AIKARAKO

Novelli on julkaistu lehdessä SPIN 2/1986. Siis aikana, jolloin maailma oli toinen. En tuonut tätä nykyaikaan. Pientä stilisointia tosin tein.


*****************

Kun Ilmari Leppäkeihäs palasi lomaltaan Suomessa takaisin USA:han, hän kutsui välittömästi muun tutkimusryhmän koolle.
     - Olen keksinyt jotain mullistavaa, hän sanoi. 
     - Mitähän tuo mahtaa olla? tiedusteli päällikkö vähemmän vakuuttuneena, sillä tähän mennessä Ilmari oli ollut vähemmän innovatiivinen.
     - Olen keksinyt, miten minne tahansa maailmankaikkeudessa pysytään matkustamaan ilman aikahukkaa, selvitti Ilmari.
     Muita nauratti, joten he nauroivat estottomasti hetken aikaa.
     - No kuunnellaan, sanoi päällikkö sitten. - Mutta puhu nopeasti, meillä on todellistakin työtä.
     Ilmari nosti koiven toisen päälle ja nautti hetken tilanteesta. Hän oli keskipisteenä, ja nauru loppuisi pian.
     - Aika kulkee sykäyksittäin, hän selvitti. - Maailmankaikkeus kopioi itsensä yhä uudelleen, ottaen liikkeen huomioon. Sykäyksen pituus on sama kuin aika, mikä valolta kuluu matkaan protonin halki.
     - Onpa pitkä aika, nauroi naisassistentti.
     - Aika kuitenkin, tokaisi Ilmari. - Ja aina, kun olemassa oleva maailmankaikkeus muuttuu, siihen väliin jää olematon hetki.
     - Ettei maailmankaikkeutta ole ollenkaan, ei yhtään mitään? tiedusteli yksi parrakas naurusuu.
     - No ei niin mitään, vahvisti Ilmari.
     - Entä se matkailu? tiedusteli atomiosastopomo.
     - Me siirrämme kentässä aluksen aikarakoon. Aika loppuu, aluksen voi siirtää minne tahansa ja palauttaa alkuperäiseen aikaan. Eikä aikaa kulunut kuin tuo hetki, minkä valo käytti protonitaipaleellaan.
     - Hienoa, sanoi päällikkö. - Emmeköhän palaa takaisin töihin.
     - Tässä ovat laskelmat, selitti Ilmari.  - Tein ne savusaunan edessä alasti, hattu päässä, olutpullo pöydän alla, samalla kun savusauna lämpeni.
     - Arvokas paikka, tunnusti matemaatikko ja otti paperinipun. Hän syventyi laskelmiin pariksi minuutiksi.
     - Hei, hän epäröi sitten.  - Minä vien nämä ja tutustun tarkemmin. Pidetään huomenna uusi kokous, jotain itua tässä saattaa olla.
     Seuraavana päivänä oli paikalla myös puolustusministeri, jonka matemaatikko oli kutsunut.  He kun olivat koulutovereita.
     - No? tiedusteli päällikkö. - Asiassa lie jotain perää, koska herra ministerikin on paikalla.
     - Niin, hyvät läsnäolijat, aloitti matemaatikko. - On todella, ja meidän on pyydettävä Ilmarilta anteeksi eilistä ivaamme. Olen perehtynyt näihin papereihin erittäin tarkasti, ehkä löydä niistä minkäänlaista virhettä.
     - Sillä lailla! pörhisteli Ilmari.
     - Haluaisin kuitenkin keskustella asiasta läsnä olevien kanssa hetken ilman Ilmarin läsnäoloa, niin että miten olisi, Ilmari, pieni kahvihetki?
     - Sopii, myöntyi Ilmari ja lähti sydän pystyssä kahviota kohti.
     Kun ovi oli sulkeutunut ja askelet kaikonneet, matemaatikko kääntyi toisten puoleen ja kumartui vähän eteenpäin.
     - Tämä on erittäin tärkeää. Ilmarin laskuissa on paljon järkeä, mutta niissä on yksi virhe. Aikaraossa ei voi kulkea paikaltaan minnekään, siellä voi siirtyä vain ajassa eteenpäin.
     - Minne sitten ajassa joutuu? uteli päällikkö.
     - Vaikuttaa siltä, että joutuu toiseen maailmankaikkeuteen, joka kulkee sekunnin vaikkakuinkamonesosan edellä meidän aikaamme. Se on aivan oma maailmansa. Sama aurinko, samat planeetat. Mutta elämästä en uskalla sanoa mitään.
     - Miksi minä olen täällä? tiedusteli puolustusministeri pitkästyneen näköisenä, koska tällaisen keskustelun seuraaminen olisi vaatinut aivoja.
     - Ajattelin vain, että kenttä voi olla kuinka suuri tahansa, ja sillä voisi siirtää esimerkiksi Neuvostoliiton aikarakoon.
     - Poikki! katkaisi puolustusministeri puheen ja tehosti sanojaan viistolla kädenliikkeellä. - Me olemme hyvissä väleissä kaikkien maapallon valtioiden kanssa.
     Ja siihen katkesi tämä keskustelu.
     Ilmarille annettiin lupa jatkaa asian kehittelyä. Ennen kaikkea hänen piti suunnitella tarvittava laitteisto, ja Ilmari lähti kotiinsa mieli turvoksissa ja kehui lopun iltaa itseään naiselle, jonka kanssa asui.
     Jo samana iltana puolustusministeri selosti herra presidentille, entiselle sirkusklovnille, asiaa.
     - Me pystymme hävittävään kaikki kommunistimaat hetkessä, jos haluamme.
     - Totta kait me haluamme, sanoi presidentti. - Kerropa, miten se käy päinsä.

     Ilmari valmisteli kojeitaan, ja aikanaan ne olivat joltisenmoisessa kunnossa. Toisella saattoi siirtyä aikarakoon, toisella pystyi matkustelemaan raossa paikasta toiseen (joka puoli ei kuulemma pelaisi käytännössä). Mutta koska Ilmari ei ollut kovin tyhmä mies, hän arvasi, miksi puolustusministeri oli kutsuttu mukaan kokoukseen, ja miten tämä halusi kojeistoa käyttää. Niinpä hän lähetti pienen paketin muutaman maan hallituksille.
     Sitten Ilmari luovutti kojeensa tutkintoryhmälle.
     - Olen valmis kokeilemaan laitteistoa, sanoi Ilmari. - Mutta muutama ehto on täytettävä, hän lisäsi.
     - Kas mitkä? kysyi päällikkö, jolla ei ollut tuntoakaan puolustusministerin ja presidentin neuvonpidosta.
     - Minun on saatava rakoon naiseni, pitkänmatkan helikopteri ja paljon polttoainetta mukaani, vaati Ilmari, joka osasi kuljettaa mainittua vehjettä.
     - Saat toki, lupasi puolustusministeri, ja pian Ilmari, nainen ja helikopteri käädyttiin verkkoon ja nappia painettiin, ja Ilmari hävisi kohahtaen naisineen koneineen näkyviltä. Kohahtaen, sillä ilma työntyi täyttämään tyhjäksi jääneen tilan, ja puolustusministerin aivoissa välähti uhkakuva, joka ei koskaan tarkentunut valmiiksi.
     Näin Ilmari oli uhrattu, jotta vihollisuhat vihdoinkin väistyisivät maapallolta. Puolustusministeri ja presidentti kikattivat punaisina. Laitteistot toimivat.
     Seuraavalla sukkulalennolla sukkula vei avaruuteen aivan erikoista lastia, ja avaruudesta sinkoilivat voimaviivat maapallolle ja ympäröivät kaikki roistovaltiot, ja silmät tähtirähmässä presidentti painoi sinipunavalkoista nappulaa, eikä maapallolla enää ollut roistovaltioita.
 
     Ilmari oli tyhjyydessä, hänen kuplansa ulkopuolella ei ollut yhtään mitään, ja Ilmari hymyili tyytyväisenä. Hän nosti sormensa säätönappulalle ja painoi sitä, ja aika nytkähti ja hänen ympärillään oli taas maailma. Eikä Ilmari ihmetellyt yhtään sitä, ettei hän ollut siirtynyt Linnunradan reunamille. Hän istui koneessaan naisensa (jonka nimi oli Leenuska) kanssa umpimetsässä, onneksi pienellä aukeamalla. Hän avasi oven ja viskasi pusikkoon paikaltasiirtolaitteen (jonka sisällä oli vain herätyskellon koneisto).
     Hän vietti viikon odotellen tällä niityllä. Sitten matka alkoi. Hän käynnisti helikopterin ja alkoi lentää kohti itää yli koskemattomien aarniometsien. Välillä hän pysähtyi tankkaamaan rantahietikolle, sillä nyt hänen edessään liplatti Atlantti. Hän myhäili tyytyväisenä. Tässä maailmassa kasvoivat kasvit ja elivät eläimet, mutta yhtään viisasta ihmistä ei näkynyt. Valtameri jäi pian taakse ja Länsi-Euroopan metsien yllä hän jo huokaisi helpotuksesta. Suunta koilliseen, Suomeen.
     Suomi oli paikallaan. Ilmari oli aluksi pelännyt, että hänen pitäisi odotella vaikkapa Englannissa jonkin aikaa, ettei kotimaa sortuisi niskaan. Mutta olivat näköjään olleet nopeita liikkeissään. Viikon odotus oli riittänyt.
      Ilmari jatkoi matkaansa. Hän lensi koilliseen, kohti entistä kotitilaansa. Hän laskeutui piiloon navetan taakse, ettei lentoromu pilannut näkymiä, nosti vettä ja pisti heti Leenuskan kanssa savusaunan lämpiämään. Hän myhäili tyytyväisenä.
     Puolustusministeri oli todella luullut, niin kuin luultavaa oli, että Suomi oli yhdessä Venäjän kanssa roistovaltioiden luokkaa. Ja niinpä Suomi oli siirtynyt tähän uuteen maailmaan yhdessä Neuvostoliiton ja muiden kommunistivaltioiden kanssa. Nämä maat olivat siis ymmärtäneet käyttää Ilmarin niille lähettämää pakettia ja kiskaisseet maansa pois aikaraosta seuraavaan rinnakkaismaailmaan.
     Entä mitä tapahtui vapaalle maailmalle?  Kun puoli maapallollista elokehää poistettiin, jäljelle jäi tyhjiö, johon loppu ilmakehä ampautui. Ne, jotka selvisivät hirmumyrskystä, tukehtuivat. Myös tämä entinen, ja vähän nykyinenkin, klovni.
     Mutta uudessa maailmassa siirto tapahtui rauhallisesti. Voimakentät ottivat vastaan uudet tulokkaat, vain lauha tuuli kiersi kertaalleen meret ja mantereet.
     Pariskunta lämmitti saunaansa, istutti perunoita ja porkkanoita. Ilmari pääsi läheiseen kouluun matematiikanopettajaksi. Leenuskasta tuli kouluun keittäjä-siivooja. Hyvin hän ammattinsa hoiti, vaikka ei ollutkaan suuremmin koulutettu. Heille nämä ammatit soveltuivat hyvin, koska koulusta oli pitkät kesälomat istutella juureksia ja kerätä sieniä ja marjoja. Olihan Ilmarilla muutama rauhallinen vuosi edessään, ennen kuin kotimaan kommunistit ehtisivät yhdessä ulkomaisten aateveljiensä kanssa linjariidoissaan sotimisen asteelle.
     Niin, oliko Ilmari ehkä suunnitellut tämän kaiken? Tuskinpa sentään, ei kait hän nyt niin viisas mies ollut.
     Mutta kun ne perhanat aina nauroivat hänelle...

    

ELÄMÄNKÄVYT

     Novelli ilmestyi tilausnovellina Aikakoneen numerossa 1/1986. Aiheena oli Finlandia-palkinto. Kirjoitin tähän valmiiseen novelliin kehyskertomuksen, jotta novelli sopi aiheeseen. Nimenä oli Palkinto. Novelli ilmestyi ilman kehyskertomusta nimellä Elämänkävyt novellikokoelmassa Tähtipuu, Ursa 1990. Ei tässäkään kehyskertomusta ole.
     Aikanaan levisi uutinen, että galaksin painovoimakentän ulkopuolelle ei voi matkustaa. Sen takia alkuperäisnovellissa on ihmeellisiä laitteita yms. tarpeetonta. Muutin tätä suuresti nykytietoisuutta vastaavaksi. 

*****************''

     Minä en lähtenyt heidän sotiinsa.
     Heti alusta alkaen oli selvää, että koko galaksi olisi pian tulessa. Kun tiedot kohtaamisesta levisivät laajemmalti, ihmiset kohottautuivat niskakarvoineen pystyyn. Hämmentyneet miehet ja naiset kuuntelivat tulisilmäisiä puhujia ja uskoivat kaiken, mitä kuulivat. Ja ihmiskunta odotti, että jokainen urho taistelisi ainoan oikean asian puolesta galaksin toista puolikasta vastaan.
     Galaksin asuttaminen alkoi viisikymmentä tuhatta vuotta sitten. Se sujui hitaammin kuin oli suunniteltu. Uudet auringot ja niiden planeetat otettiin rauhallisesti käyttöön, eikä edes bakteereita löydetty mistään. Oletettiin, että ihminen saisi helposti haltuunsa koko galaksin laidasta laitaan. Aina, kun asutus oli kunnolla juurtunut, uusasutulta planeetalta lähetettiin alukset seuraaville auringoille. Verkosto levisi kuin pitsipeite.
     Asiassa oli yksi melkoinen hankaluus. Yksittäisten planeettojen johtajat saattoivat olla varsinaisia kiiskiä. He nimittäin halusivat päättää itse asioistaan eivätkä tahtoneet sijoittaa varojaan uusiin levittäytymishankkeisiin. Koska jokaisen asutun kiertotähden piti suunnata leviäminen vähintään kahdelle oudolle aurinkokunnalle, kyseessä oli melkoinen rahanmeno. Eikä tietenkään ollut mukava luopua paristakymmenestä tuhannesta korkeasti koulutetusta ja ehdottoman terveestä asukkaastakaan.
     Tällaiset planeetat kapinoivat joskus, ja niitä piti ojentaa. Yleensä pelkkä kauppasaarto riitti, mutta silloin tällöin piti paikalle lähettää joukkoja ja vaihtaa johtajia.
      Yleinen käsitys oli, ettei galaksia suurempaa aluetta kykenisi hallitsemaan ilman, että se hajoaisi, ja siksi suunnitelmiin ei kuulunut muiden galaksien valloittaminen. Etenkin, kun niiltä hyvinkin saattaisi jo löytyä älyllinen hallitseva rotu. Ja ennen kaikkea, koska ei tunnettu mitään keinoa, millä naapurigalakseihin päästäisiin.
     Linnunradan johtoporras, joka yhä piti Maata asemapaikkanaan, ei enää uskonut tästä galaksista löytyvän meille outoa elämää. Siksi vieraiden olioiden tapaaminen oli melkoinen yllätys, eikä siihen oltu mitenkään valmistauduttu.
    
