JÄMSÄN KARTTA

Ilmestynyt kokoelmassa Antikvariaatti Uusi Katakombi, vuonna 2005.

 *********************

 Antti pysäytti autonsa antikvariaatin ulkopuolelle, väänsi ikkunaa hieman alemmas ja aloitti tarkkailun. Hän oli elänyt pitkäveteistä elämää vaimon ehdoilla jo kaksikymmentä vuotta. Ja nyt tuo naispuolinen kotisipuli oli heittäytynyt muille kiimaloveksi eikä Antti-paralle antanut enää edes lämpökättä. Olipa uuden onnensa tuskissaan Antille eräänä iltana tunnustanutkin, joten jo piti repäistä. Miehuuden päälle tämä tilanne kävi. Ensin tapetaan hurmuripoika, sitten on jakeluakan vuoro.

             Liikkeen nimi oli Uusi Katakombi. Kohta siitä tulisi todella katakombi. Jotain hautaan viittaavaa.

             Takapenkillä istui toinen mies, korkeasti koulutettu, peräti maisteriksi itsensä lukenut. Antti oli miettinyt pitkään, ennen kuin oli ottanut vanhaan kansakoulutoveriinsa Veikkoon yhteyttä. Mutta pyydettyään tämän kaljoille ja keskusteltuaan tämän kanssa yhden pitkän iltarupeaman, hän oli huomannut, että miestä saattoi edelleen helposti vetää höplästä, eikä tämän omatunto ollut nykyäänkään kireätä laatua. Oli Veikolla hyödyllisiä tuttaviakin, yhtä epäonnistuneita pikkuroistoja kuin itse oli. Ja lisäksi hän oli toiminut Uudessa Katakombissa silloin tällöin remonttimiehenä, kun muutakaan työtä ei ollut löytänyt.

            

             Into Torkkeli kävi ovella, tuli ulos ja katseli arvostelevasti näyteikkunaa.  Veikko selosti:

             – Into on jonkinlainen pomomies. Olevinaan, tietysti. Vanha kapiainen, joka luulee kait pelastaneensa Suomen moneenkin kertaan. Vakoilija,  kuulemma omasta mielestään. Vakoillut korkeintaan Lintulan nunnia, eikä niistäkään ole mitään ymmärtänyt. Nappaat häneltä sen kartan kovinkin helposti.

             – Älä ole varma, olen kuullut, että Into on hulluna vanhan paperitavaran perään. Ei luovu viime vuoden taskualmanakastakaan.

             – En vieläkään tajua, mikset osta sitä karttaa. Vanha Jämsän maakartta, mitä iloa siitä kenellekään on?

             – Ei tuo mies myy. Siinä on juuri se pala Suomenmaata, missä Into-rukka melkein sai ensimmäistä kertaa pillua. Tuommoiselle puoliraakille kyseessä on sellainen voittodokumentti, että siitä hän ei luovu vaikka antaisin kaikki vanhat Atoroxit itse Atoroxin nimikirjoituksella. Olen kysynyt.

             – Selitä sentään vielä, miksi sinä sen niin kovasti haluat.

             – Kun siinä on se rasti. Minun ukkini piirtämä, paikkaan, jossa on kultaa piilossa. Enkö minä jo sinulle yrittänyt tätä selvittää.

             – En vieläkään tajua. Mene ja katso, missä se rasti on ja sillä selvä.

             – Ei se niin yksinkertaista ole. Minun pitää viedä se laboratorioon ja käsitellä sitä lämmöllä ja erilaisilla aineilla.

             – Puolet kullasta minulle, Veikko ahnehti.

             – Saat toki, Antti lupasi hövelinä. Mikäs oli luvatessa olemattomasta aarteesta.

             Katua pitkin laahusti paikalle hurjaa vauhtia mies, jota Antti ei tuntenut, ja siksi Veikko oli paikalla.

             – Siinä on Paul Forss, ylimielinen virkamiesheittiö. Kaikkia nekin pitävät valtiolla töissä. Mitä pitemmäksi roskakirjarivi kasvaa olohuoneen nurkassa, sitä leveämmin palttoo heiluu.

             Paul meni sisälle ja paiskasi oven ryminällä perässään kiinni.

             Seuraavaksi paikalle onnahti vanha valkoinen Lada, pakettimallinen, ja esiin kömpi tyyppi, joka pälyili ympärilleen tummien kulmien alta, ikään kuin jossain kyttäisi joku. Toki kyttäsikin, mutta sitä mies ei voinut tietää.

             – Kauko Ylissali, Veikko kertoi.    Pyörii mukana piilossa perheeltään. Vaikka totta puhuen rakastaa vaimoa ja lapsia suuresti ja viihtyy kotona silloin kun viihtyy.

             Vielä tuli yksi mies, ylimielisen näköinen, vaaleassa farkkutakissaan. Johan taitaa osua kohdalleen, Antti arveli.

