METSÄMÖKILLÄ

Kirjoitettu WHH 191, Ikuisen Puolimatkan Kievari-julkaisuun. Vuosi on 2010.

****************

Syksyyn painuva ilta alkoi pimentyä. Veikko käveli pikasaunalle sytyttämään tulen kiukaaseen. Jokavuotinen tapaaminen oli käsillä. Vieraat olivat soittaneet olevansa  lähellä. Kun puut paloivat,  Veikko siirtyi saunan verannalle. Tuuli oli nousemassa, tummat pilvet näyttivät vyöryvän puitten takaa lähemmäksi. Muutama salamakin valaisi lähitienoota.

Veikko istahti valkoiselle muovituolille, avasi oluttölkin ja alkoi odottaa. Taas välähti salama, ja nyt jo ukkosen jylykin erottui hänen korviinsa. Veikko oli huonokuuloinen, toinen korva oli kuuro eikä toinenkaan ollut entisensä.

Silloin kajahti laukaus, eikä illan rauhasta ollut enää mitään jäljellä.

Ruumiin Veikko löysi puuvajasta, jonka ovi oli jätetty auki. Naapuri, akaton mies kilometrin päässä olevasta elävästä talosta, makasi puiden päällä. Veri oli punannut leppäisiä halkoja. Asetta ei näkynyt.

Tässä on jotain erittäin hämärää, Veikko ajatteli. Mies on ammuttu. Tämä on murha.

Sitten hän pelästyi. Täällä tapahtuu nyt sellaista, mitä ei tarvitsisi tapahtua. Veikko oli sen verran humalassa, ettei ryhtynyt huutamaan tai ryntäilemään. Hän käveli lähemmäs, kaivoi taskustaan otsalampun ja tarkisti naapurin kunnon. Kuollut tuo on,  päässä  luodinreikä.

Pitää   soittaa ensimmäiseksi poliisille.  Metsä humahti, salama iski paljon lähemmäs. Jyrinä oli niin voimakas, että vasta sen tauottua Veikko kuuli auton hurinan ja näki puiden välistä saapuvan auton valot.

Odotan noita, yhdessä päätämme, mitä teemme, Veikko ajatteli.

Auto keinahti pihaan, pysähtyi rapunpieleen ja neljä miestä nousi ulos.  Veikko kätteli heidät. Heimo, Eelis, Lassi ja Björn.
Täällä on murhattu mies, Veikko sanoi.
Hyvähän sinun. Meillä ei sellaista ole, Eelis sanoi ja nauroi. Heimo ja Björnkin nauroivat. Veikko ei nauranut.

Varttitunti ennen kuin te tulitte, kuulin laukauksen. Tulin katsomaan ja löysin liiteristä naapurin Penjamin. Kuolleena. Ammuttu. Murha, asetta ei näkynyt. Ei tappanut itseään.