     Meikäläiset kutsuivat heitä lurjuksiksi. Näin he halusivat kohottaa omaa taistelumoraaliaan jo ennen kuin taistelut olivat alkaneetkaan. Ja mistäpä he oikean nimen olisivat tienneetkään, muukalaiset eivät viestitelleet ainakaan meidän tajuamillamme radioaalloilla. 
     Luultavasti lurjukset asuivat alkujaan juuri toisella puolen galaksia meistä katsoen, ja olivat lähteneet levittäytymään samoihin aikoihin kuin me. Koska galaksin ekokehä kiersi tarkasti melko etäältä myrskyisen keskustan, olimme näin saaneet aikaan donitsin, josta puolet kuului meille, puolet heille.
     Ja galaksissa oli kaksi rintamaa.
     Neuvottelut olivat tietenkin tarpeettomia. Minkäänlaista yhteistä kieltä ei löytynyt haparoivista yrityksistä huolimatta (jotkut kaistapäät yrittivät englantia...), eikä ihminen kuulemma voisikaan tulla toimeen vieraan sivilisaation kanssa. Hyvä kun hätäisesti hyväksyi muutaman vivahde-eron ihonvälissä tai kasvojen muodossa. Politiikan ja ennen kaikkea erilaisten uskontojen nimissä tapettiin läjäpäin oman rodun edustajia. 
     Siis ei ole ihme, ettei lurjuksia hyväksytty. Ja heillä tuntui olevan samanlainen mielenlaatu. Heidän aluksensa olivat runsaasti aseistetut, ja he olivat herkkiä käyttämään niitä.
     Ei heillä mitään meille outoja tuhoamiskeinoja ollut, taisimme olla melko tasaväkiset. Sota kestäisi kauan, imisi sisäänsä täydennysjoukkoina niin ihmiset kuin lurjuksetkin.
     Ja juuri siihen imuriin minä en suostunut astumaan.
     Oli meitä muutama muukin. Teimme tieteellistä perustutkimusta yliopistossa. Yhteensä meitä oli parikymmentä ja sopivasti yhtä monta kumpaakin sukupuolta. Eikä meistä kenelläkään ollut pienintäkään halua puolustaa galaksinpuolikastamme eli hyökätä lurjusten kimppuun.
     Me päätimme häipyä vähin äänin. Istuimme iltaa rauhallisen takkatulen ääressä ja harkitsimme asiaa. Ympärillämme toimivat kaikki mahdolliset kuunteluhäiritsimet, jotta saisimme keskustella rauhassa. Emme halunneet tuoda ilmi poliisiviranomaisille nk. pelkuruuttamme.
     Emme tienneet, paljonko meitä taisteluhaluttomia oli. Aivopesu toimi tehokkaasti. Se alkoi jo kotona vanhempien toimesta, jatkui lastentarkoissa ja kouluissa, ja opettajien lisäksi valtauskonnot toimihenkilöineen täydensivät myyräntyötä. Rakasta lähimmäisiäsi ja tapa muut.
     Päätimme karata pienellä porukalla ja mahdollisimman pian, ennen kuin karkureitit suljettaisiin perusteellisesti. Mutta minne me karkaisimme? Meidät pystyttiin koska tahansa tunnistamaan ja löytämään henkilökohtaisen värähtelymme perusteella. Emme totta puhuen olisi turvassa millään galaksimme planeetalla. Emme sen kummemmin tällä kuin lurjuspuolellakaan.
     Siis minne?  Loppujen lopuksi paikka löytyi ihmeen helposti.
     Pallomaiset tähtijoukot kiersivät Linnunrataa halossa. Ne koostuivat ikivanhoista tähdistä,  eikä niiden ympäriltä syntyajan varhaisuuden takia löytynyt juuri muuta kuin vetyä ja heliumia. Siksi sinne ei tehty matkoja. Mutta mepä tekisimme. Meidän pitäisi jotenkin pystyä valmistamaan paikan päällä itsellemme koti. Sillä kaasuplaneetalla ei pystynyt elämään.
     Mutta olimme saaneet selville yliopistossa kaukoluotainten tuloksia tutkimalla, että erääseen tähtijoukkoon oli ajautunut muualta G2-tyypin aurinko, jota tuntui kiertävän planeettajärjestelmä.
     Tiesimme olevamme monessa suhteessa koe-eläimiä. Tiedot rintamalinjoilta eivät suinkaan olleet rohkaisevia ja meillä oli liian vähän aikaa tarkistaa suunnitelmiamme. Jollemme löytäisi asuttavaa kiviplaneettaa, kuolisimme. Mutta olisihan se ainakin kauniimpi kuolema kuin menehtyminen ase kädessä, viha silmissä ja suolet sylissä.
     Rintamalinjoilla partioaluksia räjäyteltiin puolin ja toisin. Taistelulaivoja ryöstettiin, vastapuolta solvattiin, vaarattomia kansalaisia teloitettiin vakoilijoina. Ja kirkot kirosivat lurjukset. Eiväthän ne olleet käyneet edes rippikoulua.
     Samana päivänä, kun aluksemme oli valmis, kuulimme sodan syttyneen ilmiraivoon munkkirinkilämme toisella puolen. Välittömästi nousimme laivaamme ja potkimme rappusilta pois innokkaita palavasilmäisiä ihmiskunnan pelastajia, jotka halusivat mukaan lurjusjahtiin. Olimmehasn levittäneet yliopistolla tietoa uudesta tehoaseesta, jota lähtisimme ensin testaamaan, ja sitten suuntaisimme tositoimiin.
     Matkamme alkoi. Kiihdytimme muutaman päivän ja aloimme sitten siirtyä toiseen matkatilaan. Olimme suunnanneet matkamme kohti omaa galaksinpuoliskoa, jottemme kohtaisi lurjusten aluksia. Silti matkamme oli katketa liki alkuunsa. Sotapoliisialus otti meidät kiinni aseet tanassa ja tiedusteli, miksi olimme menossa rintamalinjalta poispäin. Kerroimme kokeilevamme uudentyyppistä sota-asetta täällä linjojen takana ennen kuin heittäytyisimme taistoon. Poliisit ottivat yhteyttä kotiplaneetallemme, jossa innokkaat harhaanjohdetut veikkoset vahvistivat puheemme ja toivottivat sotaonnea, nyt kun mahdollisimman pian toteaisimme aluksen ja aseet kelvollisiksi ja lähtisimme oikeaan suuntaan urhojen tielle.
     Kun sotapoliisialus oli etääntynyt tarpeeksi kauas, me käänsimme kulkumme pois galaktisesta tasosta kohti valitsemaamme pallomaista tähtijoukkoa. Joskus aikoinaan se oli saanut kataloginumeron NGC 4147. Läpimitaltaan se oli noin sata valovuotta, ja matkaa sinne kertyi runsaat 85 000 valovuotta.
     Siellä olisimme turvassa, jos onnistuisimme sinne pääsemään. Ja löytäisimme kiviplaneetan elinvyöhykkeeltä.
     Vaihdoimme kolmanteen tunnettuun matkatilaan, jota saattoi käyttää erittäin tähtiköyhillä alueilla. Kiihdytimme vauhtia, ja parin viikon kuluttua olisimme perillä.
     Kun huomasimme mittareistamme, että olimme NGC 4147:n vetovoiman piirissä, uskoimme pelastuneemme sekä avaruuden tyhjyydeltä että omiemme rakkaudelta.
     Työnnyimme tähtijoukkoomme ja palasimme toiseen matkatilaan.  Otimme suunnan kohti aikaisemmin löytämäämme aurinkoa, palasimme normaalinopeuteen ja kytkeydyimme kiertämään uutta kotitähteämme. Annoimme sille nimen Nova Suno.
     Ja sitten viereemme ilmestyi kuin tyhjästä alus.
     Roistot olivat tulleet kylään.
     Ensin me pelästyimme. Ehkä roistot olivat valloittamassa pallomaisia tähtijoukkoja sodassaan. Valmistauduimme tuhoomme. Eli vedimme hartiat kyyryyn ja suljimme silmämme. Minkäänlaista aseistusta meillä ei ollut aluksessamme. Kohtuullisen ajan kuluttua uskalsimme kuitenkin avata silmämme. Roistojen alus lepäsi tyynenä meidän aluksemme rinnalla, eikä ampunut meitä edes alkeellisilla atomiaseilla.
     Pukeuduin parin toverini kanssa avaruuspukuihin ja menimme kellumaan ulos tyhjyyteen. Valtava Linnunrata hehkui allamme ja yläpuolellamme hehkui tähtijoukon tiheä keskus. Tunsimme olomme juhlavaksi ja pieneksi.
     Hetken kuluttua lurjusten aluksen ovi aukesi, ja kolme heitä tuli ulos. Liu´uimme suihkuinemme lähemmäs toisiamme. Nyt me arvelimme, että luoksemme tulleet olivat samanlaisia kuin me. He olivat paenneet Linnunradan lihamyllyä. Myös he kuuluivat sodankäynnin arvojoukkoihin, käpykaartiin.
     Me palasimme aluksellemme ja viittoilimme heidät mukaan. Johan me ymmärsimme toisiamme: he seurasivat. Istuimme pian sisällä ja totuttelimme toistemme iljettävään ulkonäköön. Totuimme siihen ihmeen pian, niin puolin kuin toisinkin. Menimme myös heidän puolelleen, heitä oli kolmekymmentä, ja taas he tulivat meille, eikä aikamme enää ollut pitkäveteistä. Aloimme etsiä puuttuvaa yhteiskieltä, eikä löytäminen loppujen lopuksi ollut edes vaikeaa.
     Me keskustelimme ääniaalloilla, he valon avulla. Heiltä puuttuivat sopivat kuuloelimet, mutta meidän silmämme pystyivät vastaanottamaan heidän elevärikielensä. Heidän eräänlaiset silmänsä toimivat sekä vastaanottimina että lähettäjinä. Siksi he olivat opettajia ja me oppilaita. Eikä kauan kestänyt, ennen kuin pystyimme ymmärtämään heidän merkkejään, ja opimme viestimään heille kehittämällämme värivalolaitteella.
     He kertoivat, kuinka he olivat tulleet tähtijoukolle. Tarina oli hyvin samanlainen, kuin meidänkin. Hekin edustivat omia korkeimpia oppilaitoksiaan. Hekin inhosivat väkivaltaa.
     Laskeuduimme planeetalle, joka oli ekokehässä. Vettä siellä oli, ja sopiva lämpötila. Mutta ei elämää, joten kaasukehässä oli liian vähän happea. Lurjuksien elämä perustui myös veteen, ja  happea hekin tarvitsivat. He olivat jo valmiiksi kehittäneet kevyen kaasunaamarin, joka sopi hyvin tilanteeseen. Aloimme istuttaa kasvillisuutta - muutaman sadan vuoden kuluttua planeetta olisi jälkeläisillemme kelvollinen.
     Kymmenen paikallista vuotta teimme työtä, valmistimme muutaman kelvollisen kupukaupungin, jokaisessa oli sekä ihmisiä että toislaisia (lopetimme lurjus-sanan käytön).  "Laajentakoot tätä tulevat sukupolvet", sanoimme seistessämme suuressa kasvihuoneessa kaikki viisikymmentä. Tai oikeastaan meitä alkoi olla jo enemmän, sillä kaikki naispuoliset olivat raskaana. Me ihmiset olimme jo varhaisessa vaiheessa sopineet parit. Niin myös toislaiset.  Vaikka koko Linnunradan muu elämä tuhoutuisi, me toivottavasti voisimme ylläpitää molempien galaksin entisten valtarotujen geenistön tallella. Olimme tietenkin tutkineet asian: emme voisi yhdistää geenejämme sekaroduksi.
     Ei meillä ollut rotuongelmia. Ei meillä ollut erikseen ihmisten ja erikseen toislaisten puolta. Yhteiset tilat olivat todella yhteiset. Ja kunhan emme antaisi lapsillemme vääränlaista kasvatusta, ei heillä tulisi olemaan vaikeuksia elää yhdessä rauhallista ja tasapainoista elämää.
     Yritimme kirjata, niin me kuin toislaisetkin, tuleville sukupolville niitä virheitä, joita ennen oli tehty. Näin toivoimme, että tuleva toivottavasti runsaslukuinen ja menestyvä yhteisömme ei sortuisi itsekkyyteen ja sitä mukaa sotiin. Silti kirjatessammekin meillä oli pelko mielessämme. Sillä vaikka me kuinka halusimme kasvattaa lapsemme oikein, ihmisyys ja toislaisuus olivat epävarmoina tekijöinä. Ehkä jonkinlainen itsesäilytysvaiston alkeellinen jäänne kohoaisi pinnalle niin voimakkaana, että se murskaisi sivistyksen alleen.
     Linnunrata alapuolellamme pysyi rahallisena ja hiljaisena. Tullessamme olimme oikaisseet teitä, joita sähkömagneettiset aallot eivät osanneet kulkea. Niinpä tiedot sotatantereilta saapuisivat tänne vasta viidenkymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Vasta silloin yhteisömme saisi tietää, miten Linnunradan suursodassa lopulta oli käynyt.
     Ehkä jälkeläisemme kuitenkin palaisivat kotiseuduilleen jo ennen tätä tietovirtaa. Olisiko siellä elämää ja älyä? Sitä me kaksikymmentä emme saisi koskaan tietää, sillä me emme lähtisi asiaa tarkistamaan.

     Entä nyt, tällä hetkellä? Aikaa on kulunut paljon. Elämäni on lopuillaan. Yhteisömme käsittää jo parisataa yksilöä. Keinotekoinen elinpiirimme on kasvanut kasvamistaan. Se sisältää kouluja ja sairaalan. Molemmat alukset yhdistämällä on lisäksi laadittu erinomainen kulttuurikeskus. Tutkimustyö jatkuu. Yhteisömme on kokonaisuudessaan eräänlainen korkeatasoinen yliopisto. Mielenkiinnolla tutustumme myös elämänmuotorajan yli toistemme kulttuurisiin saavutuksiin.

