitettu äänikirjaan Kabinettikertomuksia, vuonna 1991 luin sen kasetille, toinen painos 2010 DVD:nä. Wanhain Herrain Huoneen julkaisu, ilman WHH-numeroa. Muuttelin jonkin verran, sopimaan paremmin luettuna. Muistikuvan tapahtumapaikka on entisen Porvoon maalaiskunnan Kerkkoon koulun liiteri. Mitään tällaista ei kyllä koskaan tapahtunut. Tämä kuuluu henkilökohtaisten kertomusten puolelle. 

***********

Tuoksut jäävät talteen jonnekin mielen sokkeloihin. Ne saattavat työntyä esiin vuosikymmenien päästä, palauttaa muistiin jonkin jo muuten unohtuneen tapahtuman, herättää eloon tunnelman, näyttää elävänä silmien edessä henkilön. Tietenkään ihminen ei unohda mitään muutakaan, mutta vain tuoksusta nyt välitän. Makaan, ja vedän sisääni ilmaa, ilman mukana tuoksun ja tietoisuuden. Vedet nousevat silmiini, minä itken enkä häpeä itkuani. Enää minä en pelkää.
     Minut on suljettu tähän huoneeseen, tai ei tätä voi huoneeksi sanoa, tämä on matala tila. Korkeutta tällä on puoli metriä ja pituutta ja leveyttä kolme metriä. Voin vain maata. Makaan selälläni tai vatsallani, harvoin kyljelläni. Voin valita oikean tai vasemman kyljen välillä. Minulla on valinnanvapaus.
     Heti ensimmäisenä päivänä löysin nurkasta juoma-astian. Silloin opin hahmottamaan pimeän tilani. Yksi nurkistani sai nimen. Siitä tuli juomanurkka. Muut ovat vasen, takavasen ja takaoikea nurkka. Myös sivut saivat omat nimensä. Ajattelin käyväni vaikkapa vasemmalla vastapäisellä seinämällä. Olen tutkinut sormillani seinää, lattiaa ja kattoa, mutta en ole löytänyt ympäriltäni minkäänlaista kohoumaa tai rakoa. Aine vaikuttaa betonilta, mutta ei tämä rakennelma voi olla  umpinainen, silloin kuolisin hapenpuutteeseen. Kuolisin myös janoon tai nälkään, tai hukkuisin omiin eritteisiini. Mitään tällaista ei tapahdu. En ole koskaan kuullut kenenkään liikkuvan yläpuolellani tai sivuillani, enkä ole huomannut kenenkään aukaisevan mitään seinän tai katon osaa, mutta siitä huolimatta kupissani riittää tuoretta vettä.
     Ruoan laita on huonommin. Hyvin harvoin, selvästi epäsäännöllisin välein, saan hedelmän tai juureksen, löydän sen vesikuppini vierestä. Ilmestymisaikaa vaihdellaan tarkoituksellisesti. Ehkä, ettei siitä tulisi minulle kelloa. Virtsaan ja ulostan vasempaan takanurkkaan. Aluksi tein niin pitääkseni ruokapaikkani siistinä,  mutta heti seuraavan kerran lähestyessäni varovaisesti vessanurkkaani, etten sotkisi itseäni, huomasin nurkan olevan täydellisen puhdas. Se ei edes haissut ulosteelta. En ymmärtänyt, milloin nurkka oli siivottu. Ehkä tilaani suihkutettiin nukuttavaa ainetta, ja nukkuessani koppi avattiin ja siivottiin.
     Olen alasti, mutta minua ei palella, koska koppini lämpötila pysyy koko ajan tasaisena. Joskus olen kastellut sormen suussani ja kohottanut sitä, koetellakseni ilman virtauksia. Olen ollut huomaavinani heikon tuulahduksen. Se ei kuitenkaan tunnu aina kulkevan samaan suuntaan. Makaan selälläni ja hengitän syvään.
     Ja aistin jotain hyvin tuttua.
     Tuoksu täyttää minun nenäonteloni, enkä tiedä, onko se todellinen vai pelkkä muisto.  Mutta on kuinka tahansa, se piirtää mieleeni kuvan kaukaa lapsuudesta, ja siinä kuvassa on minulle pelastus.