Rauhoitu hyvä mies, Heimo sanoi. Ei murhia niin vain tapahdu.
Salama iski, vesi syöksähti taivaalta kaataen ja jyrinä peitti taivaan alleen. Miehet syöksyivät ulkoeteiseen suojaan. Katto piti silmitöntä ropinaääntä ja tuuli keinautti koivut pitkäkseen pihan ylle. Veikko vei vieraansa sisälle tupaan.
Pitäisi soittaa poliiseille, Veikko sanoi.
Maltapa hetki,  Heimo sanoi. Björn kaivoi laukustaan konjakkipullon.   Otetaan tästä ensin.
Veikko haki lasit keittiön kaapista. Björn kaatoi lasit puolilleen.   Myrskyn malja, hän sanoi. He joivat.
Soitetaan poliisille, Veikko sanoi.
Odotamme hetken, käymme sitten tarkistamassa tilanteen, Heimo sanoi ja istahti vihreälle sohvalle, joka ei enää ollut uudenveroinen. Eeliskin istahti ja kaivoi  laukustaan jotain syötävää. Tietenkin. Tarjosi muillekin. Vain Veikko ei ottanut. Myrskytuuli kohahti ulkona ja taivutti puita pellon reunassa. Peltikatolle satoi katkenneita oksia. Mustat pilvet pitivät talon salamoiden välissä hämäränä.
Veikko meni ottamaan puhelimen takan päältä. Puhelin ei toiminut.
Soittakaa joku poliisille, Veikko sanoi. Minulta on kait akku loppu, eikä täällä ole sähköä millä ladata.
Heimo ei omistanut kännykkää. Eelis kurkisti omaansa.  Ei pelaa, hän sanoi.  Kait linkkiasemat ovat menneet myrskyssä sekaisin.
Ei täälläkään, Björn sanoi ja kaatoi lisää konjakkia.  Ei minunkaan, sanoi Lassi.
Menemme autolla hakemaan virkavaltaa, Veikko sanoi.
Ei ole kuskia, Björn sanoi.   Humalassa koko porukka.
Eelis katsoi ikkunasta.  Ei täältä voi minnekään lähteä, tie on taatusti tukossa. Odotettava on.
Tuuli kaatoi puun tielle, heti kun alta pois kerkesimme, sanoi Lassi.
Sanoit saunan lämmittäneesi, Heimo sanoi. Menemme nyt kaikessa rauhassa kylpemään. Meillä on autossa olutta. Ottakaahan pyyhkeenne.
Poliisi, Veikko ajatteli, ja sitten, ettei kait tässä nyt niin kiirettä ole. Motissa täällä olemme.
Mennessä katsomme vainajan, Veikko ehdotti.
Pahin sade oli tauonnut, tuulikin huusi enää alttoäänellä. Veikko johti miehet liiteriin, näytti otsalampullaan valoa ikkunattomaan tilaan.
Kuollut on, Heimo sanoi.  Nyt saunaan.
Veikko lisäsi puita jatkuvalämmitteiseen kiukaaseen. Kuumavesiastian vesi porisi. Miehet istuivat lauteilla ja antoivat hien nousta pintaan. Olut oli kylmää ja maistui. Veikko ei enää tuntenut huolta naapurivainajasta.  Tunnin he istuivat vuoroin lauteilla, vuoroin saunan terassilla keskustelemassa kaikesta muusta paitsi liiterin sisällöstä. Olut loppui, sisällä olisi lisää. Veikko oli humalassa. Muut istuivat lauteilla, Veikko käänteli tyhjentynyttä tölkkiään kädessään. Lisää juomista piti saada. Ei näkynyt nurkissa. Liekö jollain pullo taskussaan, voisi siitä hörpyn ottaa. Veikko koetteli miesten takkeja. Kevyt oli Björnin popliini, samoin Eeliksen huppari. Lassilla ei nuttua tainnut ollakaan. Mutta Heimon pusakan taskussa tuntui olevan jotain painavaa, Jaloviinapullo, Veikko ajatteli ja työnsi kätensä povitaskuun.
Pistooli.
Veikko otti sen käteensä, haistoi, kuvitteli aistivansa ruudin hajua, tietämättä, miltä vasta ammuttu pistooli haisee. Hän pudotti pistoolin eteisen lattialle, ryntäsi pihan yli sisälle, haroi kännykkäänsä, joka lipsahti hänen kädestään ja kolahti lattialle.  Takakansi irtosi. Puhelimessa ei ollut akkua. Oli vielä ennen vieraitten tuloa, siitä Veikko oli varma.
Miehet tulivat saunasta. Veikko peräytyi keittiöön, kurkisti sieltä.
Löysit pistoolin, Heimo sanoi.
Miksi te naapurin ammuitte? Veikko kysyi.   Mitä pahaa tuo teille on tehnyt?
Mitäpä tuo, sanoi joku.
Mies käveli tännepäin kun te tulitte, Veikko kysyi.  Pysäytitte, otitte kyytiin ja ammuitte liiteriin, kun minä olin saunanlämmityshommissa.
Näin siinä kävi, Heimo sanoi.  Pyysimme miehen jalkaisin mukaan, sanoimme sinut yllättävämme. Auto odotti mäen takana. Laukauksen jälkeen juoksimme takaisin ja palasimme kyydillä.
Huomenna ilmoitan poliiseille, Veikko sanoi.  Istutte linnassa kaikki.
Aprillia, Heimo sanoi.  Tule mukaan liiteriin, näet, ettei siellä ole mitään ruumista.
Tule tule, muutkin yllyttivät, ja Veikko tuli.

 Noin me heidät löysimme, Heimo sanoi poliisille. Sininen valo välisi punaisen rakennuksen seinillä. Erilaisia virkamiehiä pyöri kahden ruumiin ympärillä. Penjami oli kuollut, ja kuollut oli myös Veikko, jonka kädessä vielä pistooli istui tanakasti.

Tämä Veikko siis ampui Penjamin ja sitten itsensä, niinkö ajattelette, poliisi kysyi.

Näin tässä on täytynyt käydä, Björn sanoi.  Ryyppäsivät meitä odottaessaan ja rähinä alkoi. Veikko oli viinaanmenevä ja riitaa haastava mies. Penjamia emme juuri tunne. Parina vuonna olemme täällä hänet nähneet.

Selvältähän tämä tuntuu, poliisimies sanoi, nousi autoonsa ja odotti, että ruumiinkuljetusauto poistui ensin pihalta.  Täytyy tästä tarkemmat paperit tehdä, vielä virkamies sanoi ikkunasta ja raapaisi auton vauhtiin nurmikolta.
Eikä Metsämökillä  enää koskaan vietetty syysriehoja.