     Voisin kuolla rauhassa, ellei vehreän kasvihuonekuoren peittämän planeettamme toisella reunalla tapahtuisi jotain, joka todella pelottaa minua. Muutaman kilometrin päässä toisistaan siellä seisoo kaksi rakennelmaa, toinen ihmisten, toinen toislaisten, ja niissä nuorimmat murrosiän epävarmuutensa ajamina herättävät henkiin omien perinteidensä pääuskontoja. Symbolit törröttävät katoilla kohti avaruutta, kynttilät palavat, muuntuneet äänet puhuvat ja laulavat. Tai välkehtivät aallonpituuksien sinfoniaa ahneille näköelimille.
     Ehkä tiedostoista olisi pitänyt poistaa mystinen osuus. Ehkä silloin nämä taivaankaipaajat olisivat kehittäneet jumalkaipuuseensa edes yhteisen uskonnon.
     Minä pelkään. Minä pelkään, että joskus syttyvät uudelleen uskonsodat. Vanhemmat tulevat tuutimaan lapsilleen eriarvoa ja vihaa, eikä yhteistä paratiisia löydy. Sillä kuka olisi Jumalan kuva?
     Koulut eriytyvät, planeetta jakaantuu kahdeksi ja kerran se erotetaan rajoin osiksi. Pyhä sota levittää miekkansa ja kilpensä tänne elämän viimeiseen turvapaikkaan.
     Olen keskustellut noiden hurmahenkien kanssa. He vakuuttavat rakastavansa kaikkia. He kertovat, etteivät he tuomitse ketään, ja että elämä on heille pyhää. Eivät he toki ole rasisteja...
     Nämä samat asiat on kuultu aikoinaan Linnunradalla sadat ja miljoonat kerrat. Olen ehkä vanha ja jo rappeutunut, mutta siitä huolimatta näen selvästi tulevaisuuden. Ehkä tulevaisuus eli ihmisessä jo silloin, kun hän ensimmäistä kertaa ulvoi pelkonsa auringolle. Ehkä sille ei voi mitään. Ehkä koskaan tieto ei kartu kattamaan kaikkea tuntematonta. Ja siihen tuntemattomaan työntyvät saatanalliset taivasjuuret ja murtavat maaperän ihmissuvun alta. Eikä sen paremmin käy meidän galaksiveljillemmekään. Kauas erämaahan kannettu savilamppu välkähtää vielä kerran, ja äly ja tuli sammuvat lopullisesti.

     Pian suljen silmäni ja hengitän viimeisen kerran happea, joka puhdistaa minun lihani ja vereni. Suljen silmäni, enkä näe, mitä ruumiilleni tapahtuu. Ehkä jo silloin on koittanut aika, jolloin jäännökseni luo saapuu mustaviittainen mies muovipölyä lapiossaan ja sanoo: "Maasta olet sinä tullut..."
     Siinä hän edes olisi oikeassa.
     Sillä Maasta on koko ihmissuku tullut.


    
    

TUHO JA KOHTAAMINEN

Novelli ilmestyi Tähtivaeltajan numerossa 3/91.  Aiheen sain ajaessani mökkinurmea ruohonleikkurilla. Sammakot ja hyönteiset pomppivat alta pois. Opin leikkaamaan hyvin varovaisesti. Ajattelin, kuinka jotkut voisivat hävittää samalla tavoin koko maapallon elämän. Alkuperäinen novelli on erittäin närkästynyt. Edelleen olen samaa mieltä, vähän koetin karsia opettavaista ääntä. Kaikkea paatosta en poistanut.



************************

Silmitön meteli kääri sisäänsä kuolemaantuomitun planeetan. Suuremman mahdin tahto tasoitti valtavassa raivossaan kaiken elämän altaan. Iltaan mennessä koko planeetta olisi höylätty hengiltä. Valtavat kaarenmuotoiset tuhoojalaitteet liikkuivat käsittämättömien voimien kannattamina pitkin troposfäärin yläreunaa. Käyttämänsä energian ne riistivät alapuolellaan korisevalta planeetalta, joka ei koskaan enää kohottautuisi vastustamaan vahvempiaan.
     Lars Leevi seisoi tuhoojan numero yksi ohjaamossa, tehtäväänsä keskittyneen kuljettajan takana. Kaari pyrki tärähtelemään, heilumaan, karkaamaan käsistä, muodostaessaan tuhokentän itsensä ja planeetan välille. Lars Leevi keinahteli lattian mukana, ja hänen hiuksensa kävivät tuon tuosta silmillä.
     Kaarevasta ikkunasta näkyi edessäpäin sinivihreä pilvien pumpuloima maapallo. Takamonitorista erottui enää ruskeanharmaa sorakalliomaisema, tai joskus kuohun peittämä, likainen meri.
     Kun alus saapui oman toiminta-alueensa rajalle, ohjaaja käänsi sen ympäri ja tarkisti, että hänen aiheuttamansa hävitys ylti kiinni jonkun muun aiheuttamaan tuhoon. Viereisen palstan auraajaa ei näkynyt, se oli vastakkaisella suunnalla horisontin takana.
     - Vielä kolme sarkaa, Lars Leevi laski mielessään, - ja sitten pääsen lähtemään tältä planeetalta. Hän ajatteli hetken kotiaan, vaimoaan ja lastaan, ja lämpimän huolestunut tunnevirta vyöryi hänen mielensä läpi.
     Alhaalla merellä näkyi alus, jonka vana kääntyi karkuun tuhoojan reitiltä. Lars Leevi näki, että laiva jäisi niukasti reitin ulkopuolelle. Koska laiva eteni kohti jo kertaalleen käsiteltyä aluetta, Lars Leevi pelkäsi sen livahtavan kokonaan karkuun. Siksi hän käski ohjaajaa koukkaamaan sen verran, että laiva jäisi alle.
     Ohjaaja antoi tuhoojan heilahtaa muutaman kilometrin syrjään kurssista. Hän seurasi tarkasti kiikareilla, että voima ylettyi alukselle asti. Laivan kannella juoksi ihmisiä. Pelastusveneitä laskettiin alas. Ohjaaja lisäsi kierroksia saadakseen varmasti jokaisen pienveneenkin murskatuksi. Tuhoojan kuljettua laivan ylitse ei paikalla näkynyt muuta kuin öljyisenä kiehuva merenpinta.

     Kun Lars Leevin komentama laite oli ylittänyt viimeisen vihreän alueen, aluksen ohjaaja painoi pysäytintä ja rentoutui. Myös Lars Leevi istahti tuoliin, nojautui taaksepäin kädet niskan takana ja nosti jalkansa korokkeelle.
     - Tämä urakka on tehty, hän ajatteli, ja vaimon pehmeys täytti hänen ajatuksensa unisella odotuksella. Jo viikon päästä hän olisi kotona kahden vuoden lomallaan. Vaimollakin olisi loma, ja he lähtisivät Kuracejon sairaalaplaneetalle. Muistaessaan tyttärensä vääristyneet kasvot Lars Leevi itki hiukan.
     Puhelin soi. Lars Leevi vastasi.
     - Hienoa työtä, komentaja sanoi ja heilautti ystävällisesti kättään. - Kokoonnutaan puolen tunnin kuluttua kiertoradalle.
     Lars Leevi murahti myöntyvästi ja kytki puhelun irti. Samalla sisätiedottimen sininen valo syttyi. Lars Leevi ojensi kätensä ja painoi nappulaa.
     - Niin?
     - Tarkkailupäällikkö valvomosta.
     - Entä asia?
     - Kun koukkasimme laivan kohdalla, jäi yksi atollisaari tuhoamatta.
     - Asutusta?
     - Ei merkitty ainakaan tiedostoihin. Joitain eläimiä ehkä.
     - Antaa olla. Kuolevat itsestään. Sitä paitsi meillä on kiire. Me lähdemme kokoontumisasemalle.
     - Asia selvä, olemme samaa mieltä. Mutta pitihän tästä ilmoittaa.
     - Teitte oikein. Kuittaan vastaanotetuksi.
     Ohjaaja nosti aluksen ylös. Hetken kuluttua se liittyi muiden tuhoojien kanssa emäalukseen. Epämääräisen näköinen metallikasa lähti hitaasti liikkeelle kohti kotiplaneettaa. Vuorokauden kiihdytyksen jälkeen se siirtyi matkatilaan ja jätti jälkeensä kuolleen planeetan.

     Henrik kohottautui kallionkolossa seisaalleen. Hän nosti varovaisesti jalkeilleen myös lapsensa, jota hän oli pyrkinyt suojaamaan vartalollaan. Hänen oli ollut pakko tehdä niin, vaikka hän oli tiennyt, ettei edes monen metrin lyijypanssari olisi pelastanut lasta.
     Mutta tuhooja oli tehnyt kaarron juuri heidän kohdallaan. He olivat jääneet eloon.
     Vaimo kohottautui hänkin. Nainen oli sokissa, tuijotti mitään tajuamatta miestään ja lastaan. Henrik käveli hänen luokseen, laski kätensä vaimon olkapäälle ja puristi.
     - Se meni ohi. Me olemme elossa.
     - Se tulee takaisin, nainen havahtui puhumaan. - Se tulee takaisin, ja me kuolemme taas.
     Mies osoitti taivaanrantaa, missä alusrumilus siirtyi hitaasti ylöspäin.
     - Ne lähtevät. Niille tuli jokin erehdys. Me jäimme eloon, usko jo.
     Henrik nosti lapsen silmiensä eteen ja katsoi tätä. Kun he olivat paenneet, tuhon reuna oli kulkenut niin läheltä, että lapsi oli  vahingoittunut. Hänen kasvojensa vasen puoli oli murskana, silmä oli kadonnut kokonaan. Mutta lapsi eli yhä. Heillä oli tarpeeksi lääkettä, lapsi ei tuntenut kipua eivätkä haavat tulehtuneet.
     Nainen alkoi vähitellen tajuta elossa olonsa. Hän kääntyi lapsen puoleen, otti sen syliinsä ja hyrähti itkuun.
     - Me pääsemme pois, Henrik sanoi. - Kytkin hakulaitteen, meikäläiset tulevat noutamaan meidät. Ja lapsen viemme Kuracejo-planeetalle, hänet pystytään parantamaan siellä. Hänelle tehdään uusi silmä. Hänestä tulee aivan yhtä terve, kuin hän pienenä oli.
     Kolme päivää myöhemmin alus poimi heidät mukaansa. Ja kaksi päivää vielä, niin he olivat matkalla puolueettomaan Kuracejoon.

     Henrik katseli lasta sairaalan vuoteella. Tätä oli hoidettu puolitoista vuotta. Lapsi oli ollut koomassa koko ajan, mutta huomenna hänet herätettäisiin. Siteet oli poistettu, eikä vaurioista näkynyt arpeakaan. Lääkärit olivat vakuuttaneet, että myös silmä oli saatu täysin toimivaksi.
     Vaimo seisoi Henrikin vierellä ja itki. - Hän näyttää niin onnelliselta nukkuessaan, vaimo sanoi, ja Henrik itki hänkin.

     - Isänmaa ja usko ovat jaloja asioita, repaleiseen pukuun pukeutunut, hieman humalainen mies sanoi toiselle ravintolassa. - Miksi meidän ei sallita tällä planeetalla puhua niistä? Miksi emme voi puolustaa omia aatteitamme? Meidän yksilönvapauteemme kajotaan.
     - Tiesit sen jo tullessasi, toinen sanoi. - Miksi tulit? Olisit pysynyt kotonasi saarnaamassa.
     - Oli pakko tulla, Lars Leevi sanoi. - Luulin, että täällä on hyviä lääkäreitä. Minun lapseni oli sairas, syntymästä lähtien. Luulin, että nämä parantavat hänet. Mutta tappoivat raukan, saatanat.
     - Minunkin lapseni oli sairas, kertoi Henrik. - Mutta nyt hän on taas terve. Huomenna lähdemme pois. Hankimme uuden kodin. Edellinen tuhottiin.
     - Miten? uteli Lars Leevi.
     Henrik viittasi kädellään seinällä olevaan tiedotukseen. - Tiedät kyllä, ettei täällä saa keskustella sodista.
     - Sota on erottamaton osa ihmistä, Lars Leevi sanoi.
     - Jos valitan sinusta, joudut heti poistumaan seuraavalla aluksella, Henrik varoitti.
     - Entä sitten, mitä minä siitä välittäisin? Minulla ei ole enää ketään.
     - Vaimosi. Eikö sinun pitäisi olla hänen tukenaan nyt?
     - Eikö hänen pitäisi olla minun tukenani? Hän jätti minut heti, kun lapsi kuoli. Vain lapsen takia hän oli minua sietänyt, niin hän sanoi.
     - Jostain syystä hän oli sinuun suuttunut. Kai oma syysi?
     - Hän ei pitänyt minun ammatistani. Niin kuin minä olisin voinut työlleni mitään. Jotain minun piti tehdä elääkseni ja elättääkseni perheeni.
     - Mitä teit?
     - Olin eräänlainen pikkupomo.
     - Pikkupomo? Millä alalla?
     - Ei se tähän kuulu. Istuin penkillä ja välitin toisten antamia käskyjä.
     - Jotain siinä oli, josta vaimosi ei pitänyt.
     Lars Leevi kohautti olkapäitään.  - Olin harvoin kotona. Töiden vapaa-aikoina puoli vuotta joskus, samoin  taas parin vuoden kuluttua. Nyt olen tosin ollut toista vuotta vapaalla. Viikon päästä menen töihin. Vaikka totta puhuen, olen niin väsynyt, että taidan karata koko armeijasta.
     Henrik oli hetken hiljaa.
     - Minkä planeetan armeijasta? hän kysyi sitten.
     - Satavitosen.
     Henrik suoristautui istuimellaan.
     - Sataviisi tuhosi ykkösen vajaa kaksi vuotta sitten.
     - Meille sanottiin, että se oli ykkösen oma vika. Ellemme olisi tuhonneet sitä, se olisi tuhonnut meidät. Ainakin meidät. Ehkä koko Linnunradan kulttuurin.
     - Ykkösellä ei ollut yhtään ainutta asetta. Ei edes armeijaa.
     - Ehkä asiassa oli muuta takana. Meille kerrottiin, että siellä jokainen pieni lapsikin kantoi asetta, hirvittävän tehokasta. He rakensivat laivastoa, jonka piti hyökätä lähiaikoina orjuuttamaan meidät.
     - Sen laivaston tarkoituksena oli siirtää osa ihmisistä asumattomalle planeetalle takasektoriin. Asukkaita oli liikaa, ilmakehä ja vesi eivät jaksaneet puhdistautua.
     Lars Leevi katseli Henrikiä. Hän alkoi selvitä, ja nyt hän näki Henrikin silmissä vihan.
     - Kuulutko johonkin avaruudessa olleeseen ykkösen partioon? Niitä jäi minun tietääkseni jokunen hävittämättä. Vaikka mitä minulle kuuluu, kuka olet ja mistä. En minä vastaa meidän kenraaleidemme tekosista.
     - Sinä toteutit, kenraalit vain suunnittelivat.
     - Ja käskivät. Mitä minä mahdoin?
     - Et olisi totellut.
     - Ellen minä olisi komentanut tuhoojaa, joku muu olisi. Ja minut olisi ammuttu.
     - Kuka sinut olisi ampunut?
     - Sotilaat. Teloitusryhmä. Upseerit olisivat määränneet. Olisin kuollut aamunkoitteessa häväistynä rätti silmilläni.
     - Entä jos sotilaatkin olisivat kieltäytyneet?
     - Myös heidät olisi ammuttu.
     - Kuka heidät olisi ampunut?
     - Sotilaat. Aina löytyy sellaisia, jotka eivät käänny laillista esivaltaa vastaan.
     - Laillista... niin. Ruhjovat ja tappavat. Joku koppalakkinen paskapää ajattelee ja käskee...
     Lars Leevi keskeytti Henrikin puheen: - Et vastannut. Olitko ykkösen avaruusosastolla tuhon aikana?
     - En. Olin itse planeetalla. Tyynen meren pienellä saarella. Tuhooja-alus teki kohdallamme kaarroksen. Se kävi koukkaamassa upoksiin laivan, jossa yrittivät paeta planeettamme älykkäimmät tiedemiehet ja loistavimmat taiteilijat. Filosofit, humanistit, ajattelijat. Olimme kerääntyneet tuohon alukseen. Suunnittelimme aseetonta puolustautumista. Kirjoitimme älyyn ja inhimillisyyteen perustuvaa vetoomusta teidän johtajillenne. Saatuamme vetoomuksen valmiiksi rantauduimme eri paikkoihin ja laskimme aina muutaman henkilön maihin. Jokaisen mukana oli kopio vetoomuksesta. Ajattelimme, että edes joku jäisi eloon.
     - Ehkä opitte, ettei ilman voimaa pärjää maailmassa.
     - Me emme oppineet mitään. Me tuhouduimme. Teidän pitäisi oppia, edes älyn ja viisauden kunnioittamista väkivallan sijaan.
     - Mutta me olemme hengissä.
     - Tuntuuko sinusta, että olet oikeassa?
     Lars Leevi nauroi pitkään.  - Minä säästin sinut, hän sanoi. - Minä tein sen kierroksen saarenne kohdalla. Olisit kiitollinen.
     - Kiitos. Olet osittain oikeassa, he ovat suurempia syyllisiä, jotka sinua käskivät.  Ja lait, jotka sallivat sodat, edes moraalisesti moittimatta.
     - Moraali on jokaisen oma, sisäinen asia, Lars Leevi sanoi.
     Henrik painoi päänsä ja ajatteli, kuinka tavattoman kauas teknologian avulla oli kuljettu inhimillisyyden maailmasta.