             - Pekka Sinkko, Veikko sanoi. – Yritti varastaa kirjoja, Torkkeli pisti töihin. Parin viikon pesti. Pimeää työvoimaa.

             Ja tämänhän Antti tiesi jo ennestään.

             Antti koetti taskuaan. Pistooli painoi mukavasti. Veikko oli antanut puhelinnumeron, johon Antti oli soittanut. Kalle Kova, nimi tuskin oli oikea, vaikka mistä senkään tiesi, oli käskenyt ottamaan pian yhteyttä, ja niinpä toissapäivänä Antti oli vieraillut omakotitalossa, jossa laiha poika makaili Soave-pullon kanssa lavitsalla ja katseli videoita. Kaupat oli tehty nopeasti, olihan Kalle paikallisten gangstereiden lempipoika jonka kautta saattoi hankkia mitä vain huumeista huonoihin naisiin. Liekö parempiakin joukossa.

             Pekka meni sisälle liikkeeseen, eikä kauan kestänyt, kun Into, Paul  ja Kauko tulivat ulos, nousivat Ladaan ja lähtivät renkaat ulvoen paikalta.

             – Jossain on kuolinpesä tyrkyllä, Veikko sanoi. – Hyeenat ryntäävät haaskalle. Vaikka eihän haaska enää ole paikalla, vain kirjat.

             – Minä menen nyt sisälle, Antti sanoi. – Siirryt kuskin paikalle ja olet valmiina lähtöön. Käynnistät auton ja avaat oven, kun minä lähestyn.

             – Asia selvä, Veikko arveli.

             Pekka Sinkko aukoi antikvariaatissa paketteja. Joku vanha veteraani oli siirtynyt taas rajan ylitse, ja jälkipolvi oli nopeasti pistämässä omaisuutta sileäksi. Juuri mitään kunnollista ei ukonhöppänä ollut omistanut, niinpä perintötavaraa ei jaettu jälkeläisille vaan kaikki pantiin myyntiin ja rahat tasattaisiin.

             Vanhoja sotakirjoja. Näistä saisi hyvänkin hinnan, sotahulluja oli Suomi täynnä. Pitäisi katsoa, olisiko mitään, mitä voisi viedä toiseen kaupunkiin myytäväksi. Jotain tästä piti netota, kun yksin joutui paljon tiskin takana seisomaan.    Vaikka hauskempaa täällä oli kuin vankilassa, vanhalla linnakundilla.  Pekka siirsi muutaman harvinaisemman syrjään, ehkä hän ottaisi ne laukkuunsa lähtiessään, kukapa sen tiesi.

             Ja mitäs täällä pohjimmaisena löytyi?  Valtavan suuri kirja, oliko peräti puukansissa? Ja omituinen risti upotettuna, ihanko hopeaa ja jalokiviä? Pekka avasi kirjan. Venäjänkielistä tekstiä. Jonkin verran Pekka tunsi kirjaimia, ja niin hän sai selville, että kyseessä oli ortodoksinen evankeliumikirja.  Sota-aikana jostain hävitetystä tsasounasta mukaan otettu. Viitsisikö tuon var-  siis ottaa haltuun ja näyttää jonnekin muualle, josko olisi hyvinkin arvokas.  Pekka haali kirjaa ylös laatikosta, olipa painava. Ja juuri näkyi joku tulevan paikalle kadun yli, joku karvainen kenkun näköinen kuvatus. Pitikö sen juuri nyt lähteä pornolehtivalikoimaansa täydentämään.

             Ovi aukeni, vaskinen kello kilahti, Antti horjahti sisään rapusta ja kaivoi aseen taskustaan. Asiaan mentiin heti ja välittömästi.

             – Sinä saatanan huorapukki, menit vaimoa panemaan. Klamydiankin annoit, minä tapan sinut.

             – Kuka hitto sinä olet, en minä ole kenenkään vaimoa pannut. Koska se oli, jutellaan. Ei ainakaan viime viikolla, ne olivat neitejä kaikki, sen minä tiedän…

             – Nyt suljet sen sontalouskuttimen ja aukaiset vaikkukorvaläpesi. Vieno aikoo mennä sinun kanssasi naimisiin, kuulemma olet luvannut.

             – Vieno… odotas, pari viikkoa sitten naistentansseissa… joku sen niminen iski minun jortikkaan  pisukoneensa eikä ollut irrottaa millään…

             – Tässä sinulle irrotusta, Antti sanoi, veti liipaisinta ja kun mitään ei tapahtunut, muisti varmistimen, näpräsi sitä.

             Sinkko avasi suunsa, yritti vielä: - Älä kuule ammu! Anna armoa!   Minä menen ensi kuussa ihan toisen naisen kanssa naim…

             – Et kyllä mene, Antti sanoi ja laukaisi uudelleen.

