sunnuntai 13. lokakuuta 2013

ISO-LIIMATAISEN JUHANNUS

Novelli julkaistu lehdessä Rikospalat, 2/1988. Lehti lopetettiin pian tämän jälkeen, tokko minun takiani. Joni Skiftesvik toimitti lehteä, pari kertaa olin puhelinyhteydessä hänen kanssaan. Tämä on ainoa novellini muissa kuin tieteislehdissä. En tosin ole tarjonnutkaan.

***********






 Juhannusjuhlien tasapaino on rikkoutunut. Soitto on tauonnut. Kokko seisoo rumana mustanruskeana kasana rannassa. Sitä ei sytytetä tänä yönä.
     On tapahtunut rikos, Väki pyörii ympäriinsä paikalla ja sotkee jälkiä. Poliisi on jo soitettu paikalle.
     Vainaja makaa pienessä metsikössä pihlajan alla. Häntä on ammuttu selkään, ja pari sairaanhoitajiksi opiskelevaa neitosta on tarkistanut, että hän on todella kuollut. Ehkä siksi kenellekään ei ole tullut mieleen kutsua lääkäriä. Tämä saapuu kyllä myöhemmin paikalle.
     Murhaaja seisoo taka-alalla. Aseen hän on jo heittänyt kauas järveen. Se löydetään huomenna, mutta murhaaja tietää, ettei mikään siinä viittaa häneen. Hän on ostanut sen kiertelevältä kauppiaalta.
     Asiaan liittyy myös nainen. Tämä nojaa ulkohuoneen seinään ja oksentaa. Hän on humalassa, mutta tilastaan huolimatta täysin tietoinen siitä, mitä on tapahtunut. Hän tietää myös, kuka murhatyön on tehnyt, ja syyn siihen.
     Nimismies saapuu Saabilla paikalle. Hän on rauhallinen, viisikymppinen poliisi, eikä hän huudata sireeniä. Sininen vilkkuvalo sentään palaa katolla myönnytyksenä tilanteelle. Hän nousee autosta, kävelee kuolleen luokse ja kääntelee tätä. Sitten hän ojentautuu ja katselee ympärilleen. Kokemuksesta hän tietää, että piankin paikalle vilahtaa vikkelä pieni mies, kansakoulunopettajan mallinen, ja selostaa hänelle kaiken tapahtuneen.
     Ja tuleehan se mies, käsivarressaan järjestysmiehen nauha. Mies on erittäin huolestunut, sillä hänen olisi omasta mielestään pitänyt pystyä estämään tämä surmatyö. Hänen vastuulleen oli langetettu liki koko tämä ilonpito. Nuorisoseuran maine on mennyttä. Tokkopa tansseihin saisi enää lupaa, eikä hänestä ainakaan tehtäisi järjestysmiestä. Ja missä se toinen käsivarsinauhainen piileksi? Tietenkin aristeli nimismiestä, sillä se oli selvästikin ottanut pari ryyppyä ulkohuoneen nurkalla. Paraskin vahti.
     Mies selvittää asian. Eikä siihen mene kauan, sillä kukaan ei tiedä juuri mitään. Paitsi murhaaja ja tuo nainen, joka nyt istuu ulkorakennuksen rappusilla ja hieroo silmiään.
     - Yhtäkkiä kuului illassa laukaus, tämä ruskeasilmäinen opettaja kertoo. - Me juoksimme kaikki paikalle, ja Liimatainen makasi tuossa ihan hengiltä. Kukaan ei nähnyt ampumista.
     Nimismies katselee ympärilleen. Paikalla kasvaa matalaa pensaikkoa, eikä lavalle näe hyvin. Hänen mieleensä tulee, että pensaikko on jätetty siihen tahallaan, ryyppyjenottopaikaksi.
     - Kuka tuli ensimmäisenä vainajan luo? nimismies kysyy ja huokaisee. Tanssilavalla pyörii viisisataa ihmistä. Jokainen, jolla on jotain omallatunnollaan, on voinut jo poistua. Tai ehkä ei kuitenkaan - joku mukana ollut rupeaisi kaipaamaan äkkiä poistunutta, ehkä epäilemäänkin jotain hämärää. Murhaaja on ajatellut näin, ja seisoo edelleen tuolla väkijoukossa.