     Henrikin vaimo ja lapsi tulivat ovelle. Vaimo viittilöi Henrikille.
     - Vaimo ja lapsi, Henrik sanoi Lars Leeville.
     - Saatanan luojan lellilapsi, Lars Leevi kirosi
     Henrik ojensi kätensä ja katseli Lars Leevin ajelematonta partaa ja ryhditöntä olemusta. Lars Leevi puristi Henrikin kättä eikä katsonut tätä silmiin.
     - Voi sinua, Henrik sanoi ja käveli perheensä kanssa ulos.
     Lars Leevi tuijotti heidän peräänsä, ja kun ovi sulkeutui, Lars Leevi nousi ja lähti myös ulos. Hän seisoi ravintolan rappusilla, katseli poistuvan perheen perään. Kun nämä olivat hävinneet rakennusten taakse, Lars Leevi kääntyi ja lähti toiseen suuntaan, vuorille, käyttääkseen käsiään itseään vastaan.

RAKASTUNUT PLANEETTA

Novelli ilmestyi Jyrki Ijäksen lehdessä Ikaros, numerossa 3 vuonna 1986. Hieman muuttelin. Halu oli kirjoittaa psykologinen novelli (eikä Käyn ahon laitaa-romanssi).


***************

Pidin planeetasta heti. Sen meret olivat siniset ja pilvet valkoiset. Leijuin kevyesti pari kierrosta tekemättä tutkimuksia. Nautin siitä, mitä silmäni näkivät. Pitkä matka tyhjyyden läpi oli ohitse.
     Analysoin ilmakehän ja totesin sen itselleni sopivaksi. Myös muut arvot miellyttivät. Laskin käteni ohjaimille ja liu´utin alukseni mukavannäköiselle niitylle kahden vuoren väliseen laaksoon. Laskutelineet keinahtivat. Moottorin ääni sammui. Ryhdyin työhön.
     Planeetta oli kuin toinen maa. Kasvit vihersivät ja kohosivat ja luikertelivat ja valmistivat ravintoa. Ne eivät olleet myrkyllisiä, eivätkä ne olleet väkivaltaisia. Ne eivät näyttäneet syövän edes toisiaan.
     Asetuin rauhassa nurmikolle, ristin käteni pään alle ja suljin silmäni. Aurinko lämmitti mukavasti. Muistini etsi yhtymäkohtia - kotimökillä olin makaillut näin savusaunan edessä. Linnut olivat laulaneet puissa, muurahaiset vilistäneet jalkaterien ylitse, hämähäkit.....
     Nousin istumaan. Eläimet?
     Kuinka olin unohtanut eläimet. Olin asettautunut nurmelle aivan kuin olisin ollut kotona Suomessa. Jokin olisi jo hyvin voinut pistää tai purra minut hengiltä. Aloin katsella ympärilleni, tutkia ruohoa, käännellä sammalia. Yhtään möngertäjää ei kulkenut missään. Potkaisin pientä pensasta ja odotin jonkin jäniksennäköisen karvakerän karkaavan siitä. Hain heinien väleistä verkkoja, värikkäistä kukista pölyttäjiä. Mutta ei. Eikä ilmassa tuntunut lentävän mitään. Kasvit tuntuivat hallitsevan vettä ja maata. Niin, myös vettä. Sillä niityn halki virtasi puro, melkein sitä saattoi kutsua joeksi. Pesin siinä kasvoni ja katselin rantapenkkaa. Vesikasvit heiluivat laiskassa virrassa. Muuta liikettä ei vedessä näkynyt. Söin lehtiä, juuria ja mukuloita. Pistelin suuhuni myös hedelmiä. Luotin makuaistiini. Kaikki maistui ihan mukavalta, ei karvaalta eikä kitkerältä. Eikä vatsani kapinoinut. Koska planeetalla ei ollut kasvinsyöjiä, eivät kasvit olleet kehittäneet itselleen puolustusjärjestelmiä.
     Halutessani tukevampaa ravintoa, otin sitä alukseni varastosta. Olin onnellinen.
     Ryhdyin verkkaisesti työhön. Ympäri niittyä sijoitin muutamia automaattisia rekisteröimislaitteita. Kävin lukemassa niitä silloin tällöin, mielenkiinnosta. Tulokset tietenkin kirjautuivat automaattisesti aluksen tiedostoihin. Lisäksi kuvasin kamerallani ympäristöä, piirtelin kuvia, tutkin kasvien rakenteita, tutkin veden ja maaperän laadun. Kaiken kirjasin siististi pieniin sinikantisiin vihkoihin. Tapa ja luonteenpiirre, joille monet olivat nauraneet. Mutta näin sain tietoni ja ajatukseni parhaiten järjestykseen.
     Aina välillä, saatuani jonkin osatehtävän suoritetuksi, laskeuduin veteen uimaan. Kelluessani pinnalla hitaan virran kuljettamana katselin puiden latvoja sivuillani tai pilviä korkealla yläpuolellani.

Kun olin viettänyt niitylläni viikon, kierrellyt kymmenen kilometrin säteellä ympäristössäkin, olin saanut työni valmiiksi. Lähtisin pian. Kiertäisin vielä planeetan muutamaan kertaan ja tutkisin sitä laitteillani. Jos löytäisin mielenkiintoisen paikan, laskeutuisin. Ehkä useaankin kohtaan. Etsisin eläimiä. Etsisin älykkäitä olentoja. Planeetta vaikutti sopivalta vaikka minkälaiselle sivistykselle.
     Muutaman viikon kuluttua suuntaisin kulkuni takaisin kotiin.
     Menin alukseeni ja naputtelin tietokoneella viestin maahan. Tiesin, että se olisi perillä vasta, kun olisin itse ollut kuolleena jo sadat vuodet, mutta tällainen oli määräys. Mikäli alukseni tuhoutuisi avaruudessa, tutkimustulokset eivät joutuisi peruuttamattomasti hukkaan. Aikanaan ne piirtyisivät automaattisesti johonkin maapallon vastaanottopisteeseen täydentämään tiedostoja. Mikäli niissä vielä silloin olisi jotain uutta ja mielenkiintoista, jonkun tutkijan laitteistossa syttyisi merkki, ja tämä tietäisi katsoa, miten inhimillinen tietous oli lisääntynyt.
     Kun olin lopettanut lähetykseni, menin ulos ja suljin aluksen oven perässäni. Pistin sen lukkoon. Pitkän koulutuksen aiheuttama vaistomainen ele. Ovea ei koskaan saanut jättää lukitsematta, jos poistui aluksen luota. Ei täälläkään, missä elämä rajoittui paikalleen juurtuneisiin yksilöihin.
     Kävelin puron rannalle ja asetuin viimeistä kertaa nukkumaan pehmeälle niittyvuoteelleni. Suljin silmäni auringonlaskun myötä ja odotin unta. Herättyäni lähtisin, ajattelin. Jättäisin tämän niityn ikuisiksi ajoiksi. Olin kotiutunut tänne. Mutta nyt oli lähdön aika. Niin ajattelin vielä silloin.
     Uni ei tullut heti. Avasin silmäni ja katselin tummien puunlatvojen reunustamaa taivasta. Tähdenlento kiiruhti sen yli. Helkkyvä vana yhdisti toisiinsa hämärään syttyvät tähdet. Koti-ikävä painoi rintaani. Tähdenlento oli samanlainen kuin sielläkin, kotinurmikolla elokuun yönä.
     Toinen viiru helähti taivaan poikki, ja pian kolmas. Ajattelin, että planeetta näin vilkuttaa minulle hyvästit. Kohotin laiskasti kättäni ja heilautin vastauksen. Hyvästi, ajattelin. Minun on ollut hyvä olla täällä.
     Ojensin käteni sivuille enkelinsiiviksi ja silitin varovaisesti samettista ruohoa. Minusta tuntui, että nurmikko ymmärsi minua ja hyrisi hiljaa, kuin pieni harmaa kissanpoikanen. Hymyilin, tuuli se kehräsi kasvuston läpi.
     Nukuin yöni hyvin. Olin aina nukkunut täällä yöni hyvin. Aamulla heräsin omituiseen oloon.  Kun sain silmäni auki, ihmettelin, miten vaikea minun oli liikkua. Puoliunessa yritin potkia peittoa päältäni, ennen kuin muistin, missä olin.
     Kasvit ympärilläni olivat rehahtaneet nopeaan kukoistukseen. Heinät kiertyivät jalkojeni yli, vatsalla kukkivat hentovartiset kukat, käsiä kahlitsi kaksi keltalehtistä pensasta ja liki kasvoja levittäytyi vihreä läpikuultava lehti.
     Irrottauduin varovaisesti ja hellästi. Pelkäsinkin vähän. Niitty oli verhonnut minut aamun lyhyenä hetkenä, auringonnousun jälkeen. Eivät kait kasvit täälläkään yöllä kasva.
     Siirsin pehmeät kahleeni syrjään ja kohottauduin varovaisesti. Astuin kauemmas, jätin vihreän vuoteeni sijoilleen ja kävelin muutaman askelen puron rannalle. Seisahduin siihen ihmettelemään. Oliko niitty ottanut aktiivisen osan, ilmoittiko se minulle jotain? Vai oliko ruumiini lämpö aiheuttanut hengittämäni hiilidioksidin kera ilmiön?
     Kumarruin ja katselin kasvojani veden pinnasta. Peseydyin, enkä huolehtinut enää aamuyön hetkistä. Kohottauduin ja kasasin  nuotiopaikalleni muutaman eilen hakemani puupalan. Poltin ainoastaan kuolleita oksia ja puoleksi maatuneita runkoja. Sillä en tuntenut tämän kasvillisuuden luonnetta. Ehkä se tiedosti ympäristönsä ja itsensä, ehkä tunsi kipua. Olin tietenkin teeskentelijä, söin hedelmiä ja muita kasvinosia. En saanut edes tunnonvaivoja, enkä osannut selittää itselleni, miksi en.
     Syötyäni aamupalan nostin purosta vettä pannuun ja ripustin sen vinon puun nenään roikkumaan nuotion yläpuolelle. Vesi kiehui pian, ja lisäsin kuppiini veden sekaan kahvia ja sokeria. Juotuani huuhtaisin kupin ja innostuin käymään vielä kerran uimassa. Vesi kantoi minua, sukeltelin muutaman kerran. Täytin suuni vedellä ja puhalsin sen komeaan kaareen.
     Istahdin sitten rannalle hetkeksi kuivattelemaan, ja pian olin valmis. Aloin keräillä viimeisiä tavaroitani nurmikolta. Silmäilin ympärilleni, etten jättäisi paikalle sen enempää tarvekaluja kuin roskiakaan. Mieleni kävi haikeaksi. Tavarat kädessä kävelin vielä hetken puron reunaa ja annoin katseeni viipyä niityn yllä.
     Aukeaman reunamilla puut kumartuivat minua kohti ja ravistelivat lehtihuntujaan. Pienet hennot punertavat kukat lehauttivat jaloissani ilmoille suloisimmat tuoksunsa. Mutta kovetin mieleni. Käännyin kohti alustani ja lähdin kävelemään.
     Tuskin olin päässyt liikkeelle, kun erotin liikettä aluksen takana. Puiden välissä liikkui jokin, kohosi ja laajeni. Jähmetyin paikoilleni. Alukselle oli matkaa parisataa metriä. Niityllä ei kasvanut yhtään piiloutumiseen sopivaa pensasta, eikä lähettyvillä näkynyt kiviä. Metsäänkin oli liian pitkä matka.
     Hyppäsin puroon. Heittäydyin pitkälleni pohjalle ja kätkin pääni rantakasvillisuuden sekaan. Peläten ja vapisten seurasin vihreän verhoni takaa sitä, joka lähestyi.
     Se ei ollut kasvi eikä eläin. Se oli alus, ja pian se pimensi auringon kulkiessaan ylitseni. Kylmä iski minuun ja värisin vedessä. Silmiini koski seuratessani valtavan aluksen liukua ylitseni. Hetkessä alus oli kadonnut puiden taakse niityn toiselle puolelle.
     Etsin katseellani vielä horisontin ympäri, ennen kuin uskalsin vettä valuen ryömiä takaisin maalle. Riisuin vaatteet yltäni ja aurinko kuivasi ja lämmitti minua. Mutta kauan en seisonut siinä. Oudon pelko repi sisuksiani ja käännyin alustani kohti. Aloin juosta. Vaatteeni liehuivat kuin repaleinen lippu kourassani.
     Ylilentäneet olivat varmasti huomanneet niityllä seisovan avaruusaluksen. Pian he palaisivat paikalle ottamaan selvää, kuka oli tunkeutunut heidän nurmikolleen. Enkä halunnut tavata muukalaisia. Tunsin itseni kelvottomaksi tutkijaksi. Tietenkin minun olisi pitänyt pyrkiä yhteyteen, solmia kontakti vieraaseen älyyn ja saada aikaan ystävälliset suhteet maapallon ja tämän sivilisaation kanssa. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun maailmankaikkeudesta oli löytynyt muita älyllisiä olentoja.
     Mutta jotenkin olin aina ymmärtänyt mahdollisen kontaktin toisenlaisena. Me suuret tutkimusmatkailijat keinumme aluksinemme alkeellisen kylän yllä ja laskeudumme jumalina asukkaiden keskelle ja tuomme lahjana tulen.
     Nämä eivät olleet alkeellisia asujia. Heidän suunnaton aluksensa ei piitannut gravitaatiosta kelluessaan hiljalleen eteenpäin sadan metrin korkeudessa. Ihmiset eivät voisi opettaa heille mitään. Ehkä he haluaisivat neuvoa ihmiskuntaa. Ehkä. Mutta minä pelkäsin.
     Ja minä halusin jo kotiin.
     Tekisin raportin tapahtuneesta. Selittäisin vieraan aluksen poistuneen välittömästi ennen yhteydenottoa, ehdottaisin uutta tutkimusretkikuntaa, jolla olisi täysi valmius tutustua korkeaan maanulkoiseen älyyn.
     Pääsin alukseni luo ja aloin kiivetä rappusia. Mutta nousuni jähmettyi siihen paikkaan, portaalle puoliväliin kohti oviaukkoa. Silmäni juuttuivat kiinni puiden väliin. Sinne, mistä ruskea alus oli vähän aikaisemmin lipunut näkyviin.
     Se tuli sieltä taas. Eikä vain se yksinään, vaan sen vierellä kohosi toinen samanlainen, yhtä piirteettömän mitäänsanomaton. Ne kulkivat vierekkäin, äänettöminä, ja minä irtaannuin irti itsestäni ja ryntäsin vauhdilla loppuraput. Heittäydyin sisälle, vedin oven tiukasti kiinni ja syöksyin ohjaamoon. Valmistin aluksen pikanousuun.
     Vieras laiva oli siis todella huomannut alukseni. Se oli kiertänyt uudelleen paikalle ja oli kutsunut toverinsakin mukaan. Kohotin käteni lähtönapille - ja samalla katsoin näyttöruutuun varmistuakseni, että taivas yläpuolella oli avoin.
     Ja sitten kaikki oli jo myöhäistä. Käteni putosivat kojelaudalta ja palleani laskeutui alistuneena alas. Jännitys ruumiistani katosi. Sanoin itselleni hyvästit.
     Neljän mahtavan, ruskean varjon muodostelma peitti minut ja alukseni. Ja tuskin ne olivat poistuneet taivaanrannan taakse, kun samaa tietä jo kohosi kahdeksan uutta. Muutaman hetken kuluttua niitä jo tuli yhtenään, tasaisin välimatkoin, horisontista toiseen. 
     Odotin merkkiä. Koko ensimmäisen päivän odotin merkkiä. Odotin valonsädettä, radioviestiä, sukkulaa, joka toisi niitylle viereeni kapteenin ja perämiehen ja vieraan kulttuurin. Odotin ilman halki ujeltavaa pommia tai valkohehkuista lasertuhoa.
     Turhaan.
     Illalla menin nukkumaan aluksen vuoteeseen eikä uni ollut tulla. Pyörin vuoteellani ja nousin lyhyin väliajoin kurkistamaan ulos. Aina kulkivat tummat uhkaavat varjot ylitseni tähtiä peittäen. Aamulla nousin ylös jo varhain, auringonnousun aikaan. Taivas laikkuuntui edelleen ruskein täplin. Menin ulos niitylle seisomaan. Tuijotin pelkoani niska kenossa ja kääntelin päätäni. Alukset kulkivat ylitseni kuin lintuparvi, eivätkä piitanneet minusta. Seisoin siinä kauan. Seisoin ja olin vaiti.
     Menin rantaan. Valmistin aamiaista. Kävin purossa uimassa. Vilkutin varjoille. Levitin käteni ja kohautin olkapäitäni. Peitin kasvoni käsilläni ja huusin kauan.