             Ääni oli kovempi kuin Antti oli luullut, ja rekyyli vempautti kättäkin, mutta näkyi luoti osuvan keskelle rintaa, koska Pekka kaatui taaksepäin dekkarihyllyyn joka kaatui ja hautasi hänet pehmeäkantisilla murhilla, ryöstöillä ja raiskauksilla.

             – Siinäs vinkaisit, Antti röhähti, puhalsi pistoolin piippuun ja kääntyi ulos.

            

             Eihän Veikkoa enää missään näkynyt, paitsi perävalo joka vilkutti mutkassa iloisesti. Laukauksen ääni oli pistänyt maisterimiehen adrenaliinit kipittämään starttikäteen ja kaasujalkaan, eikä Veikko ajatellutkaan pysähtyä ennen Pielavettä, jossa hänen mummonsa asui.

             Mutta pakoauton tilalle kaarsi Lada oven eteen, ulos tulivat Into, Paul ja Kauko. Ei tainnutkaan olla virkamatkasta kyse, lienevätkö pankkiautomaatilla käyneet. Ja siihen loppui Antin uho. Pistooli putosi maahan, onneksi ei enää lauennut.

             – Mitä täällä mies pyssyä viskoo? Into kysyi sotilaan karskilla äänellä.

             – Tapoin tuon pukin tuolla sisällä, Antti sanoi. Eipä ollut enää millään mitään väliä. Vaimo istui kotona jalkoväli suovellinä Pekka-herraa muistelemassa ja kyseessä oleva herra makasi luoti sydämessä Edgar Wallace naamallaan Uuden Katakombin lattialla. Olkoon.

             Entinen sotilasmestari otti Antista lujan otteen ja raastoi tämän sisälle liikkeeseen, Kaukon pitäessä ovea raollaan.  Sisällä oli kaaos ja sekamelska. Mutta sekamelskan alta alkoi näkyä liikettä, ja eikös vain esiin työntynyt äimänkäkimäinen naama.

             – Minua on ammuttu, Pekka ilmoitti.

             – Eikö se kuollut? Antti turhaan tiedusteli, vaikkakin huomasi heti kohta helpottuvansa. Ei pitäisi istua vankikopissa kymmentä vuotta. Jos vaikka homoilemaan siellä yllyttäisivät…

             Pekka kömpi pystyyn, käsissään hän vielä piti evankeliumikirjaa, jonka kannessa oli sormenmentävä reikä.

             – Jumalauta, Into hurjistui. – Noin komean evankeliumikirjan olet rikkonut. Olisit pannut eteen jotain vähempiarvoista.

             – Vaikka Vähän Katekismuksen, Paul säesti.

             Into otti kirjan. Luoti oli päässyt miltei läpi, takakansi jo säröili.

             – Ajattele, minkä hinnan tästä nyt saa, Pekka yritti. – Kirja, joka on pelastanut hengen. Minä voin panna siihen nimeni, ja tuo pyssymies samoin.             Ei puhe auttanut. Pekalle näytettiin ovea ja olematon työsuhde päättyi siihen.

             Ei Anttia poliisille annettu. Kaljatuoppien ääressä asiat puitiin selväksi, ja seuraavana päivänä Antti Kaukon kanssa kuljetti antikvariaatti Uuteen Katakombiin kaksi ja puolituhatta kirjaa.  Vaimo sai lähteä, ja ilomielin tuo lähtikin, ja vei mukanaan muun omaisuuden, paitsi nuo muutamat pölynkeruukirjat, joita hän oli inhonnut miltei yhtä paljon kuin Anttia, joka sentään nuorempana oli ollut hieman kelvollisempi ja viriilimpi mies.

            

             – Siis mikä kartta? kysyi Veikko palattuaan Pielavedeltä ja soitettuaan Antin kännykkään, kun viikkoon ei ollut lehdissä ollut murhauutista.

             – Se oli sellainen kartta, jonka avulla minä pääsin kelvottomasta eukosta eroon ja löysin verrattomia herroja, Antti sanoi.  – Taisin vähän valehdella jotta sain sinut mukaan pakoauton kuljettajaksi, mies jatkoi.

             – Mitäs oikein ammuit? Minä ihan pelästyin.

             – Yhtä pyhää kirjaa vähän säpälöin, ei sen kummempaa.

             – Entäs minun palkkioni? Veikko tivasi epävarmalla äänellä.

             – Livistit raukka paikalta, ei tipu mitään palkkiota. Tokko meillä on enää mitään tekemistä toistemme kanssa.

             Antti lopetti puhelun ja lähti kävelemään kohti antikvariaattia.  Oli hänen palkaton päivystysvuoronsa, eräänlaista yhdyskuntapalvelusta. Mies tunsi olonsa helpottuneeksi ja toivekin hänessä iti.

             Mistäpä tiesi, vaikka jonain päivänä ostoksille ilmestyisi soma typykkä, vihersilmäinen, isotissinen, juuri ja juuri viisikymmentä täyttänyt…