      Punaiseksi maalattu liiteri oli täynnä sekahalkoja, mäntyjä, kuusia ja koivuja. Ne oli katkottu kolmenkymmenen sentin mittaan, ja paksut oli halottu. Ne olivat polttopuita, sillä koulun niin luokat kuin asunnotkin lämmitettiin puilla. Puita poltettiin suurissa pyöreissä uuneissa, joiden kyljissä roikkuivat pellinnarut. Tuli rätisi pyöreäreikäisten kipinäsuojien takana. Valot leikkivät pimeän huoneen vastapäisellä seinällä. Minä, pieni poika, istuin ihmeissäni vihreässä nojatuolissa ja katselin puista irtautuvaa auringon energiaa.
     Päivällä rakensimme haloista liiterin nurkkaan linnan. Kaivoimme puita pohjalta ja pinosimme niitä sivuille seiniksi. Linnasta tuli korkea, me kaivoimme sen maalattiaan asti. Kun linna oli valmis, menimme sinne kaikki viisi, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Istuimme liiterin sisäseinustan kivijalkakivillä ja keskustelimme. Minulla oli hörökorvat ja silmälasit. Kun löysimme aitan alta vanhan hajonneen luokkakaapin, jossa vain oviseinä oli ehjänä, teimme linnaamme lattian. Kannoimme oven linnaan ja asettelimme sen kivijalan ja pienten puupinojen varaan matalalle. Sivuille jäi tilaa, mutta peitimme aukot aitasta hakemillamme laudoilla. Näin meillä oli siisti lattia. Kävelimme sillä, pompimme sillä, ja tietenkin joku huomasi tarttua avaimeen ja avata oven. Ovi oli kaksiosainen, saranat vastakkaisilla puolilla. Se puoli aukeni, jolla oli lukko. Alla oli puolen metrin korkuinen tila. Yritin heti ryömiä sinne, mutta lattia oli puunsäleitä ja multaa, eikä ryömiminen tuntunut mukavalta. Piti keksiä pehmikettä.
     Ulkona kasvoi suuri vaahtera, ja koska oli syksy, se pudotti parhaillaan lehtiään. Olimme jo kasanneet puun alle lehtikeon, johon hypimme puun alaoksalta. Keräsimme sylin täyteen noita lehtiä, ja kannoimme ne linnaan. Työnsimme niitä vaakasuoran oven läpi kellarin täyteen, ja niin tilaan pystyi menemään. Kävimme siellä vuoron perään, minä ensimmäisenä, sitten muut. Pian tytöt halusivat käydä kahdestaan. Tietenkin seuraavana olivat vuorossa tyttö-poikaparit, me olimme siitä iässä. Jäin parittomaksi, tietenkin, kuuntelin lattian alta kuuluvia iloisia pyrskähtelyjä ja kikatusta. Vasta erityisesti pyydettyäni toinen tytöistä suostui kanssani lehtien sekaan. Toiset jäivät hyppelemään lautojen päälle ja huutelemaan meidän peräämme. Maatessamme vierekkäin puolipimeässä koetin koskettaa tyttöä kädelläni, mutta hän työnsi käteni pois. Kuiskasin hänen korvaansa, että hän antaisi minun koettaa, ja hän päästi käteni hameen alitse pikkuhousuja pitkin vatsalle asti. Lautojen raoista, hänen seisoessaan yläpuolellani, olin jo nähnyt hänen pikkuhousunsa. Ne olivat valkoiset sinisin kukkakuvioin. Kun yritin päästä kuminauhan alle, hän repäisi käteni vihaisena pois.
     Hän kohotti ovea ja karkasi. Hän laski oven paikoilleen ja jäi seisomaan muiden viereen. Kuulin heidän supattavan keskenään ja sitten kuulin ja näin heidän kaikkien neljän kasaavan halkoja oven ja lautojen päälle. - Sinne jäit, huusi se tyttö, joka oli ollut kanssani lehtien seassa, ja sitten he nauroivat kaikki ja lähtivät pois. Muutama irtohalko putosi vielä lautojen päälle, kun he kiipesivät linnan muurien yli. Pelästyin, että muurit kaatuvat ja kätkevät minut ikiajoiksi lautojen alle. Pelästyin, että laudat katkeavat ja muserrun niiden alle. Aloin huutaa ja potkia ympärilleni Lehdet pöllysivät ja laudat kolisivat ja heiluivat. Rynkytin ovea, se ei auennut. Yhä lisää halkoja tipahteli alas. Lopetin riehumiseni. Hetken makasin hiljaa paikoillani ja tunsin kauhun ja epätoivon kasautuvan sisälleni.
     Silloin tajusin hajun. Lehdet olivat murskautuneet minun allani ja levittivät syksyn tuoksua sierainteni läpi tajuntaani. Muistin tuon hajun monilta vuosilta, monien syksyjen varrelta. Maatessani lehdillä  kuolemanpelon vallassa se tuoksu liimautui mieleeni.
     Nostin polveni ovea vasten ja työnsin varovaisesti. Ehkä ovi on vain juuttunut kiinni, ehkä sen saa hitaasti kohotettua auki. Ovi nousi karmeineen muutaman sentin, mutta sivut olivat karmeineen halkojen alla. Taas muutama puu putosi alas. Annoin oven vajota ja yritin uudelleen, oven toisen puoliskon puolelta. Oven alaosa aukeni sentin, yläosa ei yhtään. Ovi oli kiinni yläosasta.
     Yläosassa oli haka, sellainen, joka sisäpuolelta piti molemmat ovenpuoliskot kiinni, kun toisen avaimella lukitsi ulkopuolelta. Kun avasin haan, sain toisen puoliskon auki ja helpottuneen riemukkaasti nousin puoliksi hajonneeseen linnaan. Kiipesin ylös ja potkin loputkin linnasta sekavaksi halkokasaksi. Ulkoilma oli raikasta. Olin pelastunut, muita lapsia en nähnyt missään.
   