Siitä on kulunut kuusi vuotta. Kuusi vuotta nämä alukset ovat kattaneet minua, katkaisseet tieni kotiin. Kuusi vuotta olen oleskellut niityllä alukseni luona. Olen syönyt vihanneksia ja hedelmiä, kuunnellut musiikkia kirjastostani, opiskellut omaa kulttuuriamme. Oikeastaan olen melko tyytyväinen. Tämä on elämää,  johon olen sopeutunut.
     Usein olen kävellyt kauaskin niityltäni. Lähimetsiä halkovat tutut polut. Minulla on ystäviä. Keskustelen suuren paksurunkoisen puun kanssa tuolla, juttelen pensasrivin kanssa täällä. Kyselen kuulumisia veden kasveilta ja kerron ikäväni kallioheinille.
     Ja luonto vastaa minulle. Tuuli puhuu puissa, suhisee pensaissa ja kuiskii hiljaa kukkien lomassa. Oksat laskeutuvat koskettamaan hartioitani. Sammal kutittaa jalkaa. Purossa kelluvat levät kiertyvät ympärilleni, kun käyn uimassa.
     Mutta koskaan kävellessäni, menin kuinka etäälle tahansa, en ole onnistunut kulkemaan tarpeeksi kauas, että laivakatto yläpuolellani olisi loppunut. Minulla ei ole edes kiertotietä avaruuden väylille.
     Mutta huomenna on toisenlainen päivä. Huomenna on päivä, jonka jälkeen alukseni elossapito- ja suunnistusjärjestelmät eivät enää riitä saattamaan minua kotiin.
     Istun niitylläni ja ajattelen tuota persoonatonta massaa, joka kulkee ylitseni. Mistä niitä riittää, vuodesta toiseen. Jos ne kiertävät planeettaa, mikä siihen on syy?
      Ja taas mieleeni palaa ajatus, jota en ole uskaltanut usein ajatella.
     Ehkä niitä ei ole olemassakaan. Ehkä minä vain kuvittelen ne, varjoineen kaikkineen. Jos aluksessani painaisin lähtönappulaa, ehkä nousisin häiriöttä planeetan pinnalta ja suuntaisin kulkuni takaisin kotiin.
     Paneudun selälleni heinämatolle ja katselen taivasta. Aurinko laskee ja virittää tähdet. Varjot katkovat niiden säteet enkä erota tähtien piirtämiä kuvioita.
     Vielä tämä ajatus: Planeetta aiheuttaa minun aivoihini harhakuvat. Planeetta on elävä, se on yksi kokonaisuus, ja se lukee minun mieleni ja estää lähtöni.
     Ehkä se rakastaa minua.
     Minä käännyn vatsalleni ja upotan kasvoni nurmeen. "Päästä minut pois", sanon ruoholle ja niitylle ja koko planeetalle. "Laske minut omieni luokse", minä toivon ja kuljetan sormiani mättäiden läpi. "Ota verhosi minun kulkuni edestä", minä pyydän ja hyväilen nukkuvaa kukkaa. "Luovu minusta", minä rukoilen ja suutelen vihreää heinää.
     Siinä pimenevässä yössä, outojen alusten alla, kiertotähden pehmeät kärhet kohoavat minun ympärilleni ja tarttuvat minuun kiinni. Makaan pehmeän hillityn niittynaaraan untuvaisella vatsalla ja taivas soi minun sisälläni ja me keinumme ja matkaamme avaruutta. Revontulet syttyvät laukkaamaan ja fauna laukeaa eikä enää pidä minua kiinni.
     Maa jyrähtää ja niitty keinahtaa ja molemmin puolin minua aukeavat vuoret. Kauas korkeuksiin, revontulten sekaan, kimpoavat oranssiset kivisuihkut ja paksu hidas savu läpäisee laivakaton eivätkä alukset pysähdy, eivät putoa alas. Kuulen niitylleni, miten laava runnoutuu ylös kraattereista ja lähtee matkalleen kohti niittyä ja puroa. Metsät syttyvät tuleen ja muuttavat yön pimeyden hehkuviksi sydänääniksi.
     Käännyn selälleni ja katson ylös. Savupatsaiden välissä tunteettomat varjot jatkavat kulkuaan poikki taivaan. Tuulenpuuska heilauttaa kuolleen ruohonkorren hyväilemään kasvojani. Olen hiljaa ja kuuntelen tuhoutuvan maiseman jylinää. Ojennan käteni ja silitän planeetan ihokarvoja. Mielessäni lausun runon, sisälläni kiertää levoton rauhallinen olo. En halua tietää, onko tämä onnea, onko tämä oikein, onko tämä edes totta. Planeetta ei anna minulle enää kuin yhden mahdollisuuden. Sen intohimo viiltää yhä taivasta, mutta sivuillani huolenpito ja sääli vyöryvät tulikivenä minua kohti enkä voi jäädä. Pian leiskuvat kielekkeet saavuttavat niityn, kuivattavat puron ja polttavat kaiken muun paitsi ajatuksen.
     Suljen silmäni ja aistin jäähyväiset. Nousen seisomaan ja kävelen alukseeni. Kohta kohoan tältä niityltä ja jätän planeetan. Ehkä se ikävöi minua, itkee sadepisaroin palot sammumaan, purot tulvimaan, sateenkaaret loistamaan. Ehkä se niin monen hylätyn tavoin tuhoaa itsensä, surmaa elävän kerroksensa maanvyöryin, laavoin, tuhotulvin ja jääkausin.
     Pian minä nousen matkalleni. Pian joko makaan mustuneena jäteläjänä niitylläni törmättyäni johonkin todelliseen johon en uskonut enää, tai sitten vedän syvään henkeä, huudan avaruuden rajamailla keuhkoni tyhjiksi ja annan alukselleni lopullisen käskyn: Kotiin.
    
    
    

MERIPELTO

Tämä novelli kuuluu minun elämäkertakertomuksiini. Voi olla, etteivät muut sitä juuri tajuakaan. (Ei myöskään kuvittaja...) Novelli on silti julkaistu  Tähtivaeltajassa 4/87. Myös Ursan novellikokoelmassa Tähtipuu (1990), ja esperantoksi Sferoj-antologiassa nro 8 vuonna 1993.

*******************

He seisoivat minun ympärilläni. Sade valui kaataen maahan. Nainen lähestyi minua. Hänellä oli suojanaamari kasvoillaan ja toinen kädessään. Hän polvistui vierelleni ja asetteli laitetta kasvoilleni. Tunsin hapen virtaavan suuhuni.
     Pidin enemmän sen kaasun mausta, jota puut olivat alkaneet erittää.
     Mutta hymyilin. Hymyilin heille, tovereilleni, ystäville. Ehkä he olivat pelastaneet minut. Mutta samalla tiesin, että yöllä, kun aluksessa muut nukkuvat, minä lähtisin.

Kalliot tuntuivat tutuilta. Seisoin jyrkänteen reunalla ja katselin alas. Pari metriä alempana erkani kalliosta muutaman metrin hylly. Siinä kyyhötti maja, ja majalle johtivat puiset portaat.
     Lähdin laskeutumaan. Portaat joustivat jalkojeni alla. Linnut istuivat majan katolla ja pitivät ääntä. Valtava viljapelto lainehti alapuolellani horisonttiin asti. Se keinui tuulessa kuin uni.
     Eikä se kuitenkaan ollut viljapelto. Ei täällä ollut järjellisiä olentoja. Ei muita kuin aluksemme miehistö. Pitkään aikaan en ollut nähnyt edes heitä. Jopa alukseni olin kadottanut. Olin eksynyt.
     Lähestyin majaa ja linnut pelmahtivat lentoon. Tuulenkohahdus narahdutti kevyen oven raolleen. Hidastin askeleitani. Tartuin oveen ja raotin sitä enemmän.
     Huone oli pieni ja tyhjä. Sen takaseinämällä avautui kuin tyhjyyteen lasiruuduton ikkuna. Pyöröpuut narisivat askelen alla. Kävelin ikkunan luo ja istuuduin lattialle. Katselin ulos. Hetki hetkeltä minusta tuntui yhä tutummalta. Katselin ulos, kuuntelin omaa oloani, ja sitten uskoin. Pian minun pitäisi nousta pois. Sydäntäni painettiin vasemmalle. Ikävä hiersi paitani alla. Kohotin käteni maailmaan.
     Minä näin: Peltoaukea loppui ja metsä alkoi. Suuret kuuset ja männyt vuorottelivat vehreiden lehtipuiden kanssa. Vähitellen ilmestyivät talot - pienet maalaistalot ulkorakennuksineen. Minä tunsin nämä talot. Tiesin, että seuraavaksi tulee kansakoulu, ja sitten auto pysähtyy osuuskaupan nurkalle ja viipyy siinä hetken.
     Ja niin auto pysähtyi, se  nytkähti paikoilleen ja kuljettaja kumartui avaamaan oven taittuvasta vivusta. Menin ulos. Vasemmalla puolen ulottui tielle asti vanhan harvahirsisen aitan nurkka. Menin sisälle puoliavoimesta ovesta. Nenääni siirtyi vanhojen olkien ja heinän haju. Kuljin lattian yli. Se oli koottu pyöreistä, vuosikymmenten harmaannuttamista puista, ja tuntui niljuvan jalan alla. Toisella puolen oli seinässä matala luukku. Kumarruin siitä sisään. Tulin ikkunattomaan kopperoon, johon valo lankesi hirsien väleistä. Pöly liikkui kuin savu. Lattialla oli enemmän olkia. Niillä makasi nainen. Tunsin hänet. Hänen takanaan, hirsien raoista, erottui linja-auton punaharmaa kylki.
     Menin naisen luo. Tiesin, että rakastan häntä. Meillä oli viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin vanha pitkäkeulainen linja-auto lähtisi ja veisi minut pois.
     Otin hänet syliini. Olimme hetken hiljaa. Sitten laskeuduimme oljille. Hän hymyili minulle. Hymyä olisi voinut sanoa veikeäksi, mutta minä en sanonut. Minä surin.
     Aloimme puhua. Puhuimme mitättömistä asioista, sillä enempään ei ollut aikaa. Petimme toisiamme, emmekä antaneet ikävän nousta. Minun olisi pitänyt ottaa häntä kädestä ja kiskoa hänet ulos rakennuksesta, metsään, toiseen kaupunkiin. Mutta minä en uskaltanut. Vasta vuosia myöhemmin kirosin heidät, jotka olivat rajansa minuun asettaneet.
     Jostain ulkoa korviini tunkeutui mustaksi rasvattujen saappaiden narske maantien hiekkaa vasten. Linja-auton kuljettaja kumartui hirsien raolle ja huusi minulle. Nousin ja lähdin. Käännyin mennessäni katsomaan olkani ylitse. Nainen makasi oljilla savu hiuksillaan. Näin hänen hameensa alle. Kirjoitin pikkuhousujen värin pieneen sinikantiseen vihkoon. Nyt olen sen jo unohtanut.
     Kumarruin itseni pois. Ulko-ovella seistessäni näin linja-auton takavalot tienmutkassa. Palasin sisälle. Kävelin takaikkunalle ja istuuduin uudelleen. Lainehtivan viljapellon takana kohosi saari. Sen tummasta vihreydestä nousivat savukiehkurat taivaalle. Sota.
     Tiesin, että perheeni oli siellä. Perheeni keskellä pommeja ja pistimiä. En ollut huolissani. Tiesin, että he olivat jo tulossa luokseni, jossain keinuvan, lakoavan viljapellon keskellä, eikä kukaan kylväisi heidän ylleen tulta eikä tuskaa. Tai ehkä he olivat alasti, ehkä he juoksivat pitkin tietä kauhu kasvoillaan, napalmia hiuksissaan, jotain suurta ja valtavaa takanaan, joka luuli olevansa uljas ja oikeassa. Ehkä niin, mutta he olivat elossa, sillä minä ajattelin heille olemassaolon. Kun he saapuisivat, me ryömisimme piiloon valkoisiin käytäviin, maan alle, leppien alle, kauas. Siellä me pysyisimme, kunnes sota olisi ohitse. Nousisimme ylös, avaisimme turpeen peittämän kannen ja jakaisimme myrkytetyn maan elämän.
     Tuuli sai lehdet katolla kahisemaan. Ja sitten yhtäkkiä, siinä istuessani, tiesin, mitä muulle miehistölle oli tapahtunut. He olivat menneet talvella metsään, kävelleet tieltä vasemmalle, kahlanneet kovassa pakkasessa metrin hangessa paikkaan, missä suuret kuuset kantoivat katkeamatta lumet ja linnut. Ja siellä he nousivat kuusiin, jokainen omaansa. He nousivat korkealle, kiertyivät polusta nähden piilon puolelle, potkivat lumet maahan ympäriltään ja hirttäytyivät.
     Talviseen kuuseen hirttäytyminen on hankalaa. Kun kuuseen on kiivennyt, on putoamaisillaan, ennen kuin saa solmut pitämään. Ja juuri sillä hetkellä kun henki pakenee, on kiusaus suuri tarttua jäisenliukkaisiin oksiin ja epäonnistua.
     Mutta he onnistuivat kaikki, ja keväällä heidän lapsensa kävelivät sitä samaa polkua pitkin ja katselivat lintuja, jotka istuivat puissa laulamassa ja tekemässä pesää. Ne olivat käpylintuja, ja ne tekivät pesänsä isien ja äitien taskuihin, ja niin lapset löysivät vanhempansa. Kevätaurinko ei vielä ollut pehmentänyt heitä, joten he roikkuivat oksien väleissä epätoivoisissa asennoissa.
     Kylän miehet tulivat paikalle ja ottivat heidät alas. Asennot säilyivät, he olivat kuin esiinkaivetut kannot. Heidät kuljetettiin reissä kylään. Vain polvet pistivät esiin rekien laitojen yli. Ja lapset kulkivat perässä ja itkivät käpylintujen rikottuja pesiä.
     Eikä perhettäni kuulunut pellon halki, ei tietenkään. Minä istuin ja tuijotin ikkunasta merelle, joka huokui vihreää uhmaa. Tuuli kohotti ääntään ja keinautti taivasta. Linnut karkasivat ulapalta ylitseni sisämaahan. Luonto hiljeni hetkeksi, aurinko himmeni sadoin puuttuvin sätein, pilvet väistyivät ja jättivät muistot ja pelot paljaiksi.
     Niin rahina alkoi. Meri pakeni silmieni edessä. Se vetäytyi kauemmas ja jätti jälkeensä ruumisluiden laikuttaman tantereen. Yhä nopeammin ja nopeammin liikkui vesiraja. Rantaviiva siirtyi näkymättömiin, ja sitten, hitaasti ja voimakkaasti, horisontti alkoi kohota. Vihreä seinämä yleni ja läheni. Kylmä kostea henkäys työntyi minun ylleni ja silmäni vettyivät viiruun. Laine kasvoi, ja kasvoi yhä. Pian se ylti auringon eteen ja kylmyys lehahti kuolevan rannan ylle. Vesimuurin latva murtui ja raivoisat ryöpyt lähtivät putoamaan minua kohti. Seurasin niitä katseellani hetken, ja vielä hetken, äärettömän kauan odotin ensimmäisiä pisaroita, ja kun ne räjähtivät kasvoilleni, minä painoin käteni silmilleni ja pääni polviin, annoin kuoleman tulla, enkä muistanut enää.
    