     Pitää ottaa kaikkien henkilötiedot, nimismies ajattelee. Ja kysyä, keitä toisia kukin oli nähnyt ja missä. Koko yön työ.
     Mutta silloin pyörähtävät kaupungin poliisit paikalle. Autosta nousee neljä miestä. Onneksi, ajattelee nimismies. Kuulustelu sujuu mukavammin.
     - Kukaan ei saa poistua, ennen kuin on antanut henkilötietonsa ja saa luvan, hän huutaa. Vähän myöhään, mutta hyvä kuitenkin, että ennen kuin kaupungin miehet ehtivät kohdalle. Kaupungin ylikonstaapeli ottaa asiat hoitoonsa. Nimismies on siitä tyytyväinen. Tanssilavalle järjestetään viisi kyselypistettä. Kuulustelu alkaa. Nimi, osoite, näittekö jotain? Kenet näitte laukauksen kuullessanne? Keitä oli paikalla, kun saavuitte vainajan luo?
     Selviää, että laukaus oli ammuttu tästä ryyppymetsiköstä puoli yhdeksän aikaan. Liki joka suunnasta on juostu paikalle. Murhaaja on kait ollut ensimmäisten joukossa.
     Kymmenen ensimmäistä kerätään suurin piirtein kokoon, sen  mukaan, miten paikalle tulleet muistavat muita ympäriltään. Eikä murhatyön tekijä suinkaan seiso heidän joukossaan, sillä hän siirtyi vähitellen paikalta pois tekonsa tehtyään. Poliisi kysyykin tätä näiltä kymmeneltä, kun heillä kaikilla on tapahtumahetkelle alibi. Siis, näkivätkö kenenkään poistuvan paikalta.
     Miehet katselevat ympärilleen, toinen toisiaan, ja yrittävät muistella. He ymmärtävät olevansa alibeistaan huolimatta epäiltyjä, joten heille on tärkeää, että oikea henkilö saadaan kiinni.
     - Tuli sieltä se, muistaa joku, ja joku toinen jonkun ihan muun. Mutta lopulta kolme kymmenestä sanoo saman nimen.
     Liimatainen.
     - Onko surmatun veli? kyselee ylikonstaapeli. Ja miehet myöntelevät, oli surmatun veli. Kaksi vuotta vanhempi. Iso-Liimatainen.
     - Oliko vihaa? ylikonstaapeli kysyy. Ja miehet kertovat, miten Iso-Liimatainen oli nainut kaupungista kauniin naisen, ja miten Pikku-Liimatainen oli sitä vähitellen vokotellut itselleen.
     - Tämähän alkaa olla selvä juttu, sanoo ylikonstaapeli tyytyväisenä itseensä. Hän pyytää miehiä hakemaan paikalle Iso-Liimataisen ja tämän kaupungista tulleen naisen. Nämä raahataankin paikalle, ikään kuin väkisin, vaikkei kumpikaan pane vastaan.
     Nimismies katselee heitä. Murhaajaa ja murhan syytä. Iso-Liimataisen vaimo ei katsele miestään. Heidän välillä ei ole enää muuta kuin tympeyttä. Vaimo sanoo, ettei hän ymmärrä, miten mies on voinut ampua oman veljensä.
     Sinänsä vaimo viis välittää miehen veljen kuolemasta. Jo kauan sitten vaimo on päättänyt jättää molemmat torailevat, pahalle haisevat miehet. Nyt hän taitaa heistä päästä. Toinen makaa hengiltä tuossa puun juurella pressun alla, toista katselee ylikonstaapeli sillä silmällä, että edessä on kaksitoista vuotta vankilaa.