     Vedän jo maatumassa olevien lehtien hajua sisääni ja ojennan käteni hitaasti taakse ja ylös. Betonilattia hiertää selkääni. Lähestyn varovaisesti vasenta seinustaa. Tarkistan suuntani vesikupista. Kun saan seinän kättäni vasten, haen seinän ja katon yhtymäkohdan. Liu´utan sormeani vakoa pitkin ja odotan löytäväni jotain erikoista, jotain toisenlaista kuin yleensä, jotain odottamatonta. Jotain sellaista, joka aukaisee minulle poispääsyn. Koko ajan vaahteran lehdet tuoksuvat. En löydä mitään. Yhä uudelleen juoksutan sormiani edestakaisin mutta turhaan. En tavoita hakaa, en ripaa, en avainta. Lopulta luovutan ja käännyn viereisen seinämän puoleen. Teen samat liikkeet, samat juoksutukset, enkä vieläkään löydä mitään. Kaksi mahdollisuutta jäljellä, sanon itselleni. Viisikymmentä prosenttia. Mahdollisuuteni ovat tasan.
     Vaahteranlehdet tuoksuvat. Palaan keskilattialle. Ojennan käteni sivulle, ja kuvittelen sen hameen alle hyväilemään sileää kangasta, johon on kirjottu sininen kukka. Tässä ajatuksessani kukaan ei työnnä kättäni pois. Hymyilen hyväillessäni, ja kuvittelen tytölle kasvot. Pujotan käteni kuminauhan alle. Tunnen sormissani  pehmeän ihon. Annan ajatuksen kulkea loppuun asti ja sitten makaan paikoillani ja vedän sisääni lehtien tuoksua ja ajattelen kahta jäljellä olevaa seinänrajaa.
    
     Ehkä on kulunut kuukausi. Makaan selälläni tai mahallani, harvoin kyljelläni. Syön, juon ja ulostan. Ajattelen tyttöä, häntä, jolla on ketun kasvot ja lyhyt hame, ja hameen alla valkeat sinikukalliset pikkuhousut. Joskus ajattelen myös kahta jäljellä olevaa seinänrajaa. Jonain päivänä ojennan käteni viimeistä edelliselle, ja hyväilen sen läpi etsien pientä metallista hakaa. Jollen löydä,  viimeistä en voi koskettaa koskaan. Viimeistä toivoa en voi menettää.
     Vaahteranlehdet tuoksuvat, on syksy. Ketunnaamainen tyttö odottaa minua jossain. Ehkä hän ojentaa minulle kättä ja hyväksyy minut. Me kävelemme hiekkakuopan reunalle, istuudumme siihen vierekkäin ja katselemme, kun aurinko laskee metsään joen taakse. Niin ajattelen. Kun tämä ajatus kuolee, minun mieleeni jää vain tuoksu, eikä sekään ole ikuinen.