PEHMEÄ VESI

Novelli ilmestyi Aikakone-lehden numerossa 4 vuonna 1986. Jouduin melkoisesti korjaamaan tarinaa. Lähtökohtana oli aikoinaan kirkon käsitys himosta syntinä. Eipä tuo vieläkään minusta synti ole.

****************

Mies sai vastauksen vasta, kun hän oli jo kuun kiertoradalla. Kuun asema oli hylätty ja vastaus tuli maasta. Mies tiedusteli, voisiko hän palata vapaasti suoraan maahan, vai pitikö hänen kiertää jonkin avaruusaseman kautta.
     - Avaruusasemia ei enää ole, hänelle vastattiin.  - Me annamme sinulle koordinaatit, joiden mukaan sinun on laskeuduttava juuri tiettyyn paikkaan. Jos yrität muualle, tuhoamme sinut välittömästi.
     Mies ylitti maan ja kuun välimatkan parissa päivässä. Hän oli erittäin hämmentynyt tilanteesta. Hän ei osannut ajatellakaan, mitä Maan päällä oli tapahtunut. Saavuttuaan sopivalle radalle hän otti uudestaan yhteyttä. Vastaukset olivat varovaisia, ja mies alkoi aavistella pahinta. Hän ei ollut tervetullut. Vaikutti siltä, kuin tiede ja tutkimus olisivat menettäneet merkityksensä. Maa kierteli asioita, kaarteli, vältteli.
     Mies koetti lyhyesti selvittää, mitä kaikkea hän oli matkoillaan saanut selville.
     - Matkani aikana teillä on kulunut ainakin kaksisataa vuotta, ja minä olen löytänyt jopa orastavaa elämää, joka on erilaista kuin maanpäällinen elämä, hän koetti innostaa.
     Mutta vastaus oli tyly.
     - Valehtelet. Ei ole muunlaista elämää kuin tämä meidän.
     Kuitenkin hän sai laskeutumisluvan. Hän antoi aluksensa liukua hiljalleen maapallon ilmakehään.
Valkohehkuisin siiventyngin alus syöksyi paksumpiin ilmakerroksiin ja sukelsi lopulta pilviin. Hän ei halunnut käyttää sukkulaansa, koska hän halusi viedä koko aluksen tiedostoineen ja näytteineen heti maahan. Oikeaan aikaan hän laukaisi laskuvarjot, jarrutti niillä nopeutta ja liukui suolajärvelle suuren kaupungin vierelle.
     Radio rasahti.
     - Tervetuloa kuitenkin, sanoi piirteetön ääni.
     - Onko maa samanlainen kuin ennen? hän kysyi. - Elävätkö ihmiset niin kuin kaksisataa vuotta sitten? Ovatko sodat hävittäneet sivistyksen, taudit turmelleet perimän?
     - Ei, maa ei ole samanlainen kuin ennen, totesi ääni kuulokkeista. - Sotia ei ole käyty enää vuosikymmeniin, ja tauditkin on saatu kuriin. Mutta moni asia on muuttunut.
     - Onko maan päällä enää rakkautta? kysyi mies, sillä sitä hänen oli ikävä.
     - Tietenkin rakkautta on, vastasi ääni ja kuulosti paheksuvalta. - Miksei olisi? Rakkaus on entisestään jalostunut, eivätkä ihmiset enää kulje ympäriinsä kipu rinnassaan. Nykyään ei kukaan ole onneton.
     - Entä onnellinen? mies kysyi, eikä vastausta kuulunut.
     Mies avasi aluksensa oven ja seisahtui haistelemaan pitkästä aikaa maapallon ilmaa. Hän katseli vihreää ja sinistä ja valkoista ja oli tyytyväinen. Maapalloa ei oltu tuhottu, täällä saattoi elää. Ilma tuntui puhtaalta.
     Hän asteli rappuset alas, ja häntä vastaan tuli androidi jäykähköin askelin.
     - Siinähän olet, se sanoi.
     - Sinunko kanssasi minä keskustelin radiolla? mies kysyi.
     - Minun, sanoi androidi. - Minut on määrätty vastaanottamaan sinut. Toimitan sinut eteenpäin.
     - Minkälaista rakkautta? mies palasi vielä samaan aiheeseen.
     - Johan sanoin, tokaisi androidi. - Kaunista ja puhdasta.
     Androidi kääntyi ja lähti kävelemään kohti suurta rakennusta. Mies seurasi, he saapuivat ovelle. Sen yläpuolella luki TUTKINTAROBOTTI.
     Sisälle hän meni yksin ja seisahtui ovensuuhun.
     - Olet ollut kauan poissa, totesi kone pöydän takaa.
     - Olen, vastasi mies. - Silloin kun minut lähetettiin, ihmiset istuivat tällaisten virkojen tuoleilla.
     - Eivät enää, sanoi tutkintarobotti. - Nyt elämme täällä toisin. Mitä haluat?
     - Haluan antaa raporttini, jättää tietoni ja näytteeni asiantunteviin käsiin ja lähteä eläkkeelle. Järven rannalle punaiseen mökkiin, naisen kanssa joka antaa minulle kaksi lasta. Näin olen haaveillut vuodet aluksessani.
     - Puhut niin kuin ei saa puhua, robotti ärähti. - Mene keskusvalvomoon, ehkä saat sieltä jonkinlaisia ohjeita. Ja seuraa vastaanottoandroidia. Jos yrität karata, sinut tuhotaan heti.
     Tutkintarobotti kutsui androidin ovelle ja antoi tälle ohjeet.
     He lähtivät, androidi edellä ja mies perässä. He kulkivat pitkin pitkiä käytäviä ja nousivat hisseillä ja seisoivat taas ovella, ja androidi painoi nappia ja mies sai luvan astua sisään.
     Johtava robotti kuunteli häntä hetken. Mies puhui saavutuksistaan, näytteistään, elämästä etäällä. Syntyvistä tähdistä, kiertävistä galakseista, maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen hehkusta, joka yhä kierteli avaruutta.
     Johtava robotti kuunteli ja valo sen silmissä tummeni rubiiniksi, ja sitten se viittasi kädellään miehen puheen poikki.
     - Miten rakastat? se kysyi.
     Miehen mieleen tuli tyttö, sinisilmäinen, vaaleahiuksinen, joka jäi kerran kauan sitten tienristeykseen, joka vilkutti ja itki, ja joka ei elänyt enää.
     - Haluan pitää vaimostani huolta ja helliä häntä, rakastella hänen kanssaan ja saada kaksi lasta.
     Robotti vihastui ja sen ääni syveni.
     - Määrään sinut hoitoon. Eristämme sinut, et kuulu tänne. Vai haluatko, että lähetämme sinut uudelleen avaruuteen?
     Mies katseli ihmeissään ympärilleen. Hän ei ollut nähnyt yhtään ihmistä maahan paluunsa jälkeen.
     - Haluan tavata ihmisiä, mies sanoi.
     Johtava robotti painoi nappia pöydässä, ja sisään tuli kaksi uutta laitetta, ja ne tarttuivat miestä käsivarsista ja kuljettivat hänet pois.
     - Minne te viette minut? mies kysyi.
     - Viedä hoitoon, kirahti toinen, eikä niistä saanut muuta irti.
     He saapuivat kaupungin muurille ja siinä oli suuri portti. Vartijat avasivat portin ja mies työnnettiin sisälle ja portti lukittiin hänen perässään.
     Ja sisältä löytyivät ihmiset. He kävelivät edestakaisin katuja, kiirehtivät asumuksiin, olivat synkän ja katuvan näköisiä mustissa vaatteissaan.
     Miehellekin kävivät sisäkoneet heti vaihtamassa tumman puvun, ja hatun he painoivat hänen päähänsä.
     - Kun olet kunnolla, saat elää, ne vielä neuvoivat miestä, ja mies lähti kaupungille. Heti hän suuntasi askeleensa lähimmän ihmisen luo.
     - Mitä te täällä teette? hän kysyi. Vanhempi mieshenkilö kääntyi kummissaan häntä kohti.
     - Meitä tietenkin eheytetään, vastasi vanhus. - Ehkä me paranemme joskus ja voimme päästä ulos.
     - Entä  mikä teitä vaivaa? jatkoi mies.
     - Koemme kiellettyä tunnetta, tietenkin. Himoa. Oletko unohtanut, siksi sinäkin varmasti olet täällä, lopetti potilas ja kulki pois
     - Kiellettyä tunnetta? sanoi mies hiljaa itsekseen, ja hänkin lähti kulkemaan. Täältä siis voisi löytää naisen, jota voisi rakastaa sillä lailla kuin hän rakkauden muisti.
     Hän seisahti kummissaan keskelle suurta toria eikä tiennyt, minne lähtisi. Torin reunalla seisoi kirkko, sen ovesta purkautui satamäärin ihmisiä. Ja pian sen jälkeen alkoi soida kello - ei kirkonkello vaan heleämpi, maallisempi. Ja kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja menivät suureen rakennukseen. Mies seurasi perässä, ja portailla hänen sieraimiinsa takertui ruoan tuoksu.
     Mies meni sisälle. Hän jonotti muiden mukana ja sai lautasensa ja vesikuppinsa. Hän haki katseellaan vapaata paikkaa ja meni sitten huoneen perälle, partaisen nuoren miehen viereen. Hetken he söivät hiljaa, kyräilivät toisiaan. Sitten mies kysyi partaleualta:
     - Miksi teidät on suljettu tänne kaupunkiin? Miksi ette juokse vapaina metsissä ja pelloilla?
     - Etkö muka tiedä? partamies ihmetteli. - Etkö tunne himoa, etkö koe ja aiheuta onnettomuutta?
     - Himoa tunnen, mutta ei se ole onnettomuutta, vastasi mies, ja tämä maailma alkoi hahmottua hänelle. - Joku torvi kielsi teiltä seksin?
     - Niin tietenkin, tämä vastasi. - Maapallosta tulee uuden elämän kehto. Ihmiset elävät ikuisessa onnessa ja vaaleanpunainen aurinko loistaa kaiken ylle. Kunhan himo kaikkoaa meistä.
     - Rakkaus on teidän sairautenne? mies kysyi.
     - Ei rakkaus. Rakkaus on suurinta maailmassa. Mutta himo on synneistä kavalin. Likainen, rietas halu. Ruumiillinen rakkaus on pahe, pahan alku ja syy! kivahti mies.
     - Ihmistä ei ole ilman sitä.
     - Rienaat.
     - En. Teidät on aivopesty.
     Eikä pöytänaapuri käsittänyt, mistä oli kyse.
     Mies nousi ylös ja katseli väkijoukkoa. Toisella puolen hän näki naisen, joka istui yksinään pöydässä. Tämä oli kaunis ja nuori ja rintava, ja koska mies oli viettänyt aluksessaan vuodet ilman naista, hekuma kohosi hänen sisällään.
     Mies meni naisen luokse.  - Olet kaunis, hän sanoi. - Voisin rakastaa sinua.
     Nainen laski lusikkansa lautaselle ja kääntyi kauhuissaan poispäin. - Hankit kirouksen meidän yllemme. Haluat riisua minut ja mennä jalkojeni väliin.
     - Haluan, mies vahvisti. - Se on rakkautta.
     - Se on iljettävää ja kiellettyä, nainen kauhistui. - Ei niin saa edes ajatella.
     - Niin on pakko ajatella, ihmetteli mies. - Te kiellätte lisääntymisen. Miten teitä yleensä on vielä olemassa?
     - Ei meitä enää monta ole, nainen sanoi. - Mutta kun paranemme, me opimme neitseellisen lisääntymisen.
     Mies luopui, käveli ulos ja meni lähimmän tekopoliisin luo.  - Vie minut johtajan luo, hän pyysi.
     - En voi, ei hänellä ole asiaa sinulle, tekopoliisi sanoi.
     Mies meni keskelle toria, suihkulähteen luo, kiipesi sen reunukselle ja huusi:
     - Minä rakastan teitä kaikkia, kuuletteko? Rakastaa tekin toisianne, rakastelkaa ja täyttäkää maa!
     Ja poliisit tulivat, ja pulut ja sammakot karkasivat mutta mies seisoi paikoillaan. Hänet vietiin tutkijarobotin luo, ja mies tervehti kuin tuttua, ja tutkijarobottikin muisti hänet vielä. Siksi häntä ei välittömästi teloitettu.
     - Haluan johtajarobotin luo, mies sanoi. - Meiltä jäi juttu kesken.
     Mies vietiin johtohuoneeseen.
     - Sinä taas, ihmetteli johtaja ja keskeytti työnsä.
     - Sanoit, että voin palata avaruuteen, jos haluan.
     - Voit. Et kuulu tänne, haluamme päästä sinusta eroon.
     Mies kumarsi ja kääntyi. Muovisormet tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja saattoivat hänet kaupungin portille. Lukot rapsahtivat auki, eikä mies enää ollut vanki.