     Eipä juuri nyt arvaa naisraukka, sen kummemmin kuin ylikonstaapelikaan, ettei asia ole alkuunkaan selvä. Iso-Liimatainen ei nimittäin tunnusta. Entä miksei hän tunnusta? Ehkä tärkein syy on se, ettei hän todellakaan ole ampunut veljeään. Ei hänellä ole koskaan ollut asetta. Eikä hän edes vihannut veljeään, vaikka tämä oli ruvennut pyrkimään vaimon hameen alle, ja olipa sinne melko helpolla päässytkin.
     Ja jotta asia mutkistuisi tarpeeksi, löytyy todistaja. Ryyppykaveri. Siinä metsikössä oli heillä ollut kiven kolossa pullo, ja he olivat olleet kyykyssä ryypyllä juuri surman tapahtuessa. Laukaus oli räsähtänyt läheltä. Ei, eivät he olleet mitään nähneet, mutta olivat salajuomisestaan hermostuneina luikkineet pois viinapaikaltaan. Siinä venkailussa Iso-Liimatainen oli tullut nähtyä, ja myöhemmin tämä ammutun veli oli muistunut muille mieleen.
     Ylikonstaapeli kovistelee ryyppykaveria, mutta tämä tuntuu tyhmänrehelliseltä mieheltä eikä suostu muuttamaan tippaakaan sanojaan. Nimismies hymyilee vierellä liki tyytyväisen näköisenä.  Ylikonstaapeli oli vaikuttanut jo melkein liian leveältä.
     Nyt ylikonstaapeli huokaisee raskaasti ja pyyhkii hikeä otsaltaan. Poliisit tulevat pensaikosta ja tuovat paperinenäliinassa hylsyn ja käytetyn kortongin. Ylikonstaapeli viskaa kortongin menemään epätodennäköisenä todistuskappaleena ja pistää hylsyn muovipussiin ja taskuunsa jatkotutkimuksia varten. Poliisit, ja tanssiväki myös, ryhtyvät etsimään asetta, vaikka järvi välkkyykin sen näköisenä, että huomenna sukeltaja sieltä aseen löytää.
     Ylikonstaapeli tarttuu viimeiseen helppoon ratkaisuun. Hän kohdistaa silmänsä Liimataisen vaimoon ja kysyy, missä tämä on ollut murhan tapahtuessa. Eikö tämä vain jo halunnut päästä eroon nuoremmasta veljestä ja tämän lähentelystä?
     Mutta ei, tämäkään reitti ei johda minnekään. Naisen ovat monet nähneet ulkohuoneen luona juuri tuohon aikaan. Häntä oli paheksuttu, sillä hän oli ollut melko juovuksissa. Hän oli istunut betoniportaalla nuokuksissa, ja kun ase oli lauennut, hän oli pompannut pystyyn. Hän oli ollut hyvin  järkyttyneen näköinen, ja oli jopa kaatunutkin hetkeksi toisen polvensa ja käden varaan.
     Niin, tietenkin hän oli ollut järkyttynyt, sillä juuri tämän ampumatapauksen vuoksi hän oli etukäteen humalluttanut itsensä. Hän oli juonut, sillä ei hän loppujen lopuksi halunnut Liimataisille pahaa. Hän halusi vain eroon näistä. Avioeroon ei Iso-Liimatainen suostunut, ja Pikku-Liimatainenkin uhkaili hakevansa naisen esille vaikka hevon takapäästä, jos tämä ottaisi jalat alleen.
     Vaimo siis halusi ihan eri miehen, tämän murhaajan, kanssa samaan petiin jonnekin toiselle puolen maata. Monet suunnitelmat oli kahdestaan hämärässä ladossa kuiskittu, ja tähän oli lopulta päädytty.
     Mutta suunnitelma oli epäonnistunut, sillä Iso-Liimataisella oli ollut alibi. Naisen oli pitänyt juuri siihen aikaan viedä Iso-Liimatainen jonnekin näkymättömiin ja sanoa myöhemmin, ettei mies suinkaan ollut ollut hänen kanssaan, tai ainakin hänen piti olla sen näköinen, että hän tässä suojelee miestään valehtelemalla, tai vaikka sanoa, ettei humalatilan takia muistanut juuri mitään.
