PIMEYS

 Ilmestynyt kokoelmassa Kahden tsasounan aarteet, vuonna 2007. Jopa on alakuloa täynnä. Ainoa totuuden siemen on viimeistä edellisessä lauseessa, jonka on lausunut muuan pienokainen joskus kauan sitten Kivijärven kunnassa, lapsena kuulemani kertomuksen mukaan. 

 

*************

 

 Pimeys ahdistaa, lunta ei ole. Kävelen pitkin katua, en tiedä, mikä tämä paikka on. Paleltaa, takki on jäänyt jonnekin. Luulisin että on jouluaaton aatto. Siitä, kun vaimo lopullisesti käski minun lähteä, on ehkä tasan viikko. Selviä hetkiä on ollut joskus aamuisin, sen verran, että olen saanut päivän viina-annoksen hankittua. Muistan jonkun autiotalon, jossa meitä oli muitakin. Muistan junan, jossa istuin lämmittelemässä vessassa niin kauan, että juna pysähtyi. Lippua minulla ei ollut. Mutta rahaa on vieläkin. Kaivan pussin taskustani. Kaksituhatta euroa. Kun lähdin kotoa, rahaa oli viisitoista euroa. En tiedä, mistä olen rahat saanut. En ainakaan rehellisesti.

     Viime juhannuksena kaadoin mökillä keskeltä pihaa männyn, joka oli kasvanut liikaa varjostamaan terassia. Moottorisahalla katkoin sen kolmenkymmenen sentin pätkiksi, kottikärryillä rahtasin palat liiterin eteen, ja siinä pilkoin puut pieniksi ja pinosin. Vaimo laittoi ruokaa, keitti kahvia. Tyttäret juoksentelivat ympärillä, varoittelin heitä puusta sinkoilevista sälöistä. Aurinko paistoi. Illalla laskimme verkot, ja kun lapset olivat nukahtaneet, rakastelimme auringon nousuun asti, ylikin. Ja aamulla Marika tuli paikalle. Olin jo miltei unohtanut koko ihmisen.

 

     Kaksi vuotta aikaisemmin vaimo oli sanonut minulle, ettei tarvitse minua enää. Syy ei ollut minun. Vaimo oli rakastunut toiseen naiseen. Tein kaikkeni, ettei hän jättäisi minua yksin. Meillä oli kaksi lasta, pyysin vaimoa miettimään, mitä lapsille merkitsisi se, että isä heitetään syrjään ja tilalle tulee vieras ihminen. Vaimo itki, koko illan, koko yön. Aamulla hän soitti naiselle ja sanoi jäävänsä minun luokseni. Meni vuosi, ja vaimo oli minulle hyvä. Minulle ja lapsille. Mutta lapset kasvoivat, juhannuksena he täyttivät kymmenen.

                  Ja siinä tuo nainen nyt seisoi, pihassa jonka keskeltä oli kaadettu puu. Vaimon silmistä minä näin, että tässä oli käännekohta, pöydänreuna, jolta aika putoaa alas.

                 Puoli vuotta silti vielä yritin. Luovuin itsekunnioituksestani, anoin ja ruikutin. Puoli vuotta sain maata keittiön lattialla. Niin kauan kesti, ennen kuin hänen rakkaansa sai asiansa järjestykseen. Sitä toista miesparkaa en koskaan tavannut.

 

                  Istahdan puiston penkille, katson eteeni joelle. Näen jalkani, niissä on kiveräkärkiset lapikkaat. Ei, en tiedä, mistä ne ovat siihen tulleet. Vasemman kengän sivussa on tumma läikkä. Verta, luulen.

                 Kun yö jo hämärtää, nousen ylös. Viinaa ei ole enää, eikä halua sitä hankkia. Kävelen talvipimeitä katuja, pysähdyn kaarevaikkunaisen kaupan eteen. Antikvariaatti. Ikkunassa näen tutun kirjan, itse minä olen sen aikaa sitten kirjoittanut. Minulle tämä on merkki. Oven lukko on yksinkertaista tekoa, avaan sen pahemmin puuta rikkomatta. Sisällä on hämärän hiljaista, tuoksuu kirjoille, tuoksuu tiedolle. Takahuoneessa on avattu laatikoita, narut viskattu nurkkaan. Löydän sopivan pätkän, haen katosta putken, johon saan köyteni kiinnitettyä. Tuolinkin löydän, sellaisen, joka on helppo potkaista alta.

                 Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda minua.

 

                 Into Torkkeli saapui aamulla liikkeeseensä. Avainta lukkoon sovitellessaan hän huomasi, että liikkeeseen oli yöllä murtauduttu. Mitä nyt taas, hän ajatteli, ei täällä mitään varastettavaa ole. Menkööt muualle, missä kauppa käy ja kassakone kilisee.

                 Takahuoneesta hän löysi hirressä hiljaisena riippuvan miehen. Into Torkkeli katseli, mietti, käveli ympäri. Nosti pystyyn jalkojen alta potkaistun rahin, istahti sille ja katseli eteensä. Vaaleat lapikkaat kiiltelivät hämärän takahuoneen heikossa valossa. Into ojensi kätensä, tarttui kiinni kenkiin, heilautti ruumiin heiluriliikkeeseen. Hetken tätä katseltuaan hän otti tanakamman otteen jaloista ja kieputti ruumista useaan kertaan ympäri. Kun hän sitten irrotti otteensa, mies alkoi pyöriä hyrränä.   Ovi rasahti, sisälle saapui Kauko Ylissali. Hän seisahti näkyville, katseli.

                 – Siinä muuten pieksunkärjet viipottaa eri tavalla, Kauko sanoi.

                 Ja poliisit, jotka pian saapuivat, olivat pitkälti samaa mieltä.