Hän astui alukseensa, veti kiinni tutun oven, käveli lämmintä punaista mattoa ohjaamoon, istui tuolille joka tuntui muistavan hänen selkänsä, ja napsautti virran päälle. - Tervetuloa, sanoi hänen aluksensa hiljaa soiden, ja mies aktivoi voimakentät. Koneet surahtivat, tietokone luetteli lukemia, mies tuijotti mittareita, ja lopulta väänsi päälle täyden tehon.
     - Lennän, hän selitti koneelleen. - Lennän ja tulen takaisin, kun täällä on taas kulunut kaksisataa vuotta. Ehkä asiat ovat silloin paremmin. Nyt en jää tänne.
     Ja kun hän lähti, taivaalle piirtyi hohtava vana. Ehkä ihmisvangit seurasivat katseellaan vanaa, ehkä pistivät kätensä haaveksien ristiin.

Kun maapallolla oli taas kulunut kaksisataa vuotta ja mies oli tutkinut kaksi kaukaista planeettaa, hän palasi, laskeutui ja haki radiollaan ja katseellaan androidivastaanottajaa. Kaikki oli autiona. Lentoaseman rakennelmat kyyhöttivät rapistuneina, lasit säpäleinä, ovet raollaan.
     Mies käveli rakennukseen ja katseli ympärilleen. Pölykerros peitti tasaisena kaiken, sitä ei laikuttanut yksikään ihmisen tai robotin jälki. Rotta livahti nurkasta nurkkaan, hämähäkki keinahti verkossaan.
     Hän poistui, lähti kävelemään kohti ihmisten kaupunkia. Linnut lauloivat hänen ympärillään ja ruoho mursi asvalttia, ja jo kaukaa hän näki, että kaupungin portti oli auki eikä aukossa seissyt yhtään vartijaa.
     Autiot kadut ottivat hänet vastaan, tyhjät talot, tori ja sammunut suihkulähde. Pulut ja varpuset hakivat kivetyksen raoista ajat sitten kadonneita leivänpaloja.
     Puistot levittäytyivät harmaiden talojen ohi ja yli, nurmikko eteni, eläimet etsiytyivät pesiinsä, ja yhtäkkiä mies tajusi, ettei kaupunki suinkaan ollut tyhjä ja autio, vaan tulvillaan elämää.
     Mutta vieläkin hänen oli ikävä ihmistä, ja siksi hän jatkoi matkaansa. Hän saapui kaupungin vastakkaiselle laidalle. Sielläkin odotti avonainen portti, ja katu siirtyi maaseudulle ja mies seurasi sitä. Lopulta, käveltyään muutaman kilometrin pitkin liki umpeenkasvanutta tietä, hän löysi entisen älyn rippeet. Sillä eivät koneet niin vain kuole.
     Kaatopaikka kuhisi. Robotit kiipeilivät toistensa yli, kolistelivat ja narisivat. Metalli kirskui metallia vasten ja pajunvesat reunamilla repeytyivät heiluvien jäsenten myötä.
     Mies seisoi ja katseli, ja yritti ymmärtää. Hän huusi ja kysyi: "Miksi te siellä olette?" mutta kukaan ei kuunnellut eikä vastannut. Aurinko paistoi ja linnut sukeltelivat ylitse ja muurahaiset rynnivät pitkin polkujaan miehen jaloissa, ja sitten mies luuli keksineensä.
     Ne oli ohjelmoitu menemään kaatopaikalle sitten, kun ne olisivat saaneet tehtävänsä suoritetuksi. Sitten, kun maapallolla ei olisi enää yhtään syntistä ihmistä. Kauan sitten joku oli huvikseen naputellut sellaisen käskyn ohjelmoinnin loppuun, ja nauranut päälle.
     Mutta kukaan ei ollut ohjelmoinut niitä tuhoamaan itseään. Ja niiden paristot kestäisivät liki ikuisuuden.
     Ehkä ne oppisivat, toisin kuin ihmiset,  synnittä sikiämään, jakoavaimin ja ruuvimeisselein.
     Mies pelästyi eikä korottanut ääntään enää. Hän ei halunnut, että nämä koneet tiedostaisivat ihmispahuuden paikallaolon ja nousisivat kuopastaan saattamaan häntä oikealle tielle. Hän kääntyi ja kiirehti kaupunkiin halki vihreänä leiskuvan luonnon. Kettu livahti hänen editseen ja sudenkorennot helisyttelivät siivillään ilmaa. Mies juoksi halki kaupungin ilmalaivansa luokse. Hän ei jäisi tänne, sillä kestäisi miljoonat vuodet, ennen kuin maan päällä olisi uudelleen rakkautta, ja niin pitkiä aikoja ei hänkään hallinnut. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta joka tapauksessa hän nousi alukseensa ja lähti karkuun lajinsa muistoja. Taivaalle kohosi taas leiskuva juova ja ilma jymisi kuin ukkonen.
     Ja kaatopaikalle alkoi sataa pehmeää vettä, elämän vettä.

    

 

VARAOSAT

Novelli on julkaistu lehdessä Aikakone, Vol.4 no.1 Kevät 1985. (Noin lukee etusivulla)
Luettuani nyt tämän en ollut alkuunkaan tyytyväinen. Perusajatushan minulla oli, ettei uskonnollista lähetystyötä pidä (väkisin) tehdä. Novellin loppu oli kelvoton, niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. Niinpä kirjoitin novellin melko pitkälle uusiksi. 

********************

Minun oli pakko laskeutua. Lähetin hätäsanoman lähimpään keskukseen. He ilmoittivat, että joku tulisi minut pelastamaan noin vuoden päästä. He tarkistivat luottokelpoisuuteni. Minut pelastettaisiin, he ilmoittivat, mutta joutuisin palkkarengiksi loppuelämäkseni. Kirosin puuttuvaa kaikenvaravakuutustani. Tai paremminkin kirosin vakuutusyhtiöt. Minulla oli kuusi erilaista vakuutusta, mutta mikään ei korvannut pelastajien matkakustannuksia.
     Lähin planeetta tuntui sentään sopivalta. Se oli maankaltainen, happipitoinen planeetta jolla oli vettä. Ruokaa riittäisi, vaikka pihvintekokone menisikin virran puutteessa epäkuntoon. Jäisin henkiin. Ellei sitten jokin mönkivä tekisi minusta selvää heti ensimmäisinä vuorokausinani oudolla taivaankappaleella.
     Laskeuduin hiljalleen alemmas. Valikoin tietokoneen ehdotuksista sopivimmalta tuntuvan maihintulopaikan ja sukelsin syvemmälle ilmakehään. Meret ja mantereet tulivat näkyviin. Muutaman kierroksen jälkeen sain varmuuden: planeetta oli asuttu. Hökkelit sijaitsivat miltei kylki kyljessä. Aukioilla kiirehti hoikkia ihmisenkaltaisia hahmoja. Jarrutin ja laskeuduin tyhjälle tontille.
     Nurmikko peitti maan. Pari pientä eläintä kiirehti karkuun. Lähin asukas tuli heti alukseni luokse, muut eivät tuntuneet suuremmin piittaavan saapumisestani. Avasin oven ja menin ulos. Kohotin käteni, hän ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään. Katselimme toisiamme, silmät hänelläkin oli. Mutta ei korvia eikä nenää. Suu näytti yksinkertaiselta ravinnonottoaukolta, mikäli tuo silmien alla oleva elin nyt sitten oli suu eikä ulostusaukko. Ainakaan tuolla reiällä ei pystyisi puhumaan. Heillä oli jokin muu kommunikointikeino.
     Katsottuaan minua hetken hän lähti pois. Seurasin häntä. Tulimme väkijoukkoon enkä hetken kuluttua enää pystynyt erottamaan vastaanottajaani muista. He olivat kaikki täysin samannäköisiä.      
     Kukaan ei enää välittänyt minusta. Ikään kuin kaikki jo tietäisivät tulostani ja minusta kaiken. Koetin ottaa kontaktia. Kukaan ei edes pysähtynyt.
     Olin hämmästynyt. En todellakaan ollut odottanut tällaista vastaanottoa. Käännyin ympäri ja palasin hiljalleen alukselleni. Sen ympärillä ei seisonut uteliaita. Menin sisälle, söin hieman ja rupesin nukkumaan. Mitä muutakaan olisin voinut.
     Aamulla siistiydyin ja lähdin uudelleen ulos. Päivä oli kirkas. Lähellä virtasi puro solisten. Mietin, kuulivatko planeetan asukkaat äänen vai elivätkö he ikuisessa hiljaisuudessa. Kävellessäni auringon paisteessa kohti sinisenä keinuvaa puroa, minun miltei tuli alkuasukkaita sääli. Mutta sitten ajattelin, etten tuntenut heidän aistejaan enkä tiennyt, minkälaisia vaikutteita he saivat ympäristöstään. Ehkä minua piti sääliä, ei heitä.
     Laskeuduin puron reunalle, kosketin sormillani vettä. Se oli kylmää ja tuntui tavalliselle vedelle. Kouristin käteni kuupaksi ja maistoin. Se oli vettä, sammutin janoni.
     Eräs lähellä oleva muukalainen tuli luokseni ja katsoi, mitä tein. Mietin, miksi. Heidän täytyi olla vesiperustaisia, joten hekin taatusti joivat vettä. Kukaan muu ei tullut katsomaan. Kukaan muu ei välittänyt. Eikä kukaan tullut toisen lähelle, elleivät reitit sivunneet toisiaan. He tuntuivat olevan täysin muista piittaamattomia. Ehkä heille vain itseys merkitsi jotain.
     Lähdin kohti heidän talojaan. Kait ne olivat koteja, minä oletin niin.
     Paljon tallattu polku kulki asuntojen välissä. Kävelin sitä pitkin jonkin matkaa. Molemmin puolin kyyhöttivät ruskeat savimajat. Pysähdyin ja kurkistin erään sellaisen ovesta sisään. Sisällä oli hämärää. Nurkassa oli vuode, oven lähellä pöytä ja tuoli.
     Ja pöydän takana seinällä riippui kone,  kiiltävästä metallista, hohtavasta lasista, värikkäin nappuloin. Sen alla oli laatikoita, johtoja, vaikka mitä.
     Katselin laitetta tyrmistyneenä. Peräydyin taaksepäin ulos ovesta ja kävelin kiireesti eteenpäin. Poikkesin pari ovea ohitettuani uudelleen sisälle.
     Tämänkin asunnon seinällä oli samanlainen laite. Huoneessa oli asukas, ja parhaillaan hän paineli nappuloita. Hetken kuluttua hän veti auki erään laatikon ja otti esille ruoka-annoksen. Seisoin ja katselin hänen ruokailuaan.
     Muukalainen katsahti minua, siirtyi vähän syrjään ja teki minulle tilaa. Menin varovaisesti lähemmäs ja istuuduin. Osoitin hänen annostaan, näytin suutani. Hän tuntui ymmärtävän, hänen silmänsä siis toimivat ainakin näkyvän valon aallonpituudella. Hän katseli minua oudoksuen, kait yritti kommunikoida kanssani tavalla, jota en ymmärtänyt. Sitten hän kuitenkin näppäili minulle annoksen ruokaa.
     Luotin näkö-, maku- ja hajuaisteihini. Ruoka oli herkullista. Söin sen kaiken, ja isäntäni antoi minulle juomaa. Ihmettelin, miten makuaistini sattui olemaan samanlainen kuin heillä. Miten tahansa, olin kiitollinen, yritin eleilläni osoittaa sen ja poistuin asunnosta hämmentyneenä.
     He eivät olleet luolamiehiä.
     Olivatko he itse kehittäneet laitteistonsa, vai olivatko he saaneet ne joiltain, ehkä planeetan herrarodulta kehitysapuna.
     Jatkoin matkaani pitkin tallottua tietä.
     Ihmettelin edelleen, miksei kukaan tuntunut kiinnostuvan minusta. Vaikutti siltä, kuin he kaikki olisivat kohdanneet minut jo useaan kertaan, ja kaikki tietäisivät minusta kaiken.
     Kuljin siihen suuntaan mihin useimmat alkuasukkaista näyttivät kävelevän. Jonkin matkan kuluttua polku johti maan alle. Seurasin perässä. Tämä paikka oli huomattavasti suurempi kuin asunnot. Päivän valo himmeni hiljalleen, kuljin hidastellen joukon mukana. Saman verran väkeä näytti tulevan vastaankin,  joten tokkopa kyseessä oli teurastuslaitos tai teloittamo.
     Ja sitten huomasin valon lisääntyvän. Valolähdettä en pystynyt paikallistamaan. Valoa vain oli. Se jopa kirkastui vähitellen. Ja yhtäkkiä seinämille ilmestyivät kuvat.
     Minä pysähdyin ja tuijotin niitä enkä päässyt pitkään aikaan eteenpäin. Valot ja värit loivat kuvioita, jotka sopivat täydellisesti toisiinsa, leiskuivat ja kuiskailivat. Ne noudattivat maailmankaikkeuden perussääntöjä, ja siksi pystyin nauttimaan niistä. Jalkani lähtivät eteenpäin ja silmäni tutustuivat tähän taiteen hämmästyttävään ilmentymään.
     Paitsi pitkälle vietyä tekniikkaa, heillä oli myös verratonta taidetta.
     Ja he asuivat karuissa savimajoissa eivätkä keskustelleet keskenään.
     Mutta minä jatkoin matkaani. Luola laajeni, kuvat loppuivat, ja pian olin salissa.
     Tila oli täynnä koneita. Koneiden ympärillä hääri alkuasukkaita. He näpräilivät laitteistoja, he olivat kaikki ammattimiehiä. Kuljin läpi salin, näin valmistuvan huoneistojen ruokakoneita, huonekaluja, työkaluja, vaikka mitä. Arvailin esineiden käyttötarkoituksia. Mihin näitä tarvittiin? Ruokakoneet tiesin, ehkä niillä oli muutakin käyttöä. Valmistettiin vaatteet, vai oliko heillä vaatteita? Katselin lähintä olentoa tarkemmin. Ei, minusta hän oli alasti. Koska en nähnyt sukuelimiä, oletin aluksi, että heillä oli vaatteet, mutta heidän lisääntymisensä oli tietenkin hoidettu toisin.
     Tulin ovelle, ovesta pääsi ulos. Palasin halki kylän alukselleni ja lukkiuduin sisälle tuttuun huoneeseeni.
     Ensimmäisen viikon asustin aluksessani, sitten kerran huomasin kulkeneeni liian pitkälle, enkä ehtinyt takaisin yöksi. Niinpä menin lähimpään majaan, ajattelin pyytää eleilläni yösijaa. Sisällä ei ollut ketään. Hetken kuluttua, maatessani jo nurkassa vuoteen sammalilla, eräs alkuasukas kurkisti majan ovesta sisälle. Kohottauduin, ajattelin viittoilla itseäni ja pehmikkeitä, mutta hän kerkesi jo poistua. Kukaan muu ei tullut enää sinä iltana, eikä seuraavana aamunakaan. Sana tuntui kiertävän nopeasti, huomasin, että minut oli hyväksytty asunnon oikeaksi lailliseksi omistajaksi.
     Oikeastaan olin tyytyväinen asiantilaan. Sain koneelta ruokaa matkimalla niitä liikkeitä, joita näin asukkaiden tekevän. Varoin näpsyttelemästä nappuloita miten sattuu. Mistä tiesin, minkälaisia komentoja olisin voinut vahingossa antaa, minkälaista harmia voisin aiheuttaa itselleni ja muille.
     Olin pahoillani, etten toistuvista yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan heihin minkäänlaista älyllistä yhteyttä. Menin mielessäni läpi erilaisia kommunikointitapoja, sillä jotenkin heidän täytyi pystyä viestimään toinen toisilleen, ei muuten tällaista kulttuuria saada aikaiseksi. Lopulta päädyin kahteen mahdollisuuteen. Joko he olivat telepaattisesti yhteydessä toisiinsa, tai sitten heillä on jossain sisällään lähetin ja vastaanotin.
     Telepaattista yhteyttä en voisi millään jäljittää, mutta radiopuheen voisin ehkä saada korviini. Hain siis alukseltani vastaanottimen ja aloin kokeilla eri taajuuksilla.
     Enkä löytänyt yhtään mitään.
     Mutta jotenkin he olivat kontaktissa keskenään. Sillä mitä yksi heistä tiesi, sen tiesivät kaikki toisetkin.
     Mitä yksi heistä osasi, sen osasivat toisetkin.
     Yksilöllisyyttä heillä ei ollutkaan.  Tämä on eräänlainen muurahaispesä.
     Lopulta luovutin. En ehkä koskaan ymmärtäisi heitä. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta ymmärtää minua. Tai sitten he, omalla tavallaan, ymmärsivät sen minkä halusivat ja tarvitsivat.
     He elivät niin kuin halusivat. He rakensivat tehtaissaan ihmeellisiä kojeita. He ohjelmoivat koneensa, tai mitä tuo näpelöiminen sitten tarkoittikin.
     Ehkä he olivat kehittyneen yhteiskunnan rappeutuneita jäänteitä.
     Ehkä he olivat jonkinlaisia robotteja, ehkä biologisia koneita. Ehkä heidät oli jätetty tänne huoltamaan laitteistoa sillä aikaa, kun päämiehet olivat poissa. En nimittäin nähnyt missään lapsia. En ennen kuin olin ollut heidän parissaan jo pitkään, alukseni kellon mukaan puoli maan vuotta.
     Silloin kuljin taas erään asukkaan perässä, uutta tietä, kauempana kylästä. Hän kulki hiljalleen kohti vuoria ja tie sukelsi kallioon. Seurasin perässä. Halusin nähdä uuden tehtaan.
     Taulut leimahtelivat seinämillä, ja käytävä päättyi saliin. Sen keskellä seisoi aiemmin näkemistäni poikkeava laite. Olento meni sen luokse ja työnsi käsiulokkeensa pienestä aukosta sisään. Kone alkoi välkkyä ja surista.
      Olento veti  jonkin ajan kuluttua kätensä pois ja lähti ulos. En toki vielä silloin tiennyt, että kyseessä oli eräänlainen parittelu. Vasta paljon myöhemmin, vietettyäni luolassa monet päivät, ymmärsin tämän. Kone otti solun tai jotain vastaavaa ja valmisti siitä kloonin. Yhden ainoan, ja se kesti kauan.
     Palasin paikalle muutaman päivän väliajoin, ja kone oli koko ajan toiminnassa, Kiertelin sitä uskaltamatta koskea mihinkään, kunnes eräänä päivänä eräs asukkaista saapui paikalle. Hän meni koneen taakse ja avasi luukun. Kone oli suuri, kymmeniä metrejä pitkä.
     Kurkistin hänen olkansa yli. Läpinäkyvän kalvon läpi näin ensimmäisen lapsen. Se lepäsi pussissaan ja liikutteli itseään. Sen takana näkyivät toinen ja kolmas.
     Eivät he olleet robotteja. Lapset syntyivät koeputkissa, kasvoivat keinokohdussa, kasvoivat ja kasvoivat, kunnes olivat valmiit. Ja eräänä päivänä, erään saapujan myötä, sain olla todistamassa syntymän ihmettä. Viimeksi tullut avasi koneen sivussa luukun, ja ulos astui täysikasvuinen yksilö. Ja tietenkin hän tiesi heti, mitä tehdä. Sillä tieto oli virrannut häneen jo pitkän aikaa.
     He lähtivät kävelemään kohti kylää. Seurasin heitä, halusin nähdä, miten uuteen tulokkaaseen suhtauduttaisiin. Ehkä tämä vanhempi olento oli isä tai äiti. Nauroin itselleni, ei heillä ollut perhettä. Joku oli kuollut, ajattelin, ja he pitivät asukasluvun vakiona.
     He saapuivat kylään. Seuraamme liittyi heti kymmenkunta asukasta. Kävelimme peräjälkeen eteenpäin ja saavuimme huoneeseen, jossa en ennen ollut käynyt. Se oli tyhjä. Menimme seisomaan keskelle tilaa ja odotin, mitä nyt tapahtuu. Ehkä he kastavat lapsen. No, en tietenkään uskonut.
     Lapsi oli piirissä ja katseli ympärilleen.  Lapsi kohotti kätensä, tarttui käsillään rintaansa ja ponnisti. Hänen sormensa työntyivät rintakehän sisään ja kädet levittivät etuosan auki.
     Seisoin ja tuijotin.
     Tunnistelin elimiä. Tuo sykki ja oli kait sydän, nuo kait hoitivat keuhkojen tehtävää. Tuo näytti ruokatorvelta, ja se päättyi vatsalaukkuun...
     Minua inhotti ja etoi, ennen kuin tajusin, ettei tässä ollut mitään inhottavaa tai oksettavaa. He pystyivät avaamaan itsensä kuin matkalaukun.
     Eräs läsnäolija työnsi sormet rintaansa ja ponnisti oman rintakehänsä auki. Sitten hän tarttui sydämeensä ja irrotti sen kiertävällä liikkeellä. Lapsen sydämeen hän tarttui samalla tavalla, irrotti sen ja kiinnitti omaan rintaansa.
     Lapsi asettui maahan makaamaan. Olin hiljaa. Toinen tuli ja vaihtoi itselleen uusia ehkä ruoansulatuselimiä. Kolmas otti terveet silmät päähänsä. Neljäs aukoi jalan ja uusi reisiluunsa.
     Seuraava tarvitsi terävämpiä aivoja. Vai millä nimellä tuota elintä pääluiden sisällä kutsuisi.
     Näköjään kaiken saattoi avata ja korvata.
     Haavoitetun käden tilalle löytyi uusi, arpiset kasvot silenivät. Selän reikää ei kannattanut paikata, kannatti vaihtaa uusi selkä. Asukkaat pyörivät lapsen ympärillä kuin hyeenalauma. Kuitenkaan he eivät tehneet mitään pahaa, mitään kiellettyä. Sen minäkin ymmärsin. Ei lapsi ollut henkilö. Ei hän ollut kuollut, hän eli useassa palassa uutta elämää. Yksilöllisyyttä ei ollut, oli vain iankaikkinen elämä.
     Ylijäävän orgaanisen aineensa, liiat ruumiinpalat, he heittivät jäteistuimeen. Sekaan he saattoivat heittää ainakin ruohoa. Näin he saivat aikaan viemäreitten päähän sammioihin orgaanista sotkua.
     Siitä he valmistivat uudet yksilöt.
     Siitä he laittoivat ruokansa.
     Silti tilasin itselleni annoksen syötävää. Sillä se oli hyvää, ja minun oli nälkä.

     Tajusin silloin, etteivät he olleetkaan itsessään. He eivät olleet noissa kuorissa, avattavissa paketeissa. Heidän elämänsä, ajatuksensa, suunnittelunsa, taiteensa ja tieteensä kohisivat heidän koteloidensa ympärillä ja he olivatkin hän, ja hän oli kuolematon, eikä häntä ollut olemassa.
     Menin ulos ja istuuduin auringonpaisteeseen ja ajattelin kauan. Enää en ihmetellyt, miksen ymmärtänyt heitä. Tai häntä, paremminkin.
     Hän oli jotain paljon enemmän kuin minä. Tai ei, hän oli erilainen kuin minä.
     Oliko hän onnellinen? Oliko hän joskus vihainen? Tunsiko hän tuskaa?

     Eräänä päivänä eräs heistä putosi kalliolta ja taittoi jalkansa. Lähin yksilö tuli hänen luokseen ja kantoi hänet sisälle. Seurasin perässä, oliko heillä minkäänlaista lääkintähoitoa?
     He katsoivat toisiaan, uskon, että he olivat yhteydessä. He kait selvittivät, kumpi oli huonommassa kunnossa. Pelastaja tuntui olevan, sillä hän irrotti toiselta loukkaantuneen jalan, sitten omansa, ja kiinnitti jalkansa loukkaantuneelle. Tämä kohosi seisaalleen ja oli terve. Jalkansa luovuttanut ryömi jäteistuimen altaaseen. Hän käynnisti hävittimen, irrotti päänsä ja pudotti sen syliinsä. Hitaasti päätön ruumis katosi näkyvistä.
     Minulle tuli hiki, ja menin ulos. Toivoin, etten koskaan putoaisi kalliolta.

     Sitten sain alukseni radiolla tiedon, että pelastajani olivat lähestymässä. Kuukauden kuluttua he olisivat perillä. He pyysivät tarkan selonteon kohdasta, jossa odotin heitä. Siirsin tietokoneeni muistista lähestymis- ja laskeutumisohjeet. Kuvailin pääpiirteissään isäntäväkeni. Pyysin pelastajiani jättämään heidät tyystin rahaan. Planeetan asukkaat elivät rauhallisesti eivätkä olleet kiusaksi kenellekään. He eivät sotineet eivätkä riidelleet. He eivät tilanneet yksilöllisiä huonekaluja. Heiltä puuttui pankkitili.
     Jäisinkö heidän luokseen?
     Ehkä en. Minä tarvitsin luottokortin ja sosiaaliturvatunnuksen. Minun piti saada palkkani ja eläkkeeni. Minä halusin viettää vuosilomaa ja juhannusta. Minä halusin keskustella akustisesti oluttuoppi kourassani. Ja minä halusin naida, niin että heteka repeää.
     Päivät kuluivat.
   
     Ja sitten ihmiset saapuivat. Ilmakehä möyrysi ja kipunoi, kun he lähestyivät. Laskuvarjot lehahtivat, moottorit surahtivat. Hiekka pöllähti korkealle ja alus tussahti lähelle omaa sukkulaani. Menin heitä vastaan.
     Kaksi miestä nousi aluksesta. Heillä oli aseet mukanaan.
     - Terve, sanoi kapteeni.  - Terve, sanoi perämies.
     - Terve vain, minä sanoin. - Eiköhän lähdetä kotiin?
     - Ei vielä, sanoi kapteeni.  - Meillä on tehtävä.
     - Entä mikä? minä tiedustelin, ja huoli kohosi silmiini.
     - Tätä matkaa sponsoroi Galaksilähetys, sanoi perämies.  - Pelastamme tämän planeetan.
     Kirosin, mutta he käänsivät aseensa minua kohti, ja minun oli kohautettava olkapäitäni.
     - No siitä sitten, minä sanoin.  - Olen vuoden ajan yrittänyt ymmärtää heitä, enkä tajua mitään. Eivätkä he ymmärrä minua sen enempää. Eivät edes tervehdystä. Miten he teidän pelastussanomaanne ymmärtäisivät?
     - Rienaat, sanoi kapteeni ja veti aseensa vireeseen.
     - Ottakaa itse noilta oppia, minä sanoin. - He elävät iankaikkista elämää. He ovat jatkuvassa yhteydessä toisiinsa. He eivät edes sijaitse itsessään vaan tyhjässä ympärillään. Siinä on teille kylliksi pyhyyttä. Taivasten valtakunta on nyt lähellänne. Oppikaa heiltä, vaihtakaa maksanne ja iloitkaa tuhannet vuodet.
     He nostivat aseensa. Olin suututtanut heitä yli rajan. Laukaus kajahti.

     Avasin silmäni. Makasin heinikolla enkä muistuttanut itseäni. Eikä Maan lähettiläistä näkynyt enää jälkeäkään. Tajusin. Näin jonkun muun muistilla, miten vihdoinkin alkuasukkaat reagoivat. Valtava energiapurkaus hävitti nuo kaksi, jotka olivat vihantunteessaan hekumoineet. Hävisivät leimauksena molemmat avaruusaluksetkin. Hävisi viimeinen yhdyssiteeni kaukaiseen Maahan.
     Viis minä siitä veisasin.