     Mutta Iso-Liimatainenpa ei lähtenytkään panemaan naista pusikkoon, vaan jäi mieluummin ryyppäämään retkuystävänsä kanssa. Syytteli vielä vaimoa huoraksi ja löi kämmensyrjällä poskelle.
     Tätä kaikkea rakastaja ei voinut tietää. Nähtyään kellosta sovitun ajan lähestyvän, hän oli käynyt nykimässä Pikku-Liimataisen hihasta mukaansa. He olivat sukeltaneet pöheikköön ryypylle, ja kun ryyppy oli otettu, Pikku-Liimatainen oli lähtenyt pois. Mies oli ampunut häntä selkään, rynnännyt takapakkia rantaan ja heittänyt aseen veteen. Yleisen hämmingin keskellä hän oli lähtenyt kiertämään väkijoukkoa, etsimään Iso-Liimataisen vaimoa edes silmiinsä, saadakseen näin siunauksen teolleen. Nähdessään vaimon levällään rappusilla, hän jo aavisteli suunnitelman kariutuneen ainakin vaimon osalta.
     Mutta poliiseilla ei ole murhantekijästä aavistustakaan. Selvästi ylikonstaapeli jo hermostuu. Elleivät ensivaikutelmat pidäkään paikkaansa, tällaisen rikoksen selvittäminen on vaikeaa.
     Hän pyytää vielä kovaäänisen avulla ihmisiä  muistelemaan, mitä illalla on tapahtunut, kertomaan kaiken omituisen, tavallisuudesta poikkeavan, virkavallalle.
     Ja tämä keino se sitten auttaakin, tuo ratkaisun tapahtuneeseen. Sillä eräs nainen muistaa jo melko alkuillasta Liimataisen vaimon istuneen omituisessa asennossa, heilutellen polviaan ja kohotellen hamettaan, ja tämä tapahtumaa tarkkaillut nainen, postissa muuten töissä, oli ajatellut, että kenelle se Liimataiska siinä pöksyjään näyttelee. Ja kun hän oli katsonut siihen suuntaan, oli hän nähnyt siellä jotenkin kiusaantuneennäköisen Savolan nuorenisännän käsimerkkejä tekemässä.
     Kaksi suurinta poliisia käy kiskomassa Savolan poliisiauton takapenkille. Ylikonstaapeli iskee heti kimppuun "sinut on nähty ja tunnistettu"-menetelmällä. Eikä Savola yritäkään kierrellä. Hän kertoo kaiken, myös Iso-Liimataisen vaimon osuuden, ja ylikonstaapeli käskee nimismiestä hakemaan vaimon toiseen autoon. Nimismies tekee sen, vaikka hieman vierastaakin toisen käskemistä.
     Väkijoukko parveilee molempien autojen ympärillä. Aurinko nousee. Ruumisauto hakee Pikku-Liimataisen ruumiin metsiköstä, kunnanlääkäri on mukana, kait kuolintodistusta varten. Poliisit alkavat komennella ihmisiä pois paikalta. Väki lähtee virtaamaan kahtena haarana pitkin tietä.
     Sivulla istuu Iso-Liimatainen liiterin hakkuupölkyllä. Hänen housunsa ovat tarttuneet pihkaan, vaikkei hän vielä sitä tiedä.
     Maailma on niskassa. Veli ammuttu, vaimo poliisiautossa. Maine mennyt loppuiäksi. Talo remontoimatta. Velat maksamatta.
     Iso-Liimataisen vaimo kurkistaa miestään poliisiauton kiertyessä pois pihalta. Liimatainen ei katso takaisin. Hän katsoo jalkoihinsa, hiekkaan.
     Aurinko siirtyy paistamaan silmiin. Iso-Liimatainen on viimeinen paikalla. Hän sylkäisee ja nousee lähteäkseen. Housuista kuuluu rätisevä ääni, kuin tarranauhaa avattaessa. Pihan hiekka ratisee kenkien alla. Iso-Liimatainen kääntyy portista tielle ja kävelee hiljalleen kohti suurta, autioituvaa taloaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti